Vielä kerran kotiin – Harry-vaari, 99, pääsi muistojen matkalle lapsuutensa maisemiin

Jaa kaverilleTilaa Seura
Harry Hurmerinta ja Susanna Väisänen
Harry Hurmerinta ja Susanna Väisänen (oik.) saivat tutustua tilaan, jolla Harry pikkupoikana asui. Kuvassa perheyrityksenä toimivan islanninhevostallin yksi omistajista Mirkka Ahonala ja hänen poikansa Oliver Kaisla, 3. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Muistisairautta sairastavan Harry Hurmerinnan unohdetut lapsuusmuistot palaavat pintaan, kun tyttärentytär Susanna Väisänen vie hänet autoajelulle synnyinkodin pihapiiriin. Vielä kerran.

Pääkslahti! Sen minä muistan hyvin. Täällä minä olen käynyt monta kertaa ongella”, Harry Hurmerinta, 99, sanoo, kun huomaa Pääkslahden tienviitan auton ikkunasta.

Hänen silmänsä syttyvät ja alkavat aavistuksen kiiltää liikutuksesta.

Hurmerinta on tyttärentyttärensä Susanna Väisäsen, 34, kyydissä matkalla synnyinkotiinsa.

Vielä hetki sitten Hurmerinta sanoi, ettei muista ollenkaan missä päin Vihtiä on syntynyt ja asunut varhaislapsuutensa. Tutut maisemat palauttavat muistot mieleen.

Aika tuntuu pysähtyvän, kun hän muistaa jotakin kauan sitten unohtunutta, lähes kokonaan kadonnutta.

Hurmerinta katselee ympärilleen ja huomaa järven.

”Täällä minä olen juossut onki kourassa. Ja tuossa käytiin pesemässä pyykkiä äidin kanssa”, hän muistaa kallion kohdalla.

Auto pysäytetään entisen pyykkipaikan rannalle, josta on näkyvissä enää laitureiden osia.
Kalat hyppivät vedessä, kuuluu loiskauksia.

”Täällä äiti pesi pyykkiä ja me lapset olimme mukana.”

Hurmerinta on taas kuin pikkupoika, joka kaivoi kalastusvehkeet esiin aina kuin mahdollista – myös rannan pyykkipaikalla.

Hän on silminnähden iloinen siitä, että pääsee näkemään synnyinkotinsa vielä kerran.

Mutta miten Susanna ja Harry-vaari ovat osanneet tulla Pääkslahteen etsimään vaarin lapsuudenkotia, kun koko synnyinseutu on pyyhkiytynyt Harryn mielestä pois vuosia sitten?

Harry Hurmerinta

Kun Harry Hurmerinta poikasena muutti pois Pääkslahdesta, hän ei arvannut palaavansa sinne 99-vuotiaana. Tommi Tuomi / Otavamedia

Yhteiset autoajelut

Susanna Väisänen on jo pitkään huolehtinut iäkkäästä äidinisästään Harry Hurmerinnasta.

Tyttärentytär on käynyt kaupassa, hoitanut laskut, yhteydenpidon lääkäreihin ja vastannut puhelimeen ympäri vuorokauden, kun vaari on tarvinnut apua.

Tämän vuoden maaliskuussa Harry siirrettiin omasta kodista Oulunkylän kuntoutussairaalaan muiden hoidettavaksi.

Susanna oli kokonaan uudessa tilanteessa. Vaikka hänellä oli aikaisempaa enemmän vapaa-aikaa, hän halusi edelleen viettää aikaa rakkaan vaarinsa kanssa. Susanna alkoikin käydä entistä useammin yhteisillä autoretkillä vaarinsa kanssa.

Harry-vaari ja tyttärentytär Susanna

Harry-vaari ja tyttärentytär Susanna ovat käyneet aikaisemmin yhdessä etsimässä vaarin tuttuja lapsuuden ja nuoruuden maisemia Espoon Kilossa ja Leppävaarassa. Tommi Tuomi / Otavamedia

”Olemme käyneet torikahvilla, jäätelöllä, Linnanmäen valokarnevaaleilla, hautausmaakierroksilla ja ihan vain ajelemassa ja katselemassa maisemia.”

Sekä vaari että tyttärentytär nauttivat yhteisestä ajasta ja autoajeluista.

Keväällä Susanna alkoi kuitenkin kaivata vinkkejä, missä muualla voisi käydä ajelulla vaarinsa kanssa.

Tässä vaiheessa Viva-lehti riensi apuun ja ehdotti Susannalle ja Harrylle yhteistä automatkaa Harryn synnyinkotiin, jossa Harry ei ole käynyt vuosikymmeniin.

Reissu meinasi ensin jäädä toteutumatta, sillä alkavan muistisairautensa takia Harry ei muistanut enää lapsuudenkotinsa sijaintia Vihdissä – ei edes kylää.

