59 päivää eristyksissä: Toimittaja vetäytyi perheensä kanssa mökille koronaa pakoon – Mitä kahden kuukauden eristäytyminen opetti?

Toimittaja Anneli Juutilainen vetäytyi perheensä kanssa koronavirukselta suojaan kesämökille. He elivät kahden kuukauden ajan eristyksissä. Mitä koronakevät opetti?

Päätös: Koko perhe vetäytyy eristyksiin

”Keskiviikkona 11. maaliskuuta 2020 törmään espoolaisessa lähikaupassa luokanopettaja-ystävääni. Hän suhtautuu koronavirusta koskeviin uutisiin rauhallisesti. Teeskentelen kokevani tilanteen yhtä rempseästi ja yritän seistä ostoskärryni edessä niin, ettei hän huomaa miten paljon hamstraan nuudeleita, pastaa ja säilykkeitä.

Todellisuudessa olen jo edellisenä päivänä ryhtynyt kasaamaan vaatteita ja tarvikkeita, joita tarvitsisimme mökillämme Virolahdella talvisissa meriolosuhteissa.

Uutisia koronaviruksen leviämisestä on tunkeutunut tajuntaani kaikkialta, erityisesti listauksia riskiryhmistä. Kun astmapotilaat mainitaan, kurkkuani kuristaa. 7-vuotias tyttäreni Mette on astmaatikko, jota pitää lääkitä päivittäin. Ajatus pienestä sairaalapotilaasta tuntuu kestämättömältä.

Suomessa on nyt 65 vahvistettua koronatapausta, todellisuudessa paljon enemmän. Tapauksista 11 on todettu Uudellamaalla, Virolahdella ei yhtään.

Eristyksissä muista – Mökille turvaan

Muutamissa uutisissa väläytellään koulujen sulkemista, mutta suomalaispoliitikot eivät vielä ota kantaa. Pääministeri Sanna Marinin hallitus kieltää silti yli 500 hengen tilaisuudet ja kehottaa välttämään tungoksia. Monet ystäväni siirtyvät etätöihin.

Monissa muissa Euroopan maissa koulut on jo laitettu säppiin. Anon Metelle ja neljäsluokkalaiselle pojalleni Kasperille, 10, lomaa koulusta loppuviikoksi ja seuraavaksikin.

Mieheni Ilkka tuntuu pitävän toimiani ylimitoitettuina, vaikka ymmärtää viisaasti vaieta. Häntä selvästi harmittaa, että tohottamiseni seurauksena joudumme jättämään ystävämme nelikymppisjuhlat väliin. Päätökseni kuitenkin pitää. Perjantaiaamuna ajamme täyteen lastatuilla autoillamme 200 kilometriä Espoosta Virolahdelle Kaakkois-Suomeen. Asettaudumme punaiseen hirsimökkimme.

Seuraavalla viikolla mieheni palaa kolmeksi yöksi Espooseen hoitamaan työasioita. Sen jälkeen hän tulee takaisin eikä enää kyseenalaista evakkoretkeämme. Suomessa on jo yli 300 todettua koronavirustartuntaa.

Anneli Juutilaisen perhe oli koronaevakossa mökillä, 59 päivää eristyksissä. Pekka Nieminen/Otavamedia

Poikkeustila alkaa: ”Nyt ei ole oikea hetki lähteä mökeille”

Suomessa otetaan valmiuslaki käyttöön 17. maaliskuuta. Koulut ja osa ravintoloista suljetaan, kokoontumisia rajoitetaan. En sittenkään ollut vauhko mutsi, vaan intuitioni oli oikeassa.

Maaliskuun 20. päivänä ensimmäinen suomalainen kuolee covid-19 -tautiin Uudellamaalla. Todettuja tartuntoja on yli 400, niistä puolet Uudellamaalla. Virolahdella ei ole vieläkään tapauksia.

