Veronica jätti Pietarin ja muutti Loviisan ulkosaaristoon: ”Oli tärkeää näyttää itselleni, että kyllä minä pärjään – Pääsin saarelleni viettämään telttaelämää”
Veronica Strömberg työskenteli vuosia Pietarin ytimessä. Palattuaan Suomeen hän asettui asumaan pieneen saareen Loviisan ulkosaaristossa. Aluksi elämä siellä tuntui tylsältä. Sitten tulivat lampaat.
Lampaat ovat Veronica Strömbergille kuin omia lapsia. Niiden tuloa saarelle hän odottaa aina keväisin.
Tiira syöksyy mereen saalistamaan kalaa. Kauempana ui joutsen, ja tukkasotkaemo poikasineen lähestyy rantaa. Ne eivät säiky Lehtisen luontosaaren puiden varjossa lekottelevaa uuhilaumaa.
Loviisalainen Veronica Strömberg, 47, juttelee lampaille kuin ystävilleen − tai oikeastaan perheenjäsenille. Jotkut niistä ovat tuttuja vuosien takaa. Tyttölaitumella on 20 isoa lammasta ja 12 karitsaa.
Ne on tuotu toukokuussa kesälaitumelle Loviisan ulkosaaristoon, Veronican hellään huomaan.
Uuhilauma seuraa Veronicaa innokkaasti määkien. Hän on laumanjohtaja. Susa Junnola / Otavamedia
Kun Veronica kutsuu lampaita, ne tulevat luokse äänekkäinä. Osa pomppien, osa juosten, osa lönkötellen. Kaikilla on asiaa Veronicalle.
”Hyvä tyttö, älä astu ämpäriin. Peppu pois tieltä, kiitos”, Veronica juttelee lampailleen lempeästi ja rapsuttaa leuan alta.
Kun hän lähtee kävelemään, lauma kipittää määkien perässä paririvissä. Veronica on laumanjohtaja.
”Koko pitkän talven odotan kevään tuloa, jolloin saan lampaat taas luokseni.”
Vielä kymmenisen vuotta sitten hän eli kiireistä cityelämää Pietarissa, johon kuuluivat venäläiset ystävät, ruokaravintolat ja musiikkiklubit.
Sitten saari ulkomeren säiden armolla valloitti Veronican sydämen.
Lampailla riittää rouskutettavaa. Niillä on tärkeä tehtävä ympäristönhuoltajina. Susa Junnola / Otavamedia
Elämä metropolissa
Pietarissa Veronica kärsi ruuhkista. Hän ei halunnut kulkea täyteen sullotulla metrolla.
Hän paineli mieluummin rivakkaa tahtia ihmisvilinässä kohti työpaikkaansa Pietarin ydinkeskustassa. Hän asui aivan kaupungin keskustassa, ja reippaasti kävellen työmatkaan kului vähän yli puoli tuntia.
Pietari oli Veronicalle 13 vuotta kotikaupunki, jossa hän viihtyi. Työ oli mielekästä, ja hän sai käyttää opiskelemaansa venäjän kieltä.
Nopeasti hän tottui venäläiseen luonteeseen. Kadulla ei juuri hymyilty, eikä välttämättä muuallakaan.
”Venäläiset voivat vaikuttaa jopa tylyiltä. Mutta kun heihin tutustuu, he ovat mitä parhaimpia ystäviä.”
Veronica kävi ystäviensä ja työtovereidensa kanssa musiikkiklubeilla, ravintoloissa ja harrastuksissa. Hän piti etenkin venäläisestä ruokakulttuurista ja siitä, että pienimmästäkin kahvilasta sai nopeasti hyvää ruokaa pikkutunneille asti.
Vapaa-aikanaan hän kävi syksyisin sienessä. Hän hyppäsi autoon ja ajoi Viipurin rajalle sienestämään. Autolla hän kävi myös Suomessa, kotiseudullaan Loviisassa.