Mistä synnyinkodin osoitteen voisi saada selville?

Kodin mysteeri

Lähdetään selvittämään mysteeriä.

Ensin Viva soitti Vihdin kirkkoherranvirastoon, josta selvisi Harry Hurmerinnan syntyneen Vihdissä Pääkslahden vaivaistalossa 23. helmikuuta vuonna 1920.

Saman vuoden toukokuussa, Harryn ollessa kolmikuinen, puinen vaivaistalo paloi rajussa tulipalossa. Tilalle rakennettiin kivinen kunnalliskoti.

Miten sylivauva selvisi hengissä tulipalosta, jossa peltikatto lensi kuuman ilmavirran mukana kolmena kappaleena metsän reunaan?

Ja miksi lapsiperhe ylipäätään asui kunnan vaivaistalossa, vanhusten, vammaisten ja mielisairaiden hoitokodissa?

Mysteeri alkaa aueta kirkkoherranviraston papereita lukemalla. Käy ilmi, että Harryn isä oli renki ja työskenteli kunnalliskodin maatilalla.

Perheen koti oli työsuhdeasunto kunnalliskodin yhteydessä: niin sanottu muonamiesten talo. Tiloja omistamattomia työmiehiä kutsuttiin ennen vanhaan muonamiehiksi, sillä he saivat palkkansa osin ruokana.

Vihdin kunnan historiikin kirjoittanut Eino Ketola selittää renkien asuinoloja. Hänen mukaansa vaivaistalossa oli iso maatila ruoan tuottamista ja kunnalliskodin hoidokkien työkuntoutusta varten.

Vaivaistalon pellon toisella puolella asuivat rengit omissa muonamiesten asunnoissaan, eivätkä nämä talot palaneet ison tulipalon aikana. Kaikki rakennukset ovat edelleen pystyssä.

Bingo!

Tämä muonamiesten asunto on löydettävä.

Harry Hurmerinta

Tommi Tuomi / Otavamedia

Tutulla pihalla

Rengintuvan, vanhan aitan ja navetan mailla on nykyisin hevostalliyritys. Sen yhteystiedot löytyvät puhelinluettelosta.

Pääkslahdessa hevostallia pitävät Leila Salovaara ja Mirkka Ahonala toivottavat Harryn ja Susannan tervetulleiksi tutustumaan Harryn synnyinkotiin, jossa Leila nykyisin asuu.

Lähdetään ja pian auto kaartaa Harryn synnyinkodin pihaan.

Autossa istuvan vanhuksen katseeseen tulee uutta eloa ja iloa. Hän tunnistaa useita tuttuja paikkoja.

”Tuo navetta oli ennenkin ja siellä lypsäviä lehmiä. Tuon ylhäällä olevan oven paikan muistan”, Harry sanoo.

Hän nousee tyttärentyttärensä avustuksella autosta ja istuu pyörätuoliinsa. Aluksi hän ei halua liikkua mihinkään vaan pysähtyy ja katselee tarkasti ympärilleen.

Harry Hurmerinta

Vanhalla kotitilalla käydessään Harry Hurmerinta sai heti syliinsä kehräävän Matikainen-kissan. Tommi Tuomi / Otavamedia

Harry Hurmerinnan vanha kotitila

Bää! Harry Hurmerinnan vanhalla kotitilalla on hevosten lisäksi vuohia, kanoja, kukko ja jättikaneja. Tommi Tuomi / Otavamedia

Huomion saavat eläimet. Mustavalkoinen Matikainen-kissa tulee heti Harryä niin liki, että Susanna nostaa sen Harryn syliin.

Kissa alkaa kehrätä, ja sen terävät kynnet työntyvät Harryn housun kankaasta iholle.
Harry silittää mietteliäänä kissaa ja hymyilee aitauksen islanninhevosille.

Hevosten jälkeen hän silmäilee pihapiiriä: Navetta, puut, synnyintalo, aitta, jäävarasto ja pelto ovat vanhoilla paikoillaan.

”Puut ovat isompia kuin silloin. Täällä oli pieniä koivuja, mutta muistan kyllä tämän navetan. Hevoset ajoivat tuonne ylös heinää”, Harry sanoo ja osoittaa navetan ylisille vievää ovea.

Susanna työntää Harryn pyörätuolia hitaasti eteenpäin, jolloin Harryn katse pysähtyy aitan katolle.

Aitan katolla on pari lautaa, joissa on koukku.

Heti Harry muistaa, mitä tarkoitusta varten koukku on katolla. Siitä roikkui melkein sata vuotta sitten kello, jota emäntä soitti ruoan ollessa valmis.

”Vellikello”, Harry hihkaisee äänessään poikamaista intoa.

Vellikello-aitta tuoksuu hänen mielestään edelleen samalta kuin ennen: tuoreelta tervalta ja hirreltä.

