Kun vapaaehtoistyö on osa arkea – Näin Eero, Ari ja Annikki löysivät omat tapansa auttaa

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kun Eero erosi, hän huomasi, että jouluihin oli hyvä keksiä jotain tekemistä.
Kun Eero erosi, hän huomasi, että jouluihin oli hyvä keksiä jotain tekemistä. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Eero käy pukkina vähävaraisille, Ari auttaa alkoholisteja ja Annikki ompelee vanhuksille. Vapaaehtoistyö on Suomessa yllättävän yleistä.

Vapaaehtoistyö on myös osa vantaalaisen Eero Toivasen elämää. Jouluaattona hän sonnustautuu pukinvetimiin, hän pakkaa reppunsa täyteen pikku paketteja, pieniä käsityötorilta ostettuja puuhevosia ja soivia lamppuja.

Usein lapset saavat jouluna paljon lahjoja, mutta joskus pukkikin voi kohdata perheitä, joissa ei paketeilla juuri juhlita.

”Olen itse kymmenlapsisen perheen nuorimmainen. Minulle on jäänyt hiukan sellainen ikävä muisto joululta, kun olin kymmenen ikäinen. En saanut silloin yhtään lahjaa, vaikka muut sisarukset saivat, sillä vanhempani olivat laskeneet paketit väärin, joten ehkä nykyään vähän varmistelen”, Eero hymähtää.

Joulupukki vierailee vanhainkodeissa ja yksinhuoltajaperheissä

Varalahjojen lisäksi Eeron pukinkäynnit ovat ilmaisia. Hän vierailee vanhainkodeissa, yksinhuoltajaperheissä, ihan mihin häntä vain oli pyydetty.

Vapaaehtoistyö ja joulupukin homma nousivat Eeron mieleen pari vuotta sitten.

”Vietin ensimmäistä joulua avioeron jälkeen. Siinä aattoiltapäivästä mieleeni juolahti, että minähän voisin lähteä pukiksi, kun ei ole muutakaan tekemistä. Laitoin Facebookin Vantaan puskaradio -ryhmään ilmoituksen, että jos joku on vielä pukkia vaille, niin voisin ilmaiseksi tulla. Odottelin yhdeksään asti illalla, mutta ei kukaan ilmoittautunut.”

Viime jouluna Eero aloitti kyselyn ajoissa. Ja toiveita alkoi sadella.

”Niitä tuli niin paljon, että lopulta aloin kysellä lisäpukkeja. Sain neljä itseni lisäksi ja kaksi muoria. Se oli mahtavaa, sillä alun perin olin varautunut, että palkkaan 1 000 eurolla opiskelijoita, jos en saa vapaaehtoisia mukaan.”

Eero oli varautunut ostamaan kaikki pukinvaatteet itse, mutta ne saatiinkin lahjoituksina vantaalaisliikkeestä.

Vapaaehtoistyö on Eerolle joulupukin rooliin astumista. Eero oli varautunut ostamaan kaikki pukinvaatteet itse, mutta ne saatiinkin lahjoituksina vantaalaisliikkeestä. Tommi Tuomi / Otavamedia

Eeron pukkiporukka vieraili jouluaaton aikana kaikkiaan 36 eri osoitteessa, Eero itse 16 paikassa. Hän oli luvannut kaikille pukeiksi ryhtyville, ettei heidän tarvitse ottaa kuin muutama käynti, ettei kynnys osallistumiseen olisi liian korkea. Pukinvaatteetkin saatiin lopulta lahjoituksena naamiaisasuja myyvästä Marakatti-liikkeestä.

Pukin muori säesti ja navigoi

”Ensimmäinen keikka oli huvittava. Oli pitkä aika siitä, kun olin ollut pukkina ja pukeuduin aivan liian lämpimästi. Asunto oli aivan älyttömän kuuma ja minulla valui hiki pitkin partaa ja selkää. Kun pääsin ovesta ulos, riisuin heti kaikki pukinvetimet pois ja vähensin välikerroksia. Oli varmaan huvittava näky, vähäpukeinen pukki tienvarressa!”

Vapaaehtoistyöhön ilmoittautui neljän pukin lisäksi muoreiksi kaksi naista.

”Minulla oli heistä toinen mukanani. Hän säesti minua keikalla pienillä kommenteilla ja piti aikataulusta huolta, että ehdimme joka paikkaan. Minulla oli navigaattoriin syötettynä osoitteet, ja muori laittoi aina seuraavan paikan, kun istuimme autoon. Hän myös soitti aina, jos olimme liian aikaisessa tai myöhässä.”

Arvokas vapaaehtoistyö – suomalaiset osaavat auttaa

Vapaaehtoistyö ei ole suomalaisille vierasta. Me todella osaamme auttaa, sen todistavat tilastot. Kaksi kolmasosaa suomalaisista osallistuu jollain tavoin hyväntekeväisyyteen.

