Aino Leppänen sai vauvan 17-vuotiaana lukiolaisena: ”Pelottavinta oli ajatus siitä, että nuoruus on mennyttä”
Kempeleläinen Aino Leppänen, 39, sai vauvan 17-vuotiaana kesken lukiovuosien. Teinitytön piti päättää yksin, pitääkö lapsen vai ei. Hän tiesi, että päätös määräisi hänen elämänsä suunnan.
Aino Leppänen oli vain 17-vuotias tullessaan raskaaksi. Se oli järkytys, mutta silti hän halusin pitää lapsen. ”En ymmärrä vieläkään, mistä se varmuus tuli.”
Elettiin vuotta 2000. Lukiolainen Aino Leppänen oli tiukan paikan edessä. Juuri kun vanhojen tanssit olivat ovella, hän sai tietää olevansa raskaana. Siinä missä toiset tytöt suunnittelivat pukuja ja kampauksia merkittävää päivää varten, Aino mietti kuumeissaan: pidänkö lapsen, mitä teen, mitä poikaystävä ja vanhemmat sanovat.
Yllättävä käänne
Ainon perhe asui 1990-luvun lopulla Muhoksella. Hän päätyi lentopallolinjalle asuinpaikkakuntansa lukioon. Poikaystävän hän löysi pelikaverinsa isoveljestä.
”Ei se mitään suurta rakkautta ollut. Olimme nuoria. Kuului kuvioon, että joku pitää olla”, Aino sanoo.
Sitten tapahtui vahinko. Aino alkoi epäillä jotain outoa, kun kuukautiset olivat myöhässä. Kahden viikon kuluttua hän mainitsi asiasta ystävilleen, jotka ohjasivat hänet kouluterveydenhoitajalle. Tämä teki testin ja totesi: ”No, se on nyt sitten positiivinen.”
”Sen jälkeen korvissani kohisi siihen malliin, etten kuullut enää mitään muuta. Soitin ensimmäisenä äidilleni. Hän totesi tyynesti, etten varmaan halua olla enää koulussa ja tuli hakemaan minut kotiin. Arvostan vielä tänäkin päivänä tuota äidin reaktiota”, Aino sanoo.
Aino jäi yksin
Elämä oli saanut uuden, yllättävän suunnan.
Aino tunsi epätoivoa ja itkeskeli paljon.
”Olin pohjimmiltani kiltti tyttö ja tunnollinen lukiolainen. Pohdin, miten ihmeessä saatoin olla tällaisessa tilanteessa.”
Nuori isä ei ollut vauvauutisista mielissään. Parasta olisi, jos Aino tekisi abortin. Tosin hänen suhtautumisensa asiaan ailahteli laidasta laitaan, välillä hän sanoi olevansa valmis isäksi, toisena päivänä taas ei.
Sekavassa ja ahdistavassa tilanteessa Aino tajusi olevansa yksin. Yksin hänen olisi tehtävä päätöksensä, jos hän pitäisi lapsen.
”Olin huolissani taloudellisesta tilanteesta. Miten voisin kasvattaa lasta, kun minulla ei ollut ammattia tai minkäänlaisia tuloja.”
Huoli väistyi ja ratkaisu oli selvä, kun eräs tuttava totesi viisaasti: Suomessa lapset eivät kuole nälkään.
”Halusin pitää lapsen. En ymmärrä vieläkään, mistä se varmuus tuli. Minulla ei ollut mitään vakaumusta aborttia kohtaan, miten olisikaan voinut siinä vaiheessa elämää olla, mutta olin aivan varma, että haluan pitää lapsen.”
Onneksi Ainon vanhemmat suhtautuivat asiaan myötätuntoisesti ja lupasivat tukea.
Vauvanhoito oli tuttua, sillä Ainolla on yhdeksän vuotta nuorempi veli, jota hän usein hoiti tämän ollessa vauva. Mielessä liikkui kuitenkin monenlaisia tunteita.
”Pelottavinta oli ajatus siitä, että nuoruus on mennyttä. En osallistuisi enää kavereiden menoihin. Mikään bailaava nuori äiti en halunnut olla.”