Harry Hurmerinta ja Susanna Väisänen

Mihin aitan vellikello on joutunut? Lapsuudenkodin pihapiiriä tutkivat Harry Hurmerinta ja tyttärentytär Susanna Väisänen. Tommi Tuomi / Otavamedia

Kotiovella

Aittarakennuksen takana näkyy vanha renkien talo, Harryn synnyinkoti. Sen Harry tunnistaa välittömästi.

”Mutta tuota valoa ei ollut, eikä noita koiranpentuja”, Harry huomauttaa nähdessään sähköisen ulkovalon ja Leilan koirat.

Talo oli 1920-luvulla sähkötön.

Nykyisin omakotitalona toimiva talo oli jaettu Harryn lapsuudessa kahteen renginperheen asuntoon eli molemmilla perheillä oli käytössä ilmeisesti kaksi huonetta.

Harry pysähtyy talon eteen, eikä heti muista kummalla puolella taloa asui.

Muutaman minuutin miettimisen jälkeen hän menee oikeanpuoleisen oven eteen ja nyökkää. Tämä se oli. Kotiovi.

Äiti, isä, Harry ja hänen seitsemän sisarustaan mahtuivat pieneen asuntoon.

”On aikoihin eletty. Ihanaa nähdä tämä talo taas”, Harry sanoo.

Harry Hurmerinta ja lapsuudenperhe

Harry Hurmerinnalla oli suuri lapsuudenperhe. Tommi Tuomi / Otavamedia

Kovat onkihalut

”Minulla oli hyvä lapsuus. Vaikka en ole mistään rikkaasta perheestä, se mitä meillä yhdessä oli, oli hyvää.”

Harry Hurmerinnan perhe muutti isän töiden perässä paikkakunnalta toiselle.

Sekatyömiehenä isä teki rengin töitä eri maatiloilla, mutta myös metsätöitä turvepellossa. Äiti oli kotiäiti.

Perhe asettui Vihdin jälkeen Espoon Kiloon ja Leppävaaraan kansakoulun viereiseen pikkumökkiin.

Harry käveli Leppävaarasta merelle ongelle 7—8 kilometriä.

”Minulla oli niin kovat onkihalut.”

Mukava kalastusharrastus toi vaihtelua, sillä arki oli kovaa. Harry auttoi isää Espoossa turvesuon töissä jo 10-vuotiaana.

”Olin apukätenä. En ole paljon muuta tehnyt kuin töitä, koska meitä oli iso perhe niin jonkun oli oltava töissä”, Harry sanoo.

Harry Hurmerinta

Harry Hurmerinta poseeraa nuorena miehenä hienon pyöränsä kanssa. Tommi Tuomi / Otavamedia

Hän taisteli jatkosodassa Kannaksella ja Syvärillä tykistössä. Hän elätti itsensä ja oman perheensä sorvarin ammatissa.

Liisi-vaimon Harry löysi Leppävaaran tansseista. Nuori pari perusti perheen Helsingin Haagaan ja sai viisi lasta.

”Oli niissä pitelemistä, mutta siihen aikaan oli muotia tehdä paljon lapsia. Meinasin, etten minä ole muita huonompi.”

Harry jäi nelisenkymmentä vuotta sitten leskeksi, mutta löysi pian Liljan avopuolisoksi rinnalleen.

Jäätyään toisen kerran leskeksi 97-vuotiaana Harry joutui muuttamaan sotaveteraanitaloon ja sieltä edelleen kuntoutussairaalaan.

”Vaari oli ollut siellä varmaan kolme päivää, kun löytyi Helmi heilaksi. En muista, milloin hän olisi ollut tällä tavalla yhtä hymyä”, Susanna iloitsee nuorta lempeä.

Harryn viidestä lapsesta kaksi on vielä hengissä. Lapsenlapsia on kuusi, samoin lapsenlapsenlapsia.

Jopa viidennen sukupolven edustajia on ehtinyt syntyä. Harryllä on kaksi lapsenlapsenlapsenlasta, joista toinen on vauva.

Harry Hurmerinta ja Susanna Väisänen

Susanna Väisänen tarjosi vaarilleen unohtumattoman elämyksen! Tommi Tuomi / Otavamedia

Yhteinen huumorintaju

Erityisen läheinen on tyttärentytär Susanna, joka soittelee vaarin kanssa lähes päivittäin ja käy tämän luona viikoittain.

Torimyyjänä Susanna hemmottelee vaariaan munkkipossuilla ja Marianne-karkeilla.

Susanna katselee Harryn lapsuudenkotia Vihdin Pääkslahdessa vaarin pyörätuolin takaa aivan ensimmäistä kertaa.

”Kiva, että sain nähdä tämän. Soiko tuo vellikello, kun olit pahanteossa?” Susanna kysyy hellyyttä äänessään.

”Sanotaan niin”, Harry vastaa.

Vaarilla ja tyttärentyttärellä on selvästi oma yhteinen huumorintaju.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/19.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X