Äiti-suhde on elämän tärkeimpiä ja se vaikuttaa muihinkin ihmissuhteisiimme – Kirjoittamalla pääset käsiksi kipeisiinkin asioihin

Jaa artikkeliTilaa Seura
äiti-suhde
”Usein elämämme ensimmäinen suhde on myös elämämme vaikein”, psykoterapeutti Kirsi Hiilamo toteaa. © Museovirasto
Äiti-suhde on tärkeimpiä suhteita elämässämme ja vaikuttaa muihinkin suhteisiimme. Kirjoittamalla äidille, äidistä, voi päästä käsiksi asioihin, jotka ovat vaivanneet läpi elämän. Kokeilimme, miten kirjeen kirjoittaminen onnistuu.

Hei, äiti. Kirjoitan sinulle, koska luin juuri tietokirjan Aina tytär, aina äiti. Kuten kirjan nimestä voit päätellä, kirjan kirjoittaneet psykoterapeutit Heli Pruuki ja Kirsi Hiilamo käsittelevät yhtä maailman vanhinta aihetta – teemana on äiti-suhde.

”Sillä on valtavan suuri vaikutus koko elämäämme ja sen suhteen jäljet näkyvät lähes päivittäin myös täällä terapeutin vastaanotolla”, Kirsi Hiilamo kertoo kirjan syntyideasta.

Ja juuri siksi kirjan kirjoittajien mielestä oma äiti-suhde olisi hyvä ottaa tarkasteluun. Siihen auttaa vaikkapa kirjoittaminen, vaikka näin kirjeen muodossa. Sillä kun mietimme, millainen äiti-suhde on ollut, mietimme samalla suhdetta itsemme ja ympärillämme oleviin ihmisiin.

Äiti on itsestämme erillinen ihminen, mutta myös sisäinen mielikuvamme, joka kertoo jotain tärkeää itsestämme ja omasta arvostamme, kirjassa todetaan. On siis ikään kuin kirjoitettava äiti itsestä ulos.

Museovirasto

Kirje on ennen kaikkea itselle

Kirsi Hiilamon mielestä ei ole koskaan liian myöhäistä tarttua kynään.

”Kirjoittaminen auttaa käsittelemään omia tunteita ja ajatuksia, omaa käyttäytymistä ja pääsemme sen avulla pohtimaan, mitkä asiat menneisyydessämme vaikuttavat siihen, mitä nyt tunnemme ja käyttäydymme”, Hiilamo kertoo.

Ja jos kirjoittaminen tuntuu vaikealta, voi rakentaa perheen valokuvista tarinaa tai laatia sukupuun.

Kirjoittamisen terapeuttisesta merkitystä kuvaa Hiilamon mielestä hyvin esimerkki, jossa sitä verrataan imurointiin. Kun kirjoittaa asiat ylös, niitä ei tarvitse enää sen jälkeen niin aktiivisesti ajatella.

Siksi kirjoitan nyt sinulle äiti, vaikka tietysti kirje on ennen kaikkea kirje itselle. Hiilamon mukaan ei ole väliä, onko äiti elossa vai ei, pääasia, että tunteita käy läpi.

Sinä elät, vaikka täytyy myöntää, että joskus olen myös toivonut, että olisit kuollut.

Ensi rakkaus usein vaikein

Mistä aloittaisin? Tärkeää Kirsi Hiilamon mielestä on koota ne asiat, jotka oikeasti haluan sanoa. Kirjasta löysin konkreettisia ohjeita, niin kuin ”Pohdi, mitä äiti aina sanoi” tai ”Mikä on vaikein paikka, jossa olet ollut?” Tai sitten voisin aloittaa kuvitteellisen vuoropuhelun äidin kanssa.

Ohjeet tuntuvat vaikeilta, mutta Hiilamo kehottaakin unohtamaan suorittamisen ja aloittamaan siitä, mistä vain tuntuu luontevimmalta.

Meille vuoropuhelu ei ole koskaan ollut vaikeaa, ei vaikeistakaan asioista. Eräs ystäväni hämmästeli kun kerran räyhäsin sinulle, että miten voit puhua äidillesi noin, hänen oma äitinsä olisi kuulemma saanut jo sydänkohtauksen.

”Usein elämämme ensimmäinen suhde on myös elämämme vaikein”, Hiilamo toteaa.