Vauva-arki ei ollut aina vaaleanpunaista höttöä, mutta sinnikkyydellä, läheisten tuella ja uskollaan tavoitteisiinsa nuori äiti selvisi loistavasti. Kuvassa Aino kotonaan sylissään Jenny-vauva vuonna 2001. © Ainon kotialbumi
Elämää suurempaa rakkautta
Koulunkäynti oli haasteellista alkuraskauden aikana ilmenneen voimakkaan ja jatkuvan aamupahoinvoinnin takia.
Jenny-tytär syntyi syksyllä 2000. Ainon äiti oli mukana synnytyksessä.
”Synnytyskivut olivat aivan järkyttävät. Kun sain epiduraalipuudutuksen, oloni helpotti ja rauhoituin. Jonkin ajan kuluttua tuntui, että on pakko ponnistaa.”
Apuna toiminut kätilöopiskelija yritti houkutella Ainoa avaamaan silmänsä, mutta tämä puristi ne kiinni ja sen kuin puski menemään. Kello 15.24 tyttö luiskahti ulos.
”Ensin ei kuulunut mitään. Vauva oli hieman sinertävä, ja kätilö alkoi imeä vauvan suusta jotain. Parkaisin kauhuissani, ja silloin parkaisi vauvakin. Sain tytön syliini ja itkin holtittomasti huojennuksesta.”
Sen jälkeen tyttö vietiin hetkeksi happikaappiin ja kun tämä myöhemmin tuli pestynä ja kapaloituna takaisin, nuori äiti ja lapsi alkoivat tutustua toisiinsa.
”Rakastuin tyttäreeni välittömästi ja ymmärsin, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan niin syvästä rakkaudesta, että olisi valmis kuolemaan toisen puolesta.”
Lapsen isä oli alkuvaiheessa löyhästi mukana Ainon ja lapsen elämässä, mutta lopulta yhteys tyrehtyi täysin. Isän äiti ja sisko pysyivät mukana tukijoukoissa.
Uupumusta vauva-arjessa
Aino Leppäsen tärkein tuki olivat omat vanhemmat. Hän oli päivittäin yhteydessä heihin. Opinnoissaan hän päätti pitää välivuoden.
”Oli vaikea löytää ihmiskontakteja, koska olin niin kiinni vauva-arjessa. Siinä missä kaverit perjantaisin miettivät, mihin baariin lähdettäisiin, minä mietin vauvan vaippojen ostamista ja vauvanruokia. Tunsin itseni ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.”
Arjen kohokohdat olivat kaupassa ja vanhempien luona käyminen.
Elämä ei ollut pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Jenny-vauva oli huono nukkumaan, eikä Aino uskaltanut nukkua päivällä vauvan takia. Suihkussa Aino kävi vauvan hieman kasvettua siten, että hän laittoi vauvan turvakaukaloon pesutilan nurkkaan.
Välillä Aino ja Jenny itkivät kilpaa.
”Kerran heitin uuvuksissani pissavaipan seinään. Se hajosi, ja tuli kauhea sotku, mutta siivoaminen helpotti oloani. Tajusin, että tarvitsen apua. Olin aivan lopussa.”
Aino aikoi avautua asiasta neuvolakäynnin yhteydessä, mutta terveydenhoitaja oli niin kiireinen tarvittavat mittaukset ja punnitukset tehtyään, ettei Aino ehtinyt purkaa itseään. Uudet asiakkaat työntyivät jo ovesta sisään.
”Olin ihmeissäni siitä, miksei minulle annettu tilaisuutta keskustella. Olin vihainen, menin kotiin ja rauhoituin pikkuhiljaa. Tajusin laiminlyöneeni itseäni. Minun oli alettava harrastamaan liikuntaa, tarkistettava ruokavaliotani ja alettava tapaamaan ystäviäni. Oltava heihin yhteydessä. Minähän olin miltei erakoitunut.”
Rauha valtasi Ainon mielen ja paha olo alkoi kaikota.
Kohti uutta
Syksyllä 2001 Aino jatkoi opintojaan, ja seuraavana keväänä hän valmistui ylioppilaaksi. Tutut opiskelukaverit olivat jo valmistuneet, joten porukka ympärillä oli vaihtunut.