En malta keskittyä muuhun kuin Monopolyn pelaamiseen perheeni kanssa. Yritän lukea kirjaa, mutta sormet harhailevat puhelimelle seuraamaan päivittyviä uutisia lisääntyvistä tartuntamääristä, tehohoidetuista ja kuolleista. Ahdistaa, mutta yritän olla näyttämättä sitä lapsilleni.

Hallitus ilmoittaa 24. maaliskuuta eristävänsä pahimman epidemia-alueen eli Uudenmaan muusta Suomesta. Rajat laitetaan kiinni 28. maaliskuuta ja niitä vartioivat poliisit. Pääministeri Marin lausuu tv-kameroille, että nyt ei ole oikea hetki lähteä mökeille. Tartunnan on saanut yli 1 100 suomalaista.

Kurkkuani kuristaa ja valvon yöni. Emme aio palata, sillä tuntuisi hullulta viedä riskiryhmäläinen lapsi maan pahimmalle epidemia-alueelle. Mökillä emme tapaa ketään emmekä ole myöskään vaaraksi muille, vaikka kantaisimme virusta oireettomina. Jos koronaviruksen oireita ilmaantuu meistä jollekin, pääsemme kahdessa tunnissa kotiin HUS:in alueelle. Emme jäisi missään tapauksessa kuormittamaan mökkikuntamme terveydenhuoltoa.

Ahdistaa.

Anneli Juutilaisen perhe eli eristyksissä koronaevakossa mökillä kaksi kuukautta. Pekka Nieminen/Otavamedia

Oravanpyörä pysähtyy

Huhtikuun alussa viikon mökkireissu on muuttunut jo kolmeksi. Uudenmaan raja on yhä suljettu. Kotiin saa palata, mutta sieltä ei pääsisi takaisin mökille. Marin kehottaa taas mökkiläisiä palaamaan koteihinsa. Me jäämme. Menehtyneitä on 19, varmistettuja tapauksia hieman yli 1 500.

Lapsemme ovat käyneet etäkoulua, mikä on sujunut yllättävän sutjakkaasti. Etäyhteyden avulla molemmat ovat tekemisissä opettajien ja luokkansa kanssa.

Pääasiassa kaikki menee hyvin. Mutta välillä lapset tappelevat ja kinastelevat siitä, kumpi saa keinua vasemmanpuoleisessa riippukeinussa. En käsitä miksi.

Miehen kanssa tulee eripuraa, kun hän yrittää harjoitella golf-puttejaan ahtaissa sisätiloissa. Miten kukaan voikaan olla niin tollo?

Kaipaan kotiin – kunnes muistan, että sielläkään ei olisi tarjolla normaalia arkea.
Ja välillä oman ajan puute ahdistaa. Yritän hoitaa töitäni ja auttaa etäkoululaisiani.

Mieskin tarvitsee rauhaa omien hommiensa tekemiseen. Onneksi meillä on kaksi pientä mökkiä, meidän perheen ja isäni, joka on karanteenioloissa kotonaan Espoossa.

Jakaudumme kahteen mökkiin aamuisin, jotta jokainen saisi maksimaalisen työrauhan.
Äitini sairastaa Alzheimerin tautia ja asuu espoolaisessa hoivakodissa. Jos hän sairastuu, oireita hoidetaan, mutta hengityskoneeseen häntä ei enää kytketä, koska hänellä on elvytyskielto.

Viruksen edetessä huoli äidin hyvinvoinnista kasvaa, kun eräässä espoolaisessa hoivakodissa kuolee kolme asukasta. Onneksi äidin hoitajat soittelevat Whatsapp-puheluita, lähettelevät usein kuvia äidin puuhista ja vakuuttelevat kaiken olevan hyvin.

Se rauhoittaa.

”Voiko ihminen tyhmentyä erakoituessaan?”

Mieheni on kasvattanut evakkoretkemme aikana itselleen parran. Hän tuntuu olevan innoissaan uudesta tyylistään, minä en niinkään. Piikit pistelevät joka moiskautuksella.

