”Ajatus, että kaikki vanhat ihmiset haluavat asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, on viety liian pitkälle” – Tutkijatohtori Elisa Tiilikainen tuntee yksinäisyyden monet kasvot

Jaa kaverilleTilaa Seura
Elisa Tiilikainen
Yksinäisyys korostuu elämän taitekohdissa. – Meidän pitäisi pystyä tunnistamaan nämä taitekohdat ja tarjota apua, kun ihminen vaikkapa jää eläkkeelle, joutuu luopumaan ajokortistaan ja liikuntakyky heikkenee, pohtii Elisa Tiilikainen. © Sampo Korhonen / Otavamedia
Tutkijatohtori Elisa Tiilikaisen mielestä yhteiskunta ei saa enää ummistaa silmiään siltä, että ikäihmisten toimintakyky ja elämänlaatu hapertuu hiljaisten seinien sisällä.

Joskus yksinäisyyden tunsi heti kynnyksen ylitettyään. Se huokui kodin hiljaisuudesta ja odottavasta tunnelmasta. Vieras saattoi olla ensimmäinen pitkään aikaan. Joskus taas yksinäisyyttä ei voinut aistia mitenkään, ei ilmapiiristä eikä sen asukkaasta.

Kun Elisa Tiilikainen haastatteli joitakin vuosia sitten väitöskirjaansa varten yksinäisiä ikäihmisiä, hän teki havainnon: Yksinäisyys on valtavan moninaista.

”Ja niin ovat myös yksinäisyyttä kokevat. Kohtasin niin leskeksi jääneitä, maalla ja kaupungissa asuvia, perheellisiä kuin sinkkujakin”, Tiilikainen luettelee.

Yksinäisyyteen voi kuolla. Sen kanssa voi myös elää. Toisille yksinäisyys on ahdistava tai ohimenevä kokemus, toisille luonnollinen osa elämää.

Yhdestä asiasta Elisa Tiilikainen on suorastaan vakuuttunut: Yksinäisyys ei ole sairaus.

”Yleensä meistä jokainen kokee sitä jossain vaiheessa elämäänsä, mutta sen kesto ja syvyys vaihtelevat.”

Vaarallinen yksinäisyys

Elisa Tiilikainen ei halua vähätellä yksinäisyyden kokemuksia. Yksinäisyys on hänenkin mielestään terveysriski. Ajatus, että kaikki ovat joskus yksinäisiä, ei pyyhkäise pöydältä ilmiön vakavuutta.

”Jos tarkastellaan iäkkäitä ihmisiä, jotka eivät fyysisten rajoitustensa takia pääse ulos neljän seinän sisältä, heidän elämänpiirinsä ja toimintakykynsä kapenevat vääjäämättä. He eivät pysty enää mitenkään elämään mielekästä elämää.”

Joillakin Tiilikaisen haastattelemilla vanhuksilla syy sosiaaliseen eristäytymiseen oli huono kuulo tai hissittömän kerrostalon portaat, jotka olivat liikaa huonokuntoisille jaloille.

”Meidän pitäisi tiedostaa yhteiskunnassa ja vanhuspoliittisessa keskustelussa, että ihmisiä on loukuissa omissa kodeissaan, eivätkä kotihoidon nykyiset resurssit riitä takaamaan heille arvokasta tai edes inhimillistä elämää.”

Elisa Tiilikaisen mielestä iäkkäiden yksinäisyys on ennen kaikkea yhteiskunnallinen resurssi- ja arvokysymys.

”Ajatus, että kaikki vanhat ihmiset haluavat asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, on viety liian pitkälle. Kun ihminen kokee turvattomuutta ja siihen liittyvää yksinäisyyttä, jotain on tehty väärin. Silloin yksinäisyys on kaikkea muuta kuin luonnollinen osa elämää.”

Kun mummo ei neulo

Kun huonokuntoinen vanhus lopulta pääsee pois turvattomaksi muuttuneesta kodistaan ja saa paikan palvelutalosta, hän voi edelleen kokea itsensä yksinäiseksi. Tähän Tiilikainen on törmännyt usein, myös omassa lähipiirissään.