Vapaaehtoistyötä tekee säännöllisesti ja keskimäärin 18 tuntia kuukaudessa jopa 34 prosenttia suomalaisista. Se arvoksi on laskettu noin 2 miljardia euroa vuodessa.

Monenlainen vapaaehtoistyö on Eero Toivoselle ollut tuttua puuhaa säännöllisen epäsäännöllisesti jo aiemminkin, mutta viime joulusta jäi niin hyvä mieli, että hän aikoo jatkaa pukkina oloa tänäkin vuonna.

Erityisesti Eero toivoo, että sukulaiset soittaisivat hänet yksinäisten vanhusten iloksi.

”Kun viime jouluna kävin yhdessä romaniperheessä, ilahduin valtavasti siitä, että suvun vanhukset olivat kunniavieraita ja heitä kohdeltiin kauniisti.”

Eerosta on hauskaa, kuinka iloisia ihmiset ovat jouluisin. ”Haluaisin ilostuttaa vielä enemmän yksinäisiä vanhuksia, kun heitä vain löytyisi.”

Eerosta on hauskaa, kuinka iloisia ihmiset ovat jouluisin. Vapaaehtoistyö palkitsee: ”Haluaisin ilostuttaa vielä enemmän yksinäisiä vanhuksia, kun heitä vain löytyisi.” Eero Toivanen

Rahaa työttömälle yksinhuoltajalle

Koulutuspäällikkönä työskentelevällä Eerolla on seitsemän lasta, joista osa on jo aikuisia. Vanhin on 31 ja nuorin 5, mutta lapset viettävät jouluaaton aina ex-vaimon ja tämän sukulaisten kanssa ja ovat joulupäivän vasta isällään.

Eroperheet ovatkin sellaisia, joiden kohdalla hänen sydämensä erityisesti läikähtää jouluisin.

”Eräs yksinhuoltajaäiti perusteli tarkkaan viestissään pukintarvetta lapsen ja oman työttömyyden takia. Joulun jälkeen laitoin hänelle 40 euroa rahaa tilille, koska minulla oli rahaa ja hänellä ei.”

Myös ne kaikki puuhevoset Eero jakoi viime jouluna repustaan, vaikka yhtään täysin ilman lahjoja jäänyttä lasta hän ei tavannut.

”Ne mukaan ottamani soivat lamput ja muutamat käsityöt lahjoitin vanhemmille, joille ei muuten ollut varattu yhtään lahjaa.”

Lue myös: Yksinäinen ikäihminen kaipaa läsnäoloa – ”Säännöllisesti vieraileva vapaaehtoinen ystävä on monelle korvaamaton keskustelukumppani”

Kadulta auttajaksi

Kun koisjärveläinen Ari Piippo, 62, tapaa kauppareissulla tutun, joka kertoo olleensa kuukauden kuivilla, hän tuntee valtavaa kiitollisuutta. Ja kun joku kaduilla eläjä saapuu Perjantai Kristukselle -tilaisuuteen lähes selvin päin, hän on yhtä iloinen.

”Ilo syntyy näissä auttamishommissa aika pienestä, vaikka vain vähän kirkastuneesta katseesta”, Ari Piippo kertoo.

Osa-aikaeläkkeellä oleva Ari tietää, miten vaikeaa kadunmiehelle tai alkoholistille kirkkaampi katse on, sillä hän on itse ollut aikoinaan samassa jamassa.

Arille vapaaehtoistyö ja auttaminen on elämäntapa, jossa tunteja ei lasketa.

Arille auttaminen on elämäntapa, jossa tunteja ei lasketa. Tommi Tuomi / Otavamedia

”Viina maistui minulle jo nuoresta, mutta pysyin pitkään töissä. Kun sitten tuli ero, lipsahdin rajumpaan kierteeseen. Olin asunnoton, kuljin ihan risaisissa ryysyissä, samankaltaisteni sakissa, jossa ainoa tavoite oli saada jostain huikka. Kävin aina välillä katkolla, mutta putosin takaisin vanhaan elämään.”

”Tulin uskoon ja halusin raitistua”

Asunnottomuutta kesti muutaman vuoden. Sitten tapahtui jotain, jota Ari kutsuu ihmeeksi.

”Heräsin kerran ryyppyputken päätteeksi kaverin mökin lattialta. Silloin päätin lähteä Perjantai Kristukselle -iltaan. Olin käynyt niissä aiemminkin notkumassa, mutta nyt polvistuin ja minun puolestani rukoiltiin. Siitä se paraneminen lähti, tulin uskoon ja halusin raitistua.”

Ari uskoo, ettei olisi noussut kadulta ilman uskonratkaisuaan. Hänestä se on ihme, ja hän kokee saaneensa niin paljon apua, että on siitä lähtien, kolmisenkymmentä vuotta, halunnut auttaa muita repaleisen elämän kulkijoita.

”Olen kulkenut ihan kaduilla auttamassa ja juttelemassa, mutta nykyään vähemmän. Olen enemmän mukana erilaisissa seurakunnan tilaisuuksissa, ruokajaoissa ja toimin tukihenkilönä muutamille ihmisille. Diakonit osaavat soittaa minulle, kun joku on kriisissä ja istun sitten ihmisen kanssa alas pohtimaan, että miten tästä eteenpäin.”

Ari auttaa kuuntelemalla ja pohtimalla yhdessä autettavan tilannetta. ”Monia helpottaa, kun he tietävät, että olen kokenut samanlaisia asioita.”

Vapaaehtoistyö on Arille kuuntelemista ja yhdessä autettavan tilanteen pohtimista. ”Monia helpottaa, kun he tietävät, että olen kokenut samanlaisia asioita.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Vapaaehtoistyöntekijä on lähimmäistä varten

Suomalaisten avustusintoa on tutkittu monesta eri näkökulmasta. Sitä on tarkasteltu niin puoluekantojen, koulutustason kuin asuinpaikankin mukaan. Kaupunkilaiset, vihreät ja korkeastikoulutetut osallistuvat hyväntekeväisyyteen ahkerimmin.

Sen sijaan tuloeroilla ei ole suurta merkitystä. Luterilaisen arvomaailman omaksuneet lahjoittavat Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan hyväntekeväisyyteen keskimääräistä enemmän.

Suomalaisten lahjoitussumma on keskimäärin 150 euroa vuodessa, mutta uskonnolliset lahjoittavat noin 250 euroa vuodessa.

Ari Piippo ei osaa laskea, kuinka paljon hän käyttää aikaansa tai varojaan auttamiseen. Vapaaehtoistyö ja auttaminen on luonnollinen osa hänen elämäänsä.

”Nykyään olen oppinut pitämään sentään puhelimen öisin kiinni, sillä silloin tulee yleensä aika humalaisia soittoja.”

Vapaaehtoistyö vaatii myös rajansa. Ari haluaa olla autettaviensa tavoitettavissa, mutta öisin hän ei enää vastaile puhelimeen. ”Se on pakko, ettei auttamiseen uuvu.”

Vapaaehtoistyö vaatii myös rajansa. Ari haluaa olla autettaviensa tavoitettavissa, mutta öisin hän ei enää vastaile puhelimeen. ”Se on pakko, ettei auttamiseen uuvu.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Hän myöntää, että rahanvippauspyyntöjä on tullut usein. Joskus hän auttaa, kun näkee, että raha menee muuhun kuin pulloon. Myös ilta- ja yösoittoja on vuosien varrella riittänyt. Yleensä niihin vastaaminen on jälkeenpäin vain harmittanut.

Paitsi kerran.

”Olin juuri tullut vaimoni kanssa saunasta, kun tuettavani soitti. Jostain syystä vastasin. ”Nyt tuut tänne”, hän sammalsi puhelimeen. Kun kieltäydyin, hän totesi, ettei hän itsensä takia soittanut, vaan kaverin, joka halusi jutella. Päätin lähteä. Kaveri oli ihan asiallinen, vain pienessä maistissa. Juttelimme pitkään ja sain rukoillakin hänen puolestaan ja kertoa Jeesuksesta. Lähtiessä vielä selvisi, että naapurinkin rouva halusi jutella, sain hänen yhteystietonsa ja otin häneen myöhemmin yhteyttä. Silloin tuntui, että sillä lauantai-illalla oli tarkoitus.”

”Aina löytyy apua, kun sen ottaa vastaan”

Tuettavien elämä on poukkoilevaa. Harva pääsee ihan kokonaan kuiville, prosentti tai korkeintaan pari. Jotkut lopettavat juomisen vasta kuolemaan.

Arikin on ehtinyt kantaa autettaviensa arkkuja, sellaistenkin, joiden kanssa hän on ottanut huikkia samasta pullosta.

”Haluan esimerkilläni kertoa, että aina löytyy apua, kun sen ottaa vastaan. Ja että voin edes hetken valaa toivoa, että parempaakin elämää on, ja että jo se, että joku kuuntelee, on askel parempaan. Uskovana kristittynä koen, että tämä on tehtäväni, eikä se ole yhtään hullumpi.”

Naisporukka ompelee vanhuksille tarpeen mukaan

Tossuja, ruokalappuja ja yksi ulkoiluviitta. Siinä on helsinkiläsellä Syystien palvelukeskuksessa kokoontuvan ompelukerhon aamupäivän saldo. Ne ovat syntyneet aamutuimaan pöydälle kasatuista lahjoitusvaatteista ja pyyheliinoista.

