Unelma alkoi yhdestä lehmästä – Nyt nuoren Jasperin pihassa on jo 21 kyyttöä: ”Minun on aina ollut helpompi olla eläinten kuin ihmisten kanssa”
Kun Jasper Suojala pääsi lapsena koulun kanssa navettaan, hän tiesi heti, että haluaisi oman lehmän. Nyt nuorella miehellä on jo ikävuosiaan enemmän kyyttöjä.
Lehmät ovat Jasperin mukaan äärettömän sosiaalisia ja kiintyvät hoitajaansa. ”Kyllä nämä minut jo kaukaa tunnistavat ja tulevat tervehtimään”, hän sanoo.
Kellon kumea kalkatus kantautuu juvalaiselle hiekkatielle. Se kuuluu jostain edestä, kapean koivikkokaistaleen takaa. Jasper Suojala, 18, harppoo ääntä kohti.
”Sieltä tulee aina ensimmäisenä joukossa, Rentukka”, hän sanoo ja osoittaa puiden takaa ilmestyneen kirjavan joukon etummaista silmäparia.
Rentukka on ollut Jasperin ensimmäinen oma lehmä, kyyttö. Nyt se on hänen 21 kyytön laumansa johtaja. Johtoasema on ollut selvä alusta asti. Tosin alkuun, ensimmäiset kuukaudet noin kaksi vuotta sitten se oli Rentukalle helppoa, sillä se Rentukka eleli Jasperin ainoana kyyttönä Suojaloiden naapurien hevostallissa.
”Vein Rentukan sinne, kun sain kahden vuoden aktiivisen ruinaamisen jälkeen kotoa luvan ostaa ensimmäisen lehmän”, Jasper nauraa.
Kesän aikana Jasper siirää karjaa kodin ja vuokranavetan väliä tietä myöten. ”Johtajalehmänä Rentukka tulee silloin narussa edellä ja loput kulkevat perässä.” © Anna-Katri Hänninen
Navetta kaipasi remonttia
Jasper kulkee laitumen viertä. Kyyttölauma kulkee aidan vierellä ja seuraa tarkkaan hänen menoaan. Kookkaimmat edellä, vasikat perässä loikkien.
”Yksi näiden parhaista puolista on sosiaalisuus, aina tullaan sankoin joukoin tervehtimään, kun tulen paikalle. Siinä mielessä niiden käytös muistuttaa koiraa.”
Laidunalue sijaitsee Suojalan perheen lähellä, iäkkään pariskunnan mailla. Heidän navettansa, jossa on viimeksi pidetty karjaa 40 vuotta sitten, Jasper on vuokrannut viime syksynä kyytöilleen.
”He ovat pitäneet taloa kesäasuntonaan viime vuodet, mutta eivät ole tainneet malttaa käydä kaupunkiasunnollaan useinkaan sen jälkeen, kun kyytöt viime talvena muuttivat heidän navettaansa”, Jasper kertoo.
Navettaan kyytöt muuttivat viime syksynä. Sitä ennen ne asuivat Jasperin perheen pihamaalla, valmistallissa. Siihen nähden navettaelämä tuntuu suorastaan luksukselta, vaikka siinäkin on ollut oma työnsä.
”Navetan hapertunut lattia piti raivata auki ihan maavaraan saakka ja valaa tilalle uudet betonit, mutta nyt mahtuu tämä sakki sinne hyvin.”
Kohtalokas navettareissu
Jasperin kotitalo Juvalla ei ole maatila, vaan tavallinen omakotitalo, josta vanhemmat käyvät muualla töissä. Jasper on tuonut kotiin lähes kaikki sen eläimet.
”Olin varmaan neljännellä luokalla, kun menin koulun kanssa käymään navetassa. Rakastuin lehmiin välittömästi, ihan kaikkeen niissä, olemukseen ja käytökseen.”
Alkuun ajatus lehmistä oli vanhemmista mahdoton. Niin Jasper sai newforestponin, jota pidettiin naapurin tallissa. Jasper oppi pitämään huolta eläimestä, ratsastamaan ja tekemään tallitöitä. Kun noin neljän vuoden jälkeen ponilla oli yhä enemmän sanomista takajalkojen kanssa, se lähti eläkekotiin Jasperin tädin luo Lieksaan.
