Äidin skitsofrenia toi Sariannan lapsuuteen jatkuvan pelon

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Kirjaa kirjoittaessa kaikki muistot tulvivat mieleen pakottamatta, mutta huomasin ajatelleeni enemmänkin niitä hyviä asioita. Ehkä mieli on sillä tavalla suojellut minua”, Sarianna sanoo. © Juha Sarkkinen
Sarianna Vaara pelkäsi lapsena äitinsä tekevän itsemurhan. Kun äidillä oli hyvä päivä, Sarianna keräsi läheisyyttä varastoon. Lue ensin Sariannan tarina ja sen jälkeen hänen nykyiset kuulumiseensa.

Oli yksi asia, josta Paltamon kylässä Kainuussa asunut Sarianna Vaara haaveili lapsena usein. Hän haaveili siitä, että elämä olisi ihan tavallista, sellaista kuin kavereiden perheissä.

Että keskiviikot olisivat vain päiviä muiden joukossa, eikä koskaan tarvitsisi pelätä sitä, ettei äiti enää heräisikään.

Mutta Sariannan äiti, kirjailija Maria Vaara, sairasti skitsofreniaa.

Se tarkoitti sitä, että keskiviikkoisin äiti matkusti Ouluun terapiaan. Illalla Sarianna odotti äitiä juna-asemalla pelonsekaisin mielin.

Jaksaisiko äiti tänään kävellä kotiin käsi kädessä? Vai kulkisiko äiti etäämpänä, omiin maailmoihinsa uponneena?

Se oli myös ikuista pelkoa siitä, kuolisiko äiti. Olisiko lääkkeiden yliannostus jonain päivänä se viimeinen?

Sarianna oli tottunut siihen, että kun äidin katse kääntyi sisään päin – siltä se pienestä tytöstä näytti – arki ja lapset ympärillä unohtuivat.

Mikä itketti?

”Tuntuu ehkä oudolta, mutta muistan lapsuuteni ennen kaikkea turvallisena”, Sarianna Vaara sanoo nyt, 52-vuotiaana.

Äidin kuolemasta on kulunut 20 vuotta. Sarianna itse on 23-vuotiaan pojan äiti.

Viime vuosina Sarianna on muistellut lapsuutensa tapahtumia uudesta näkökulmasta, kirjaa varten. Hänen romaaninsa Huomenkellotyttö (Like) ilmestyi syyskuussa.

Kirjan kirjoittaminen ei ollut Sariannalle terapiaa, vaikka moni on sitä epäillyt. Hän ei koe tarvinneensa terapiaa sen enempää kuin sääliäkään – ei ainakaan lapsuutensa vuoksi.

”Olen sinut menneisyyteni kanssa. Jokaisella meistä on omat murheemme. Minulla se oli äidin sairaus. Mutta muuten elämä on kohdellut minua hyvin.”

Kirjassaan Sarianna kertoo Annan, skitsofreniaa sairastavan äidin tyttären, tarinan. Pääpiirteittäin kaikki mitä Anna kokee on Sariannalle enemmän kuin tuttua.

Hänkin joutui hakemaan äidilleen apua milloin mihinkin kellonaikaan ja kuulostelemaan kotiin tullessaan, kuuluiko äidin makuuhuoneesta tasainen kirjoituskoneen naputus vai se, mitä Sarianna eniten pelkäsi – pelkkä karmaiseva hiljaisuus.

Pieni ihminen sai kantaakseen paljon, mutta ei niin paljon, kuin aikuiset luulivat.

”En minä surkutellut missään vaiheessa itseäni. Itkin kyllä joskus, mutta vasta kun tilanne oli jo ohi. Ihmettelin aina sitä, miksi aikuiset luulivat, että itku oli se pahin asia. Silloinhan kaikki oli jo hyvin.”

Mikä pelasti?

Tolkku ihminen, hoksaavainen ja reipas. Sellainen Sarianna on aina kokenut olevansa.