Toisaalta, enpä ole hääppöinen ilmestys itsekään. Piilotan mökkimme ainoan peilin. Ihan kuin se muuttaisi sitä, että mieheni joutuu katsomaan minua kellon ympäri. Voiko ihminen tyhmentyä erakoituessaan?

Kehoni kaipaisi enemmänkin liikuntaa, toistaiseksi olen vain lenkkeillyt. Etsin netistä käsipainoja ja kahvakuulia, mutta tuotteet ovat joka paikasta loppu ja toimitusta tarjotaan kesä-heinäkuussa. Kaivan esiin isohkon pihakiven ja kyykkään se sylissäni.

Viikon aikana juoksen noin 30 kilometriä. Käymme leikkimässä suljetun koulun pihalla, toinen paikalle tullut perhe pysyy onneksi meistä kaukana. Pelaamme jalkapalloa ja kiipeilemme hanskat kädessä telineissä.

Tunnen piston sydämessäni, kun ymmärrän, että emme ole tehneet mitään vastaavaa perheenä pitkiin aikoihin. Normaalissa arjessa aikataulut ovat tiukemmat ja yhteinen aika on aina kortilla.

Kiinteistönvälittäjänä työskentelevä mieheni on usein iltaisin ja sunnuntaisin töissä pitämässä asuntoesittelyjä. Arkemme rytmittyy vahvasti myös lasten harrastusten mukaan, erityisesti 10-vuotiaan pojan jääkiekkotreenien ja -pelien tahdissa.

Koronakevät on kuin pakotettu irtautuminen oravanpyörästä. Ja se tuntuu hyvältä.

”Koronakevät on kuin pakotettu irtautuminen oravanpyörästä.” Pekka Nieminen/Otavamedia

Koti-ikävä kaikkoaa

Palmusunnuntai vietetään virpomatta, ja tyttäreni itkee krokotiilinkyyneliä. Piilotan suklaamunia ympäri tonttia ja teen lapsille aarrekartat. Se on vuosikausia jatkunut perinne, jonka merkitys on tänä vuonna erityisen suuri.

Alkuperäiseen suunnitelmaamme kuului viettää pääsiäinen mökillä, tosin yhdessä isäni kanssa. Hän pysyy karanteenissa Espoossa ohjeistusten mukaan, koska kuuluu ikänsä vuoksi riskiryhmään.

Nyt syömme lammasta keskenämme. Juhlimme 37-vuotissyntymäpäivääni, mies ja lapset leipovat kakun. Lahjaksi toivon, että lapset eivät kinastelisi keskenään. He lupaavat yrittää, mutta eivät ihan onnistu.

Pääsiäisen jälkeen huomaan, että en enää ikävöi kotiarkea. Elämä maalla on oikein mukavaa. Paitsi se, että läsnäoloamme ei taideta arvostaa.

Käymme mieheni kanssa vuorotellen ruokakaupassa ja ostamme koko viikon sapuskat kerralla. Käytämme muovihanskoja ja pesemme käsiä. Ihmiset kiertävät toisensa kaukaa. Nuorehkoa murkkua naurattaa ostoskärryissäni möllöttävä corona-olut.

Mutta paikalliset tunnistavat ulkopaikkakuntalaiset ja saan mulkaisuja harvoilla ostosreissuillani. Se ärsyttää.

Ymmärrän toki paikallisten pelon uusimaalaisia kohtaan. Mutta me tulimme tänne jo kauan ennen rajoituksia, omalle tontillemme ja omalle mökillemme – ja pysyttelemme omissa oloissamme.