”Elämä metropolissa oli hyvin erilaista kuin asuminen pikkukaupungissa. Loviisassa luonto on lähellä.”
Suomen-lomillaan Veronica lähti kesäisin telttailemaan pienelle Gäddbergsön saarelle Loviisan edustalle. Kun hänen vanhempansa hankkivat pikkuruisen veneen, hän pääsi kulkemaan lähisaariin ja luodoille.
Teltassa asuminen keskellä luontoa ja merta tuli Veronicalle hyvin tärkeäksi Pietarin vilinän vastapainona. Vuosien mittaan paikasta tuli hänelle hyvin rakas.
”Siellä opin myös kalastamaan virvelillä.”
Merenkäynti Loviisan ulkopuolella yltyi joskus kovaksi. Pikkuruinen vene oli isossa aallokossa kiikkerä ja hankala käyttää. Pikkusaari veti kuitenkin puoleensa niin vahvasti, että Veronica päätti ostaa isomman veneen.
Ensin veneen myyjä halusi varmistaa, että pienikokoinen nainen saisi moottorin käyntiin. Muuten hän ei suostuisi myymään venettä. Lähtihän se käyntiin, kun Veronica kiskoi käynnistysnarusta tarpeeksi lujaa.
”Oli tärkeää näyttää itselleni, että kyllä minä pärjään. Pääsin saarelleni viettämään telttaelämää.”
Veronica Strömberg on innokas lintujen tarkkailija. Lehtisen saarella on rikas linnusto. Susa Junnola / Otavamedia
Takaisin Suomeen
Kymmenen vuotta sitten Veronica palasi Suomeen. Hänen mukaansa bisneselämä Pietarissa alkoi ylikuumentua. Veronica pelkäsi putoavansa suomalaisesta työelämästä, jos jäisi vielä Pietariin.
Suomeen palattuaan hän täydensi tutkintojaan suorittamalla ulkomaankaupan ammattitutkinnon ja valmistumalla liiketalouden tradenomiksi.
Ennen lopullista paluutaan Suomeen Veronica oli tavannut nykyisen puolisonsa Petrin.
Miehellä oli Lehtisen saarella vanha kalamaja ja tontti.
Eräänä tammikuisena päivänä Suomenlahden ennätyskorkealle noussut vesi tuhosi koko rakennuksen. Veronica suunnitteli uuden kauniin talon, jonka Petri rakensi ja osin rakennutti.
”Ehkä siinä oli onni onnettomuudessa. En varmasti olisi halunnut vaihtaa telttaelämää ajan syömään kalamajaan,” Veronica sanoo.
Tekemistä riittää
Aluksi Saari tuntui oudolta telttaelämään tottuneelle. Yhtäkkiä olikin naapureita, juokseva vesi ja sähkö. Talvisin saarella ei käynyt montakaan ihmistä, mutta kesäksi sinne saapui kymmenkunta mökkiläistä.
Ei Veronica oikeastaan ihmisiä ollut kaivannut. Tekemisen puute tuntui hänestä oudolta, kunnes hän oivalsi, että hänellä oli kymmeniä hehtaareita maata ympärillään. Maa ei ole omaa, mutta siistimistä, nikkarointia ja niittämistä riittää.
Veronica kiertää saaren ympäri päivittäin kesät talvet. Roskat hän noukkii mukaansa. Susa Junnola / Otavamedia
Saarella samoillessaan Veronica pitää huolta saaren siisteydestä. Hänen harjaantunut silmänsä huomaa metsäpolulla olevan roskan. Hän nappaa sen mukaansa, kulkijan kengästä irronneen muovikappaleen.
Veronica tuntee saaren monet tarinat, joista osa kertoo historiasta puolustusvoimien linnakesaarena. Kasvillisuuden keskellä sojottaa yhä vanhan tykin piippu.
Saarella on ollut myös kaksi kylää, joissa asui lähes sata ihmistä 1800-luvulta 1900-luvun alkuun. Saarella asui myös luotseja, joiden talot siirrettiin myöhemmin salmen toiselle puolelle perustettavaan Söderbyn kylään.