Syystien vapaaehtoinen kuuden hengen naisporukka on tottunut vuosien varrella ompelemaan palvelukeskuksen vanhuksille melkein mitä tahansa, mitä nämä tarvitsevat, ja mitä palvelutalosta vain pyydetään.

”Olemme tehneet kaikenlaista mollamaijoista ulko- ja sisäviittoihin. Monena vuonna olemme myös tehneet pusseja pyörätuolissa istuvien jalkojen päälle, toppatakeista sänkyjen suojuksia ja korjanneet asukkaiden vaatteita, sekä valmistaneet hattuja kevätulkoiluihin”, luettelee ryhmän vapaaehtoinen, Annikki Harjunen, 86.

Ompelukerhossa tehdään kaikkea, mitä palvelukeskuksesta vain osataan toivoa.

Ompelukerhossa tehdään kaikkea, mitä palvelukeskuksesta vain osataan toivoa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Annikista on tärkeää, että voi tehdä vapaaehtoistyötä ja jotain hyödyllistä. Ryhmässä hän on vuosien varrella ommellut vähän kaikkea keväthatuista mollamaijoihin.

Annikista on tärkeää, että voi tehdä vapaaehtoistyötä ja jotain hyödyllistä. Ryhmässä hän on vuosien varrella ommellut vähän kaikkea keväthatuista mollamaijoihin. Tommi Tuomi / Otavamedia

Vapaaehtoistyö arkea puolelle eläkeläisistä

Annikki käy ryhmässä ompelemassa kerran viikossa, keskiviikkoaamuisin. Tutkimusten mukaan Annikin kaltaisia vapaaehtoistyötä tekeviä on eläkeläisistä noin puolet.

Kyseessä on suuri määrä auttajia, sillä eläkeikäisiä on Suomessa jo pitkälti yli miljoona. Työtuntien määrä vaihtelee paljon, mutta esimerkiksi Eläkeliiton vapaaehtoiset käyttivät vapaaehtoistoimintaan toissa vuossa lähes 300 000 tuntia.

Annikki on ompeluryhmän vanhin ja hän käy säännöllisesti ompelemassa kerran viikossa. Tiia Tarmia, 27, on puolestaan ryhmän toimintaan osallistuvista nuorin. Hän ei ompele, vaan käy hakemassa vapaaehtoisilta lahjoittajilta vaatteita ompelukerhon materiaaleiksi.

Tutkimuksissa on todettu, että nuorten auttamishalu on usein käytännönläheisempää kuin iäkkäämpien. Nuorille auttaminen on usein avustuskohteita tai järjestötyötä konkreettisempaa tekemistä. Niin Tiiallekin.

Tiia työskentelee lähihoitajana palvelukeskuksen muistisairaiden osastolla. Hakureissujen lisäksi hän tekee vapaaehtoistyötä tuomalla vapaapäivinään koiraansa vanhusten pariin. Vaatteiden haku on kuitenkin aivan uusi juttu, se johtui ompeluryhmän syksyn materiaalipulasta.

Vapaaehtoistyö on arkea myös Tiialle. Hän hakee ompeluseuralle vaate- ja materiaalilahjoituksia ja käyttää koiraansa vapaa-aikana tervehtimässä palvelutalon asukkaita.

Tiia hakee ompeluseuralle vaate- ja materiaalilahjoituksia ja käyttää koiraansa vapaa-aikana tervehtimässä palvelutalon asukkaita. Tommi Tuomi / Otavamedia

Vapaaehtoistyötä ompeluryhmässä 26 vuotta

Annikki on käynyt ompeluryhmässä 26 vuotta. Joka neljäs suomalainen tekee samoin eli sitoutuu johonkin pitempiaikaiseen avustushankkeeseen. Nykyään jo osa palvelutalon asukkaista on Annikkia nuorempia.

”Kun vanhuksille haettiin vapaaehtoisia ulkoiluttajia, sanoin, etten lähde nuorempiani ulkoiluttamaan!”

Ompeleminen on kuitenkin sellaista hommaa, jossa Annikki kokee olevansa hyödyksi. Siksi se on hänelle tärkeää.

”Mieheni täyttää ensi vuonna 90 ja hänellä on ollut muistisairaus jo yhdeksän vuotta. Voi olla, että kohta minun pitää jäädä ompelukerhosta pois, sillä en voi jättää häntä enää yksin. Muut tosin ovat täällä ehdottaneet, että hankkisin hänelle paikan päiväkerhosta siksi aikaa, kun olen ompelemassa. Sitä täytyy harkita.”

Lue myös: Vapaaehtoistyöntekijä Reino Hurri toimii pienten oppilaiden tukena: ”Kouluvaarina toimiminen pitää terveenä ja virkeänä”

X