Allekirjoitan sen täysin. Meillä on todella ollut vaikeutemme, mutta vuoropuhelutta emme ole eläneet. Tai oikeastaan sinulla on ollut kriisejä enemmän kuin minulla. Niiden varjossa kasvoin aikuiseksi.

Kun sinulta petti aika ajoin kontrolli elämästäsi, vihasin sinua niin, että olisin voinut tappaa. Petyin takiasi satoja kertoja, raivoistuin, ja sitten perään nousi huoli: oletko hengissä, kun et vastaa puhelimeen. Olen nuorena aikuisena kuunnellut puhelimesi hälytysääntä varmasti satoja tunteja.

Tällaisten mielikuvien läpikäyminen on Kirsi Hiilamosta tärkeää siksi, ettemme tukahduttaisi negatiivisia muistojamme tai jäisi kiinni johonkin haavemielikuvaan äidistä. Silti, Hiilamo toteaa, syyttelyynkin voi jäädä jumiin kuin suohon.

Totta, siksi on myös muistettava, että olit toisenlainenkin äiti. Sellainen, joka nauroi niin että kitapurjeet lepattivat, teki uraa, oli sosiaalinen, yltiöempaattinen ja kannustava. Sellainen, joka luotti, että hänen lapsistaan tulee ihan mitä he vain tahtovat, koska ovat niin fiksuja ja kauniita.

<span class="typography__copyright">© Helsingin kaupunginmuseo</span>

© Helsingin kaupunginmuseo

Oma lapsuus uudessa valossa

Mutta sitten tapahtui jotain. Minustakin tuli äiti. Se muutti paljon asioita. Aloin nähdä oman lapsuuteni uudessa valossa. Sehän oli ollut aika kamalaa ja siinä oli paljon sellaista, mitä en ikimaailmassa voisi kuvitella lasteni elämään. Epävarmuutta, yöllisiä heräämisiä, turvattomuutta.

Samaan aikaa sinä aloit vanheta. Jäit eläkkeelle. Ärsytit yhä enemmän. En tarvinnut enää yhtään ylimääräistä lasta elämääni. Emme olleet enää äiti-tytär-kaverikombo, niin kuin ennen, sellainen, joka räjähteli vähän väliä toisilleen, mutta sopii sitten nopeasti ja oli taas iloinen.

Kun tyttäreni oli yhdeksän vanha, hän kysyi: ”Äiti, miksi käyttäydyt aina niin lapsellisesti mummin seurassa?” Mutta puolustus: olit itse ollut juuri samanlainen omalle äidillesi. Hermostuit, kun hän ei saanut autossa turvavyötä kiinni, mutta ei silti pyytänyt apua. Hermostuit, kun hän syyllisti ja valitti. Nyt olit itse samanlainen. Ja minä niin kuin sinä.

Sukupolvien ketju

Kirsi Hiilamosta sukupolvien jatkumon tunnistaminen ja hyväksyminen on yksi tärkeimmistä asioista, joka omassa äiti-suhteessa on käytävä läpi. Kun vauva katsoo äitiään, hän näkee itsensä. Me näemme itseämme, menneitä sukupolvia äidissämme yhä aikuisinakin, mutta rajat on silti myös tunnistettava: olemme erillisiä olentoja, en ole sinä.

Niin mekin otimme välimatkaa toisiimme. Ärsyyntyminen alkoi helpottaa. Tosin viha oli antanut myös valtavasti energiaa.

Muistan, kuinka peruskoulussa menin kertomaan luokanvalvojalleni, että minulla on vaikeuksia kotona. Hän katsoi minua huolestuneena ja toivoi, ettei tällainen vaikuttaisi koulunkäyntiini. Vihasin sinua ja kaikkia voimattomia aikuisia.

Viha antoi voimia opiskella, harrastaa ja nähdä maailmaa. Äiti, sinä tosiaan avasit aika monta kertaa silmäni kaikenlaiselle tekopyhyydelle, kun joku lähiomainen tai ystäväsi käänsi selkäsi pahoinvoinniltasi. Siitä opin, etten koskaan vaikene ongelmista, en häpeä niitä.

Olenko ollut jotenkin epänormaali vihantunteineni? Tuntuu kuin ympärillä olisi vain auvoisia äiti-tytär-suhteita – tai ainakin normaalimpia. Aggressiotunteet ovat kuitenkin Kirsi Hiilamon mielestä aina neutraaleja. Siis että ne eivät ole sinänsä hyviä eivätkä pahoja, eikä niitä voi tukahduttaa kieltämällä.