Omat vaikeudet
Veronican töihin saarella kuuluu hoitaa vierasmajaa, jota hän vuokraa yhdessä Petrin kanssa saaressa kävijöille. Vierasmaja toimi alun perin Puolustusvoimien virka-asuntona. Ansiotyötään taloushallinnon parissa Veronica voi tehdä etänä kotisaareltaan.
Saaren puut humisevat huumaavasti. Veronicaa metsän puuskittainen humina tai tuuli eivät häiritse. Joskus kovalla tuulella makuuhuoneen seinän takaa kuuluu kolketta, mutta se ei tee Veronicaa levottomaksi.
”Silloinkin ajattelen, että ihanaa, siellä myrskyää.”
Veronica toki myöntää, että saaressa asumisessa on omat vaikeutensa. Kun myrskyt katkaisevat sähköt, saaret eivät ole ensimmäisenä korjauslistalla. Se on kuitenkin pikkuseikka saaren vetovoimaan nähden.
Saarella ovat luonto, rakkaat lampaat ja linnut.
Lintujen tarkkailijalla täytyy olla kunnon välineet. Susa Junnola / Otavamedia
Luonto ja linnut
Lintujen tarkkailijalle saari on unelmapaikka. Veronican pihapiirissä on neljä valkoposkihanhipesuetta.
”Niiden jätökset eivät minua haittaa”, Veronica sanoo.
Kotipihalla häärää myös koiraslokki Mamma, joka seuraa Veronican elämää läheltä. Se kulkee mukana pihamaalla ja odottaa ruokaa tiettynä aikana.
”Olen nimennyt sen tämänvuotisen morsiamen Ellaksi.”
Veronica kulkee saarellaan kaukoputki olalla aina kun on mahdollista. Viime huhtikuun loppuun mennessä hän oli havainnut jo yli 80 lajia. Hän on oppinut liikkumaan niin, ettei häiritse lintujen elämää.
Lehtisen saarella lintukirjalle on käyttöä. Susa Junnola / Otavamedia
Veronica osoittaa vierasmajan rannassa olevia pitkospuita. Nyt niille ei ole asiaa.
”Siellä on rantasipin pesä. Kun hiivin varovasti katsomaan, näin ensin vain emon silmät, kun se nökötti paikallaan hautomassa.”
Myös pässilaitumen Lemminkäinen ja Petrja hyväksyvät Veronican lähelleen.
Lemminkäinen tulee hyväiltäväksi.
Lampailla on saarella tärkeä tehtävä: perinnebiotooppien hoito ja rantojen umpeenkasvun estäminen.
Veronican kesähoidokit tunnistavat jo oman laitumensa. Kun uuhet tuotiin aiemmista kesistä poiketen uudelle laitumelle, ne ryömivät verkkoaidan alitse ja käpyttelivät kivistä rantaa kilometrin matkan vanhalle tutulle laitumelleen.
Veronica on tyytyväinen siitä, ettei saarelle ole siltaa.
”Luonto ei kestäisi liikaa kävijöitä.”
Tuttu reitti mantereelle läpi karikoitten. Täytyy tietää mistä ajaa. Susa Junnola / Otavamedia
Kun vieraiden on palattava saaren paratiisista mantereelle, Veronica käynnistää veneen.
Hän ohjaa venettä taitavasti erittäin kivikkoisessa salmessa. Kivet puskevat pinnan läpi siellä täällä, ja veneen alla on valtavia kivenlohkareita. Onneksi Veronica tietää, mistä ajaa.
Hän kertoo, että rospuuttokelillä vene ryskyttäisi jäiden keskellä, jolloin parinsadan metrin matkaan voi kulua yli tunti. Mutta siihenkin tottuu.
”En lähde saarelta kaupunkiin, ellei ole ihan pakko”, Veronica sanoo ja vilkuttaa hyvästiksi.
Juttu on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 5/19
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti