Aivoverenvuoto tuntui kuin salama olisi iskenyt päähän: ”Luulin sen olevan migreenikohtaus”

Jaa kaverilleTilaa Seura
”Olen huomannut, että rauhallisessa tahdissa elämästä ehtii nauttia enemmän” , Sari Dunder sanoo. © Jarmo Wright/Otavamedia
Kymmenen vuotta sitten lääkäri antoi aivoverenvuodon saaneelle Sari Dunderille kahdesta tunnista kahteen viikkoon elinaikaa. Selviäminen oli ihme.

Kolmekymppisenä Sari Dunder, 49, puski töitä aamusta iltaan. Sen takia myös yöunet jäivät jatkuvasti lyhyiksi. Jos aamulla herätessä päätä särki, Sari kuittasi sen ottamalla tulehduskipulääkettä. Kierre katkesi vasta eräänä iltana alkaneeseen päänsärkyyn.

Tähän havahduin

”Olin yksin kotona tekemässä kotiaskareita, kun tunsin ikään kuin salaman iskevän päähäni. Päätä alkoi särkeä valtavasti. Ajattelin, että kyseessä oli varmaan migreenikohtaus. Hapuilin kylmäpussin avuksi, mutta se ei auttanut yhtään. Kipu paheni koko ajan.

Mieheni oli juuri silloin poissa kaupungista. Silloin 7-vuotias tyttäreni oli ulkona leikkimässä, 16-vuotias poikani torilla myymässä. Soitin pojalle ja käskin häntä tulemaan nopeasti kotiin. Sitten soitin itselleni ambulanssin. Siitä ambulanssimatkasta en muista juuri mitään.

Sairaalaan

Kun heräsin sairaalassa, mieheni istui sängyn vieressä ja itki. Yritin lohduttaa häntä ja sanoin, ettei ole mitään hätää. Hän vastasi, että asiat ovat nyt aika huonosti. Myöhemmin sain tietää saaneeni aivoverenvuodon. Lääkäri oli sanonut miehelleni, että minulla on elinaikaa kahdesta tunnista kahteen viikkoon.

Jostain kumman syystä selvisin kuitenkin hengissä. Lääkäri kävi onnittelemassa ja sanoi, että olen yksi miljoonasta, joka on selvinnyt hengissä vastaavanlaisesta kohtauksesta.

En tiedä, miksi juuri minä selvisin. Minulle ei koskaan tehty mitään leikkausta. Sairaalassa vain tarkkailtiin, että veri poistuu selkäydinnesteeseen. Kolmen viikon päästä pääsin takaisin kotiin.

Uusia käänteitä

Kotona huono oloni jatkui, ja nukuin suurimman osan päivästä. Ulkopuolisten silmissä näytin kuitenkin terveeltä. Kun tokenin parempaan kuntoon, en osannut enää lukea, laskea, piirtää tai tehdä kodin askareita. En osannut edes keittää kahvia.

Yritin soittaa sairaalaan kysyäkseni neuvoa. Puheluun vastasi automaatti, mutten ymmärtänyt sen ohjeita. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä minun olisi pitänyt tehdä.

Päätin silloin, että treenaan itse vanhat taitoni takaisin. Tyttäreni oli silloin ekaluokalla. Lainasin häneltä aapista ja opettelin kirjaimia ja sanoja. Tyttäreni opastuksella opin pikkuhiljaa taas lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja piirtämään.

Ajattelin itse, että olin niin väsynyt, etten osannut vanhoja taitoja. Vasta kun menin tapaamaan neuropsykologiaan perehtynyttä työterveyspsykologia, ymmärsin, että kyse on paljon vakavammasta asiasta.

Hän sanoi, että aivoni eivät toimi enää normaalisti.

Vasta silloin, kolmisen vuotta aivoverenvuodon jälkeen aloin selvittää, mistä saisin apua. Onnekseni pääsin Aivoliiton kurssille. Lääkärin luentoa kuunnellessani koin todellisen ahaa-elämyksen: hän kuvaili juurin minun oireitani ja ymmärsin, että minulla on neuropsykologisia oireita ja kognitiivisia puutosoireita.

Pääsin neuropsykologiseen kuntoutukseen, jossa lääkäri totesi, että muistini on niin huono, ettei minua voi enää kouluttaa uudelleen ammattiin. Näiden aivoasioiden ja toisen sairauden takia pääsin sairauseläkkeelle kuusi vuotta sitten.

Tässä ja nyt

Nykyään osaan taas keittää kahvia. Maalaan ja piirrän myös, mutta lukeminen on edelleen hyvin hidasta. Aku Ankat ovat minulle hyvää luettavaa.

En koe elämääni mitenkään vaikeana. Kaikki aikaisempi kiire on loppunut, ja minulla on enemmän aikaa perheelleni. Kun ennen vauhtini oli sata kilometriä tunnissa, nykyään se on kymmenen. Pärjään hyvin säännöllisten päivärutiinien avulla. Teen samat asiat samaan aikaan, ja se helpottaa arjen toimia.

Olen alkanut käydä myös asahi-tunneilla. Hitaat, helpot liikkeet auttavat rentoutumaan. Olen huomannut, että rauhallisessa tahdissa elämästä ehtii nauttia enemmän.”

X