Aino ei oikein enää tiennyt, kenen kanssa olisi viettänyt aikaa, joten hän päätyi usein välitunnilla koulusihteerin huoneeseen istuskelemaan. Tällä oli lapsenlapsia, joten lapsista puhuminen oli luontevaa.
Kun Aino oli valmistujaisjuhlassa keväällä 2002 hakemassa ylioppilaslakkiaan, alkoivat muut paikalla olijat yhtäkkiä nauraa.
Aino katsoi yleisöön ja näki, kuinka Jenny huusi innokkaana ylälehterillä isoon ääneen: ”Äiti. Äiti. Äiti.” Miten se lämmittikään mieltä.
”Silloin tajusin, että me Jennyn kanssa selviämme mistä tahansa.”
Syksyllä Aino ja Jenny muuttivat Muhokselta Ouluun, sillä Aino pääsi opiskelemaan suomen kieltä Oulun yliopistoon. Hän valmistui nopeasti neljässä vuodessa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Jenny kävi hoidossa yliopiston lähellä päiväkodissa.
Arki lapsen kanssa toi jämäkkyyttä elämään, mikä takasi keskittymisen opintoihin.
”Tiedä, millainen bilehile minusta olisi muuten tullut”, Aino nauraa.
Toisinaan hän kuitenkin kävi uusien opiskelukavereiden kanssa iltaa istumassa. Jenny oli silloin vanhempien luona hoidossa. Enää Ainon ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi.
Aino Leppänen uskoo, että päämäärästä kiinni pitäminen vie vaikka läpi harmaan kiven. Hän kouluttautui pitkälle pienen Jenny-tyttären yksinhuoltajaäitinä. Kuvassa Ainon kanssa puoliso Marko Matinlompolo, 8-vuotias Emma ja 6-vuotias Onni. © Teija Soini
Uusi rakkaus
Valmistuttuaan Aino Leppänen sai parin sijaisuuden jälkeen vakinaisen paikan Vihannin yläkoulusta ja lukiosta. Eräällä paikallisyhdistyksen virkistysmatkalla Aino ja hänen liikunnan opettajana työskennellyt kollegansa ”katsoivat toisiaan hieman syvemmälle silmiin”. Ihastus kasvoi rakkaudeksi. He perustivat perheen, johon kuuluu Jennyn lisäksi 8- ja 6-vuotiaat lapset.
Nykyään Aino työskentelee äidinkielen opettajana Oulussa, mies yhä Vihannissa.
Ainon mielessä oli hautunut pitkään ajatus kirjoittaa kirja. Unelma toteutui, ja hänen ensimmäinen, teiniäitiyden kokemuksista kertova kirjansa Positiivinen yllätys ilmestyi vuonna 2019 (Docendo). Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi opettajan arjesta kertova kirja Terkuin ope (Myllylahti, 2022). Teokseen on tulossa jatko-osa, jota Aino parhaillaan työstää.
Ei sittenkään katastrofi
”En ole missään tapauksessa aborttia vastaan, sillä joskus se on oikea ratkaisu. Jos raskaustestin tulos on positiivinen, kannattaa kuitenkin pysähtyä ja miettiä hetki. Se, että saa lapsen nuorena, ei tarkoita sitä, että koko elämä menee pilalle”, Aino sanoo.
Hän kokee, ettei vauvan hoito ollut teininä sen kummempaa kuin kolmissakymmenissäkään. Lapsen syntyminen on herättelevä kokemus iästä riippumatta.
Ainon ja Jennyn suhteesta kehittyi läheinen, koska he asuivat kahdestaan niin pitkään.
”Hyvän päivähoidon ansiosta Suomessa myös yksinhuoltajaäiti voi opiskella, vaikka lapsi olisi hyvinkin pieni. Tärkeintä on päämäärätietoisuus. Itse päätin jo 5-vuotiaana, että minusta tulee isona opettaja. On tärkeää, ettei kadota johtotähteään, muutoin voi tulla tehneeksi vääriä valintoja. Itse haluan olla opettajana kannustava ja innostava”, Aino Leppänen kertoo.