”Silloin minulle tuli kova tarve täyttää ponin jättämä aukko.”
Ensin Jasper hankki maatiaiskanoja, sitten pari vuohta, muutaman lampaan. Lehmät kummittelivat kuitenkin yhä mielessä. Hän oli lukenut paljon karjanhoidosta, karjaroduista ja etenkin itäsuomenkarjasta, kyytöistä, jotka alkoivat viehättää yhä enemmän. Niiden sopeutuminen vähään, kaikin tavoin, oli jotenkin sympaattista. Jasper tunsi samaistuvansa niihin.
”En silti osannut oikein ajatella, että mihin lehmäinnostukseni purkaisin.”
Peruskoulun yhdeksännen keväällä sattui kuitenkin jotain käänteentekevää. Jasper oli suunnitellut menevänsä pakolliseen työharjoitteluun paikallisen ABC:n Saleen. Sinne halusi kuitenkin niin moni muukin, joten paikat olivat ehtineet täyttyä.
Viime tingassa hän muisti navetan, sen, jossa oli aikoinaan alaluokilla ihastunut lehmiin. Hänet otettiin sinne, ja se oli lopullinen niitti. Jasper innostui työstä ja päätti opiskella peruskoulun jälkeen oppisopimuksella karjanhoitajaksi.
”Talvisin kaikki ovat yöt parsinavetassa, mutta ulkoilevat päivät”, Jasper kertoo. © Anna-Katri Hänninen
Viime talvena naapureiden navetta saatiin kunnostettua. ”Tänä kesänä, kun sonnit lähtevät takaisin laitumelle, on edessä seinien kalkitseminen valkoisiksi.” © Anna-Katri Hänninen
Lypsyhetkiä laitumella
Kun Jasper napsauttaa sähköt pois aitalangasta ja kyyristyy lankojen ali, kyytöt tulevat heti nuuskimaan. Rentukka etunenässä. Sen osto ajoittui aika lailla samoihin aikoihin kuin oppisopimuskoulutuksen alku.
”Silloin pistin erääseen Facebook-ryhmään ilmoituksen, että etsitään kyyttöä. Sain tosi nopeasti vastauksen.”
Niin Suojala osti 220 eurolla viiden kuukauden ikäisen Rentukan. Hän oli silloin 16-vuotias. Muutaman kuukauden päästä hän osti samasta paikasta Rentukan sisaren, Rapsin. Sekin tulee heti uteliaasti haistelemaan omistajansa kättä.
”Monesti luullaan, että kyytöt olisivat vähän aggressiivisia, mutta ei se pidä paikkaansa. On vain lehmiä, jotka eivät ole niin tottuneet vasikasta saakka ihmisiin.”
Jasperin vasikat ovat. He saavat ihmisiltä päivittäin huomiota ja rapsutuksia. Ensikot hän opettaa jo nuorina lypsyille, myös laitumella.
”Koskaan ei ole vielä lehmä potkaissut, mutta maitoämpäri saattaa lentää kumoon kärpästä huiskaisevan jalan tieltä, joten kesäisin, kun lypsän laitumella, käytän yleensä potkurautaa.”
Jasper nappaa aidan vierestä lypsyjakkaran ja näyttää Rentukan kanssa mallia. Sillä on vasikka alla, joten maitoa tulee ihan mukavasti ylikin. Lypsetystä maidosta Jasperin mummo valmistaa mielellään leipäjuustoa. Tulevaisuudessa Jasper haluaisikin myydä juuri kyyttöjen leipäjuustoa, maitoa, vasikoita ja vuokrata sonneja toisille tiloille siitokseen.
”Sonneja on jo myyty, mutta ainakin vielä toistaiseksi tämä on harrastus, menoja on enemmän kuin tuloja”, hän hymähtää.