Lapsena Sarianna toimi, kun oli toimittava. Hän keräsi äidin läheisyyttä varastoon silloin, kun äiti oli voimissaan.

Hän ei jäänyt miettimään, miltä mikäkin välikohtaus tuntui. Ei ollut aikaa jäädä tuleen makaamaan.

Se oli ehkä syy siihen, ettei käynyt hassummin.

”En ole oikeastaan koskaan ajatellut, että lapsuuteni olisi jotenkin kurja tai vaikea. Tiedän silti jo ammattinikin puolesta, että riskit olivat suuret. Joku toinen ei ehkä olisi pärjännyt näin hyvin samanlaisten kokemusten jälkeen”, lasten ja nuorten parissa työskentelevä Sarianna myöntää.

Perusasiat olivat sitä paitsi Sariannankin lapsuudessa ainakin kohtalaisella tolalla.

Jääkaapissa oli ruokaa – vaikka sitten Sariannan itsensä ostamaa – ja päällä puhtaat vaatteet. Ruokapöydässä istuttiin yhdessä, eikä rellestää saanut.

Perhe oli köyhä, mutta niinhän monet siihen aikaan Kainuussa olivat.

Isä oli kuollut Sariannan ollessa vielä pieni, mutta kun sairaus vei äidin mennessään, tuli kotiin usein tuttu kodinhoitaja.

Sarianna olisi mieluummin ottanut äidin.

Silti kodinhoitajan saapuminen oli hyvä asia. Hän pisti asiat järjestykseen, sitoi vihreän essun eteensä, kääri hihansa ja alkoi laittaa ruokaa. Viipyi vaikka yön yli, jos tarve vaati.

”Aikamoista luksusta tähän päivään verrattuna.”

Muitakin turvallisia aikuisia oli. Sosiaalityöntekijän saattoi hakea apuun vaikka keskellä yötä, ja myös naapurit auttoivat tarvittaessa. Opettajallekin saattoi sanoa suoraan, jos piti lähteä kesken päivän hoitamaan äidin asioita tai katsomaan äitiä sairaalaan.

Pelkonsa kanssa Sarianna oli kuitenkin yksin.

Mikä suojeli?

”Lapsihan ei pelkää mitään muuta niin paljon kuin oman äitinsä menettämistä”, Sarianna sanoo.

Se pelko oli hänen lapsuudessaan läsnä aina. Kun äidillä meni huonosti, pelko oli konkreettista.

Useita kertoja äidin paha olo yltyi niin kovaksi, että hän yritti paeta sitä ottamalla liikaa lääkkeitä. Sarianna tiesi, että jos äiti selvisi, hänen puheensa mongersi vielä monta päivää vatsahuuhtelun jälkeen.

Sarianna yritti piilottaa pelkonsa äidiltään, ettei äidin olo menisi vielä pahemmaksi.

Hän kyllä pärjäsi, hän vakuutti äidilleen. Puri hampaat yhteen ja päätti pärjätä.

Pelko ei lieventynyt paljon silloinkaan, kun äidillä oli hyvä kausi. Hupsuttelun ja leikittelyn lomassakin Sarianna tiesi, ettei hetki välttämättä kestä pitkään.

Piti opetella nauttimaan silloin, kun sen aika oli. Myöhemmin piti muistaa ne hyvät hetket.

”Kirjaa kirjoittaessa kaikki muistot tulvivat mieleen pakottamatta, mutta huomasin ajatelleeni enemmänkin niitä hyviä asioita. Ehkä mieli on sillä tavalla suojellut minua.”

Skitsofreniasta Sarianna tiesi paljon jo lapsena. Kuultuaan, mikä äidin sairaus oli, Sarianna meni kirjastoon, äidin entiseen työpaikkaan, ja luki kaiken, mitä sairaudesta oli kirjoitettu.