Lohduttaudun ja haen oikeutusta oleskelumme myös sillä, että kannatamme paikallisia yrittäjiä reippaasti: kulutamme sähköä ja vettä, tilaamme polttopuita paikalliselta toimittajalta, lihat ostamme paikallisesta lihapuodista, pitsat kylän pikkuisesta pitseriasta, joka on nouto- ja kotiinkuljetuksia lukuun ottamatta joutunut laittamaan ovensa säppiin. Ruokakauppaan kannamme suurimman osa roposista, rautakauppaan ja kylän elektroniikkaliikkeeseen myös.

Tuemme siis paikallisia yrittäjiä, kuten somessa voimakkaasti kannustetaan.

Juutilaisen perhe asui eristyksissä kesämökillä kahden kuukauden ajan. Annelin mies kasvatti evakkoretken aikana itselleen parran. Pekka Nieminen/Otavamedia

Uusi arki eristyksissä toimii

Ensimmäisen kuukauden jälkeen ajatus karanteenielämän jatkumisesta tuntuu mukavalta. Huhtikuun puolivälissä huomaan, että itse asiassa en haluaisi vielä edes mennä kotiin.

Olenkohan erakoitumassa? Mökkihöperöitymässä? Menettämässä järkeni?

Mökkimme sijaitsee aivan ulkosaariston reunalla, meren äärellä. Säät vaihtelevat alati. Aamulla voi olla peilityyni, illalla myrskyää niin, että puutarhatuolit kaatuilevat. Silti päivittäinen meri-ilma ja aaltojen äänet tekevät mielelle hyvää.

Olemme tottuneet omiin rytmeihimme ja nautin siitä, että saan olla niin lähellä lapsiani ja seurata heidän kouluaskareitaan. Käymme saunassa tai lillumme paljussa joka päivä, pulahtelemme hyisessä meressä.

Jokapäiväinen liikunta pitää mieleni kasassa. Joogaan nettivideoiden välityksellä, kyykkään paikallisesta kaupasta vihdoin löytämäni kahvakuulan kanssa ja juoksen.

Tilaan netistä älykellon, jotta voin seurata suorituksiani ja sykettäni. Löydän googlettamalla myös karavaanareille erinomaiseksi mainostetun pienen pesukoneen ja tilaan senkin. Saan vihdoin pestyä pyykkiä muuallakin kuin vanhoissa vanna-ammeissa.

Se on juhlan paikka.

Teemme kaikenlaisia pikkuaskareita: kiinnitämme naulakoita, tauluja, uuden peilin vessaan. Mies puuhastelee liiterintapaisen polttopuille.

Viestittelen tiuhaan ystävieni kanssa ja jaamme toisillemme pöhköjä meemejä ja kuvia. Pidämme ystäviemme kanssa videoyhteyden välityksellä yhteisiä illanviettoja ja viini-iltoja. Soittelemme videopuheluita myös lapsia ikävöiville isovanhemmille.

Arkielämä kotona Espoossa tuntuu yhä kaukaisemmalta. Kylpyhuoneremontti, joka meidän piti tänä kesänä teetättää ja jota varten juoksimme valitsemassa materiaaleja, tuntuu sekin etäiseltä. Koska työtilanne on molemmilla epävarma, emme missään tapauksessa laita siihen nyt rahojamme, vaikka kamalat kaakelit huutavat kotiseinissä.

Tänä keväänä meidän piti matkustaa erityisen paljon. Poikani pelimatka Tsekkeihin peruuntui, sinne oli tarkoitus lähteä koko perheen voimin. Mieheni piti pinkaista Alicanteen golf-reissulle huhtikuussa, minun kielikurssille New Yorkiin viikkoa myöhemmin. Kesäkuun alussa minulla oli työmatka Gdanskiin, perheen piti lähteä mukaan. Kaikki peruttu.

Matkailu on aina ollut suuri intohimoni. Tuntuu kummalliselta elää niin, ettei suunnittele tulevia reissuja tai pohdi uusia jännittäviä matkakohteita. Silti huomaan haaveilevani Thaimaan lämpimistä hiekkarannoista.