Nykyinen suomalainen kyyttökanta perustuu aika pitkälti kahteen elvytettyyn populaatioon, Kiuruvedellä asuneen Helvi Tossavaisen karjaan ja Kiteellä elelleen Vieno Nenosen karjaan. Jasperin kyytöistä suurin osa polveutuu Tossavaisen kyytöistä. © Anna-Katri Hänninen
Kyytöt ovat tottuneet rapsutuksiin, huomioon – ja lähiasukkaiden taskuista löytyviin leivänpaloihin. © Anna-Katri Hänninen
Omannäköinen elämä lehmien kanssa
Laitumen viereistä tietä lähestyy niin erikoisen näköinen parivaljakko, että on pakko siristää silmiä. Jasperin isä Sami Suojala näyttää saapuvan koiran kanssa, mutta ei, koira onkin vuohi. Jasperin Kirppu-vuohi on tottunut kulkemaan riimunarussa, kuin koira.
Vanhemmat auttavat lehmien kanssa, mutta heitä ei ole siihen velvoitettu.
”Kyllä tämä on täysin Jasperin juttu, on ollut alusta asti”, isä Sami toteaa.
Isä laskeskelee, että on auttanut taloudellisestikin lähinnä, kun on töistä tulleessaan hakenut Mikkelistä jonkun talikon tai varaosan. Heinät, aitaustarvikkeet, eläinlääkärikulut, ne kaikki Jasper kustantaa omista tuloistaan.
”Se on aina ollut tuommoinen, eläinten kanssa on helppo olla”, Sami sanoo.
Jopa niin helppo, ettei Jasper oikein mielellään lähde muualle vaikkapa lomalle. Nytkin hänen äitinsä on houkutellut poikaansa kanssaan reissuun, mutta vielä idea ei ole ottanut tulta alleen.
”Kesähän näiden kanssa on oikein mukavaa aikaa, kun ovat laitumilla ja navettatyöt ovat tauolla”, Jasper toteaa.
Kuluneena keväänä Jasper valmistui karjanhoitajaksi. Hänen nykyinen työpaikkansa sijaitsee 17 kilometrin päässä kotoa. Sinne hän hurauttaa arkiaamuisin puoli kuudeksi ja tekee aamutyöt. Sen jälkeen hän palaa kotiin ja tekee omat navetat. Iltapäiviksi hän palaa takaisin työpaikalle ja tekee iltahommat.
”Ei tämä silti stressaa yhtään. Se on melkein vähän yllättänyt. Tuntuu, että nämä lehmät vain ovat elämäni juttu.”
Kyytöt ovat kerääntyneet melkein kekomaiseksi muodostelmaksi hänen ympärilleen. Osaa tuntuu Jasperia enemmän jo kiinnostavan ruoho. Rapsi on huomannut, että sanonnassa ruohon on aidan takana vihreämpää, on perää. Se on polvistunut etujalkojen polvien varaan ja laiduntaa sähköaidan alta mehukasta syötävää.
”Minun ei tarvitse koskaan trimmeröidä aidan alusia, pysyvät tällä porukalla siisteinä”, Jasper naurahtaa.
”Kesällä lypsän laitumella. Lypsy ei ole sitovaa, jos on vasikka alla. Maitoa lypsetään, kun sitä tarvitaan. Talviaikaan, jos on useampi maidossa, hoidan lypsyn perinteiseen tyyliin kannukoneella.” © Anna-Katri Hänninen
Uhanalaisten elvytystyötä
Kyytöt, oikealta ja virallisemmalta nimeltään itäsuomenkarja ehti 1980-luvulle tultaessa melkein jo kuolla sukupuuttoon.
”Lopulta oli vain pari populaatiota jäljellä. Minun kyyttöni ovat paria ensimmäistä lukuun ottamatta tuosta Kiuruvedellä eläneen Helvi Tossavaisen kannasta, jotka olen hankkinut Miina Äkkijyrkältä.”
Äkkijyrkkä on ollut yksi kyyttöjen suurimmista suojelijoista viime vuosikymmeninä – ja on edelleen. Häneltä Jasper on saanut ostamiensa kyyttöjen lisäksi paljon neuvoja ja tukea karjankasvatukseen.
Vieläkään kyyttömäärä Suomessa ei ole suuren suuri, mutta kasvamaan päin.
”Ja sen verran rajattu, että näissä piireissä me kaikki kyyttöjen kasvattajat melkein tunnemme toisemme.”
Omassa tuttavapiirissään Jasper on herättänyt kummastusta, mutta myös kiinnostusta. Nuori kyyttöfani ei ole maaseudullakaan ihan tavallinen ilmestys. Itse hän ei näe harrastuksessaan ja elämäntavassaan mitään ihmeellistä.
”Ehkä se on se, että minun on aina ollut helpompi olla eläinten kuin ihmisten kanssa. Saan eläimiltä niin paljon. Tuntuu, että se kaikki vaivannäkö tulee vähintään tuplana takaisin”, Jasper sanoo.
Vielä hän ei ole omistaan joutunut lopettamaan yhtäkään, ja ainoastaan Rentukan ensimmäinen vasikka syntyi aikoinaan kuolleena.
”Sen aika tulee joskus, mutta päivätyössä joudun työntämään karjaa teurasautoon. Totta kai se erityisesti alkuun tuntui pahalta, mutta hiljalleen sen on alkanut hyväksyä.”
Jos hän itse joutuu omiaan lopettamaan, tarkoitus olisi, että hän myös söisi niiden lihaa. Kyytön lihaa kehutaan hyvänmakuiseksi, vähän riistamaiseksi.
”Sillä tavoin se olisi varmasti kiertokulun mukaista.”
Vaikka lehmät ovat Jasperille rakkaimpia, myös vuohet, lampaat ja kanat saavat päivittäin pihapiirissä hänen huomiotaan. © Anna-Katri Hänninen
Leppoisaa lehmän elämää
Juuri muuta kuin lehmiään Jasper ei ehdi oikein harrastaa. Työkin lohkaisee kahdessa vuorossa arjessa ison osan päivästä. Vapaahetkinään Jasper somettaa, katselee tv-sarjoja ja rentoutuu perheen mökillä. Sellaista tavallista elämää, niin kuin hän toteaa.
Tosin vapaahetket voivat milloin tahansa keskeytyä vaikkapa karkureissuun, niin kuin kävi viime talvella, kun Jasper oli laskenut kyytöt navetasta pihalle ja tyhjensi itse karsinoita.
”Ehdin katsoa ikkunasta, että mikä siellä vilahti. Ne olivat Kreivi ja Kaunotar, jotka kaasuttivat maantielle. Ehdin jo ajatella, että huh, kaksi vain karussa.”
Jasper lähti juoksujalkaa pihalle, jossa odotti yllätys. Tarhassa ei ollut kyytöistä ainuttakaan. Ei auttanut kuin lähteä tietä pitkin huutelemaan. Vauhti oli sellainen, että hän otti kerran lukua selälläänkin liukastuttuaan tiellä.
”Lopulta löysin lauman ja sain houkuteltua sen mukaani. Sisällä navetassa huomasin, että vielä kolme puuttuu. Oli lähdettävä takaisin. Ne löytyivät läheiseltä latu-uralta, hiihtäjän seurassa. Hiihtäjästä se oli vain hauskaa, hänestä kyytöt toivat mieleen Lapin hiihtoreissut, jolloin hän oli törmännyt poroihin.
Muuten kyytöt pysyvät aika hyvin aitauksissa, ainakin toistaiseksi. Rallia ne saattava vetää näin kesäaikaan pitkin suurta laidunta niin, että voikukkakalorit saavat kyytiä.
”Kyytöt ovat leikkisiä, ja kun yksi aloittaa, se villitsee muita mukaansa.”
Sen mukaista on sitten kilkatuskin, sillä osalle on laitettu kellot siksi, että ne pitävät petoeläimiä loitolla.
Ja toisaalta ryhmäpäätös voi olla myös päinvastainen: täyslepo.
”Joskus aamuisin nuo ovat kuin yhdessä mytyssä tuossa makaamassa, näyttää aika leppoisalta elämältä.”
Sellaista Jasper haluaa tarjota kasvateilleen, leppoisaa elämää.
”Kyllä minäkin taidan olla onnellisimmillani, kun näen tuota vasikoiden telmimistä ja iloa. Kaikki elämä edessä ja asioiden oppiminen. Silloin on kaikki hyvin.”