”Isoäitini eli pitkään, yli 90-vuotiaaksi. Hänellä ei ollut muistisairautta, mutta vaikeuksia liikkua. Palvelutaloon muutettuaan hän koki siellä yksinäisyyttä ja oli usein turhautunut. Tarjolla oli vain tuolijumppaa, eikä esimerksi ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin liittyviä keskusteluja, joita hän kaipasi. Kuntoutusmielessä hänelle opetettiin tiskaamista, mikä ei entiselle kotitalousopettajalle ollut mitenkään motivoivaa.”

Elisa Tiilikaisen mielestä ongelma on siinä, että vanhukset nähdään – samalla tavalla kuin yksinäiset – yhtenä suurena massana. Osin tämä johtuu katsantokannasta, mutta pitkälti siitä, ettei resursseja yksilöityyn hoitoon ole. Silti jokaisen vanhuksen tarina ja elämänkulku on erilainen.

Aina ei Tiilikaisen mielestä edes tarvittaisi isoja resursseja. Jo pelkästään osallistavalla otteella voisi vaikuttaa monen ikäihmisen elämänlaatuun. Viimeiset kolme vuotta Tiilikainen on ollut mukana Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa PROMEQ-hankkeessa. Sen yhdessä osakokonaisuudessa kartoitettiin yksinasuvien yli 65-vuotiaiden hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä.

”Vedimme kollegoiden kanssa ikäihmisten ryhmiä. Ryhmätapaamisia oli reilun kuukauden välein puolen vuoden ajan. Minun ryhmässäni Kuopiossa oli 70– 80-vuotiaita naisia, jotka halusivat keskustella, jakaa elämänkokemuksia ja tutustua yhdessä kulttuuriin.”

Kaikki mukana olleet olivat ilmoittaneet kokevansa haasteita hyvinvoinnissaan. Osa koki olevansa yksinäisiä.

”Jotkut ryhmät saattoivat käydä paikallisessa uimahallissa tutkimassa sen esteettömyyttä. Ihmiset etsivät yhdessä tietoa, miten tiettyihin paikkoihin pääsisi. Jotkut kävivät porukalla nuotioretkellä.”

Osa ryhmistä jatkoi tapaamisia tutkimuksen jälkeen.

”Ryhmien koettiin auttaneen yksinäisyyteen. Ne lisäsivät luottamusta yhteiskunnalliseen apuun ja madalsivat kynnystä kaikenlaiseen osallistumiseen. Näillä voi katsoa pidemmällä tähtäimellä olevan kokonaisvaltaisesti merkitystä ihmisen hyvinvointiin.”

Hanke on Tiilikaisen mielestä erinomainen esimerkki uudenlaisten osallistavien toimintamallien toimivuudesta. Ja myös hänelle mieluinen tutkimushanke.

”Olen aina tavoitellut tutkimustöissä sitä, että pääsen mahdollisimman lähelle ihmistä.”

Elisa Tiilikainen

Moni Tiilikaisen haastateltava yksinäinen ei välttämättä kokenut yksinäisyyttä vain negatiivisena asiana. – Moni sai iloa elämäänsä vaikka luonnosta ja sen tarkkailusta Sampo Korhonen / Otavamedia

Kiusattu jää yksin

Elisa Tiilikainen on tutkinut ikääntyviä koko työuransa. Vanhuus elämänvaiheena alkoi kiinnostaa jo parikymppisenä, yhteiskuntapolitiikan opintojen alkuvaiheessa.

”Luulen, että kiinnostus juontaa omasta lapsuudestani. Minulla on ollut vahva side omiin isovanhempiini. Olen kuunnellut pienestä saakka heidän elämäntarinoitaan.”

Elämänkulku oli omilla isovanhemmilla, kuten jokaisella ihmisellä, omanlaisensa. Se myös säätelee yksinäisyyden kokemusta.

”Tutkimuksissani haastateltavat ovat usein palanneet vaikeisiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Iäkäs mies kertoi minulle liikuttuneena montakymmentä vuotta aiemmin kokemastaan äidin menetyksestä. Ymmärsin, ettei hän ollut koskaan jakanut menetystään tunnetasolla kenenkään kanssa.”

Joskus menetys on tuore. Tiilikainen on kuunnellut leskien koskettavia muistoja yhteisestä arjesta, josta nyt puuttuu toinen.

Vaikka elämänkulku on aina yksilöllinen, joitakin määrittäviä piirteitä yksinäisyyteen ja sen kokemiseen silti liittyy: Pienituloiset ja köyhät kokevat yksinäisyyttä varakkaampia herkemmin. Matala koulutustaso lisää riskiä yksinäisyyteen. Tiilikaisen tutkimuksissa ovat korostuneet myös kokemukset koulukiusaamisesta.

”Se, ettei voi luottaa toisiin ihmisiin vaikeiden kokemusten jälkeen, voi laukaista yksinäisyyden kierteen.”

Kohtaamisen tärkeys

Vieläkö sinä vanhuksia tutkit?

Se on kysymys, jonka Elisa Tiilikainen on kuullut, jos ei ääneen lausuttuna, niin jonkinlaisena äänettömänä kulmienkohotteluna ainakin. Hänestä vanhuutta vähätellään herkästi. Se halutaan sysätä syrjään, pois näyttävän nuoruuden tieltä. Samoin vähätellään yksinäisyyttä, vaikka Tiilikaisen mielestä käsitys suomalaisten yksinäisyydestä on osittain myytti.

”Me emme ole muita kansoja yksinäisempiä. Mutta jos tarkastellaan kahta ikäluokkaa, ikäihmisiä ja nuoria aikuisia, heidän kohdalla tilastoissa on selkeät piikit.”

Entä onko Elisa Tiilikainen koskaan tuntenut itseään yksinäiseksi?

”Tunnistan sen etenkin nuoruudestani. Kun muutin Helsinkiin opiskelemaan, en kokenut kuuluvani opiskelijajoukkoon ennen kuin löysin muutaman hyvän ystävän.

Omaan itseen liittyvä epävarmuus on ehkä ollut se suurin tekijä yksinäisyyden kokemusteni taustalla.”

Nykyään kolmen pienen pojan äitinä Elisa Tiilikainen ei juuri koe yksinäisyyden, eikä edes yksinolon hetkiä.

”Tosin, kun muutimme takaisin kotiseudulle Kuopioon, minulla kesti jonkin aikaa löytää oma paikkani uudessa työyhteisössä. Silloin koin itseni aika ajoin yksinäiseksi.”

Tiilikainen korostaa, ettei yksinäisyys ole mustavalkoinen tunne tai kokemus.

”Ihminen saattaa kokea yksinäisyyttä jollakin elämänalueella. Hänellä voi olla tiiviit perhesuhteet, mutta rajua yksinäisyyden kokemista työelämässä – tai päinvastoin.”

Omien kokemusten läpikäyminen ja tunnistaminen ovat yksi keino lähestyä myös ikäihmisten kokemaa yksinäisyyttä. Oma hetkittäinen yksinäisyyskokemus voi olla jonkun jatkuva tunne.

Tiilikainen toivoo, ettemme lokeroisi ihmisiä iän mukaan, vaan että elämänpiiriimme kuuluisi kaikenikäisiä. Hänelle itselleen kohtaamiset ovat olleet mieleenpainuvin osa yksinäisten ikäihmisten tutkimisessa.

”Kerran pitkän haastattelun päätteeksi haastateltava nosti pienestä keittiösyvennyksestä esiin tarjottimen kahvileipineen. Silloin ymmärsin, että hän oli jättänyt ne sinne hyvissä ajoin odottamaan, miten tilanne etenisi. Ilmeisesti olin luottamuksen arvoinen. Uskon, että se oli palkitseva hetki meille molemmille.”

Artikkelia on päivitetty 22.8.2019 klo 9:20 tutkijaprofessori on korjattu tutkijatohtori-muotoon.

X