Meillä on vielä voimassa olevat lentoliput Kreikkaan juhannuksen jälkeen. Olin sopinut sinne useamman työkeikan, ja muun perheen oli tarkoitus lomailla. Olen elätellyt toiveita reissun toteutumisesta, mutta nyt realiteetit alkavat iskeä. Vaikka tilanne helpottaa hieman monissa maissa, pelätään jo koronaviruksen toista aaltoa. Ajatus matkustamisesta tuntuu vastenmieliseltä. Nöyrryn ja peruutan hotellivarauksemme.

Paniikki iskee yöllä

Hallituksen päätöksellä Uudenmaan rajat avataan 15. huhtikuuta muutamaa päivää suunniteltua aiemmin. Covid-19 on tappanut tähän mennessä jo 75 suomalaista. Tartuntatapauksia on todettu yli 3 300.

Nukkuminen on ollut vaikeaa. Yölliset paniikkikohtaukset ovat valvottaneet minua. En ymmärrä niiden yhtäkkistä ilmenemistä, vaikka edeltävä päivä olisi hauska ja ilta rauhallinen. Vaikka tunnen oloni onnelliseksi ja turvalliseksi, nukkumaan mennessä pelko nousee pintaan, sydän hakkaa ja hiki nousee ohimoille. Uutiset koronakaranteenin jatkuvuudesta ehkä loppuvuoteen asti pistävät ajatukseni laukkaamaan.

Yhtenä iltana mieheni on näkevinään hahmon hiippailevan tontillamme. Hän tarttuu taskulamppuun ja golf-mailaan ja lähtee haravoimaan kallioista maastoa pilkkopimeässä yössä. Kurkin verhojen välistä ulos lihaveitsi toisessa kädessäni, hälytysnumero valmiiksi valittuna kännykkä toisessani. Hetken päästä mieheni tulee takaisin ja arvelee, että ehkä kyseessä oli vain rusakko.

Hän menee nukkumaan ja tasainen kuorsaus täyttää pienen mökin. Minä valvon yön ja olen valmis ottamaan niskalenkin murhaajasta.

Kehnojen yöunien jälkeen olen aamulla kärttyinen. Onneksi kuntosalini on ryhtynyt lataamaan verkkosivuilleen videoita ja pääsen välillä viettämään 45 min rauhallisen yin-joogasession ennen työpäivän alkua. Sen jälkeen elämä tuntui jo paljon mukavammalta.

”Ajatus parin kuukauden takaisesta normaalielämästä tuntuu kaukaiselta. Miten arki silloin sujuikaan, miten päivät etenivät?”Anneli Juutilainen

Skoolaan joulupyjamassa

Huhtikuun lopulla yritän saada töitä tehtyä, neljäsluokkalainen poikani tekee koulutehtäviään viereisessä huoneessa. Seinähirret ovat kuin ilmaa, kuulen jokaisen kynännaputuksen ja jalan rummutuksen niiden läpi. Voi miten kaipaankaan omaa työhuonettani ja työrauhaa. Mukavaa työtuolia, ergonomista työpistettä. Nyt naputan konetta lysyssä peräkammarissa kovalla puutuolilla istuen.

Olen tehnyt töitäni hyvällä menestyksellä etäyhteyksien avulla. Puhelinhaastattelut tai facetime-haastattelut sujuvat sutjakkaasti näinkin. Korona vaikuttaa työhöni silti. Välillä tulee viikkoja, jolloin en saa yhtään uutta tilausta. Seuraavalla viikolla niitä tulee viisi.

Freelancerin työn ja yrittäjyyden epävarmuus ovat asioita, joita olen aina aiemmin sietänyt hyvin. Nyt huomaan panikoituvani herkemmin kuin ennen.