Tämä on tietysti hyvä uutinen. Ja kirjasta saan lisää vahvistusta: Tukahduttamisyritykset johtavat aggression vahingolliseen kanavointiin, esimerkiksi väkivaltaan, mutta myös epäsuoraan, passiiviseen ja itseen kohdistuvaan. Aggressio on kuitenkin energiaa, jonka voi valjastaa ja ottaa käyttöön myönteisellä tavalla: voimana, rohkeutena ja uskalluksena.

äiti-suhde näkyy

© Helsingin kaupunginmuseo

Äidilläkin on äiti ja oma äiti-suhde

Usein ajattelin, että sinulla ei ole oikeutta olla sellainen kuin olet. Että minä olen uhri ja sinä rikollinen. Se oli tarina, jota kerroin itselleni pitkään.

”Myös äideillämme on oma tarinansa, ja oman äidin menneisyyttä läpikäymällä, siitä kirjoittamalla, voi löytää syitä siihen, miksi hän on käyttäytynyt ja toiminut, niin kuin on tehnyt”, Kirsi Hiilamo toteaa.

Vasta aikuisena ymmärsin, miksi olin ollut ennen kaikkea sinun äitisi, mummini silmäterä. Äitisi ei kyennyt rakastamaan sinua niin kuin olisi halunnut. Oli sota-aika, kun synnyit ja olit erilainen: puhelias hetkessä eläjä. Se ei ollut soveliasta. Isäsi yritti maksaa sinulle, että olisit ollut ruokapöydässä hiljaa. Et tienannut penniäkään.

Minulla on ollut ihan toisenlaista. Kun pyylevänä lapsena tein mielestäni kärrynpyörän, koko suku hurrasi ympärillä. En osaa kärrynpyörää vieläkään.

Olen tuominnut sinua valtavasti, niin mielessäni kuin suoraan sinulle, mutta nyt, vanhetessani, syyllistämisintoni on alkanut laimeta. Ja samalla mieleen on alkanut nousta toisenlaisia muistoja. Muistan kävelysi maantienlaidassa: ryntäsit aina apuun, jos oli tapahtunut onnettomuus.

Tai kuinka otit sisareni kaverin meille asumaan, kun sisareni oli pahimmassa mahdollisessa iässä ja sinä eroamassa. Kaveri asui meillä monta vuotta.

Tai se, kun yli kuusikymppisenä päätit auttaa siivoojasi pinteestä. Hänen piti päästä käymään kotimaassaan, mutta hän ei saanut lomaa nakkikioskilta, jossa hän työskenteli yöt. Sinä lupauduit tuuraamaan. Sinä, joka olet ollut kasvissyöjä ja aika lailla toivoton ruuanlaittaja koko elämäni.

Tai se, millä tavoin katsot vieraita ihmisiä. Siinä ei ole mitään tuomitsevaa, vain vilpitöntä uteliaisuutta – ja aina penkillä vieressäsi on tilaa.

”Kirjoittaminen on yksi parhaista tavoista saada tunteisiin ja tapahtumiin välimatkaa. Se keventää oloa. Ja kun välimatkaa on saatu, voi tarkastella suhdetta myös vähän laajemmasta näkökulmasta ”, kertoo Kirsi Hiilamo.

Se on totta. Meidän suhteemme on ollut omanlaisensa, niin kuin kaikkien maailmaan äitien ja lapsien. Ja kun kirjoittamalla peruutan, näen myös asioita, joista olen kiitollinen.

Kumma kyllä, siitä tulee ihmeellisen kevyt olo.

Kirjoittajan äiti on lukenut kirjeen ja hyväksyy sen julkaisemisen.

Kuvissa olevat henkilöt eivät esiinny jutussa.

Lue myös: Juuret näkyviksi – Sirpa Lehtinen kirjoitti vanhempiensa elämäntarinat: ”Kirjoittaminen on terapeuttista – ja tuo iloa”

Lue myös: Pitääkö äidille antaa aina anteeksi? Ei psykologinkaan mielestä, mutta käsittelemätön taakka on painolasti elämässä: ”Eteenpäin pääseminen vaatii asioiden työstämisen”

X