”Olin taatusti luokan ensimmäinen oppilas, joka osasi tavata sairauden nimen oikein.”

Vasta paljon myöhemmin Sarianna tajusi, ettei ehkä tiennytkään aivan kaikkea, mitä äidin sairaus oli pitänyt sisällään.

Mikä selvisi?

Sariannan ensimmäiset muistikuvat sairaudesta ovat kansakouluajalta. Hän oli ehkä seitsemän tai kahdeksan, kun äiti alkoi käydä säännöllisessä terapiassa.

”Merkkejä oli kai ollut ilmassa paljon aiemminkin, mutta äiti onnistui peittämään oireensa yllättävän hyvin.”

Äiti Maria kertoi elämästään ja sairaudestaan kirjoissaan, mutta Sarianna luki niistä ensimmäisen vasta nuorena aikuisena.

Kirjoista selvisi, että äiti oli ollut paljon sairaampi kuin Sarianna oli osannut kuvitella.

”Kirjat vahvistivat ajatustani siitä, että äiti oli se, joka kärsi, en minä.”

Ymmärryksen lisääntyessä myös Sariannan kiukku sairaudesta aiheutuneita ikäviä tilanteita kohtaan lieveni.

Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin nuoren aikuisen suhde sairaaseen äitiin normalisoitui.

”Oli vaikeaa olla kokematta huonoa omaatuntoa siitä, ettei voinut olla äidin rinnalla aina, kun hänellä oli huono olla. Koen silti, että suhteemme oli loppuun saakka hyvä. Autoin äitiä, mutta elin myös omaa elämääni.”

Sarianna ei ole koskaan ajatellut, että äidin sairautta pitäisi hävetä. Ei sitä hävetty 60-luvun Kainuussakaan.

”Äitihän oli sairas. Ei syöpä- tai sydänpotilaankaan diagnoosia tarvitse peitellä. Minulle tämä on ollut selvä asia lapsuudesta asti.”

Äidin elämä ei lopulta loppunut Sariannan pelkäämällä tavalla, oman käden kautta. Vaikka äiti kuoli verrattain nuorena, kuusikymmentävuotiaana, Sariannalle hänen kuolemansa oli luonnollinen. Sarianna sai jättää jäähyväiset rauhassa.

Äidistä jäi kaunis muisto.

Mikä on turhaa?

Jos äiti olisi ollut terve, olisiko Sariannan elämä ollut parempaa? Olisiko hänestä tullut parempi ihminen, vielä onnellisempi?

Jossittelu on Sariannasta turhaa.

”Minuus rakentuu kaikista niistä kokemuksista ja kohtaamisista, joita ihmisen kohdalle sattuu. Ellen olisi kokenut kaikkia näitä asioita, en olisi minä. Minulla on ollut omat murheeni, mutta vaikka lapsuuteni olisi ollut täydellinen, asiat olisivat voineet mennä huonosti.”

Sen Sarianna on kuitenkin oppinut, että lasten tulee saada olla lapsia vailla aikuisten huolia.

Aikuisten tehtävä on pitää huoli siitä, että se on mahdollista.

”Jos omat vanhemmat eivät syystä tai toisesta pysty siihen, meidän muiden aikuisten pitää tulla apuun. Aivan kuin silloin 60-luvulla Kainuussa.”

Sarianna toivoo, että hänen kirjansa antaa edes jollekulle toivoa ja uskoa, että vaikeat olot lapsuudessa eivät automaattisesti tarkoita vaikeuksia aikuisena.

Sarianna myöntää olevansa äitinä se, joka varmistaa että lapsella on avaimet mukana ja lämmintä päällä. Vieläkin, vaikka oma poika on jo nuori aikuinen.

Hän on onnellinen siitä, että on saanut tarjota miehensä kanssa omalle lapselleen mahdollisimman tavallisen lapsuuden.

Sen lapsuuden, josta itse lapsena haaveili.

Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 47/2013.

 

X