Kun takana on seitsemän viikkoa mökkielämää, seesteisyys vaihtuu rauhattomuudeksi ja ahdistukseksi. Äitienpäivän jälkeen kotiin – maailmaan, joka on kiinni. Ajatus parin kuukauden takaisesta normaalielämästä tuntuu kaukaiselta. Miten arki silloin sujuikaan, miten päivät etenivät? Miltä tuntui käydä hot jooga -tunneilla täydessä salissa, tai ruokakaupassa pahimpaan ruuhka-aikaan?

Hallitus ilmoittaa, että lähiopetus jatkuu kouluissa 14. toukokuuta. Keskustelen asiasta tyttäreni astmalääkärin kanssa ja yhdessä toteamme, että kotiopetus olisi viisainta riskien minimoimiseksi, vaikka astmaatikkoja ei enää luokitella pahimpaan riskiryhmään.

Päätämme pitää tyttäremme kotiopetuksessa, mutta neljäsluokkalainen poika saa palata kouluun. Pelottaa, mutta viranomaisiin on yritettävä luottaa.

Huhtikuun lopussa menehtyneitä on 206, varmistettuja tartuntoja yli 4 900.
Juhlimme vappua ystäväpariskuntien kanssa zoom-tapaamisessa. Kaksi ystävääni on pukenut ylleen glitter-paidat ja ylioppilaslakit. Minulla on päälläni ikivanha joulukuosinen trikoopyjama.

Paluu jännittää: ”Olemme eläneet eristyksissä kahden kuukauden ajan”

Olemme eläneet eristyksissä kahden kuukauden ajan. Tuona aikana mieheni on käynyt pikaisesti vaihtamassa Espoossa autoihin kesärenkaat ja palannut nopeasti takaisin.

Kotiinpaluu jännittää. Tiedän, että pian kaipaan meren tuoksua ja metsää, joka ei vilise espoolaisia tuulitakkeineen.

On kuitenkin aika palata kotiin.

Äitienpäivänä 10. toukokuuta pakkaamme valtavan määrän nyssäköitä autoihimme. Mökille lintujen kevätmuuttoa seuraamaan saapunut isäni jää Virolahdelle. Jo 267 suomalaista on menehtynyt koronavirustartuntaan. Varmistettuja tapauksia on jo yli 5 900. Virolahdelta ei ole edelleenkään löytynyt koronaa.

Ajomatkan aikana huomaan ihmetteleväni, miten paljon autoja suhailee liikenteessä. Eikö koko maa uinukaan? Kaikki tuntuu olevan ennallaan.

Kotona meitä odottaa ihana yllätys – anoppini ja hänen puolisonsa ovat käyneet siivoamassa kotimme. Vasta kotona ymmärrän, miten paljon olenkaan ikävöinyt tuttuja paikkoja. Valtavalla tarmolla puramme tavaramme, pesen kuusi koneellista pyykkiä ja viritämme trampoliinin pihalle. Nostamme varastosta pihakalusteiden pehmusteet esille. Ryhdyn laittamaan ruokaa, enkä muista missä paistinpannujamme säilytetään. Hyvin pian kaikki kuitenkin palautuu normaaliksi.

Tiedän, että tulemme muistamaan tämän koronakevään koko loppuelämämme. Mutta päällimmäisenä mieleeni ei jää ahdistus vaan se, miten lämmintä ja ihanaa yhteistä aikaa saimme perheenä viettää. Tämä taitaa olla niitä harvinaisia kerran elämässä -kokemuksia. Tuskin enää koskaan meille tulee toista mahdollisuutta viettää kokonaista kevättä mökillä ennen omaa eläkeikääni. Siihen on vielä 30 vuotta.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 6/20.

Lue myös: Koronakaranteeni teki keski-ikäisestä vanhuksen ja vei elämysmatkalle totalitarismiin

Lue myös: Virpi Eroma, 39, eli vapaaehtoisesti eristyksissä yli vuoden, kunnes havahtui: ”Selviänkö liiankin hyvin yksin?”

Eristyksissä – Koronasarja muistuttaa ihmiselämän tragikoomisuudesta

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti