Alpo Aaltokoski kulki pitkän tien pikkukylän tanssivasta pojasta nykytanssin voimahahmoksi: ”Yritin olla kauan joku muu”

Jaa artikkeli
Alpo Aaltokoski
”Minullakin on vielä sanottavaa.” Kolmekymppisenä Alpo Aaltokoski koki olevansa liian vanha tanssijaksi – mutta ei enää. Reittejä itseilmaisulle on loputtomasti, ja tanssi elää ja muuttuu ihmisessä. © Vessi Hämäläinen
Miltä tuntuu, kun ei voi olla tanssimatta? Koreografi ja tanssitaiteilija Alpo Aaltokoski kulki pitkän tien pikkukylän tanssivasta pojasta nykytanssin voimahahmoksi.

Kasvu taiteilijuuteen merkitsi Alpo Aaltokoskelle nuoruudessa syntyneiden kipujen kohtaamista:

”Mietin, olinko sittenkin vain lahjaton harrastaja? Kannattiko vaihtaa turvallinen ura epävarmuuteen ja myyttiseen taiteilijaelämään, josta minulla ei ollut mitään käsitystä?”

Miehessä on yhtä aikaa jotakin tuiki tavallista ja samalla jännittävää. Hänellä on kirkkaat, ystävälliset silmät ja olemus, joka sulautuisi yhtä saumattomasti Venetsian biennaaliin kuin jonkin syrjäisen kyläkaupan portailla istuskelevaan ukkoporukkaan. Kasvojen päivetyksestä hänen voi päätellä viettävän mielellään aikaa ulkona. Ehkä merellä, sienessä tai mustikassa; hänellä on purjehtijan tai kinttupoluilla kävelijän taloudelliset, vakaat askeleet.

Mutta kun hän levittää kätensä ja aloittaa tanssin, kaikki on yhtäkkiä päivänselvää. Kuva kirkastuu, ääriviivat tarkentuvat.

Sanotaan, että keholla on muisti, johon on tallennettu koko historiamme. Tämä keho on tehty tanssista, ja se pulppuaa ihmisyyttä sellaisena virtauksena, että ei tarvitse ymmärtää mitään taiteesta tai nykytanssista ajautuakseen mukana. Juuri tässä on Alpo Aaltokosken supervoima – taito nostaa esiin ihmisyys, joka kertoo meistä kaikista.

Alpon teokset käsittelevät ihmisenä olemisen pieniä ja suuria ilmiöitä. ”Taide on ehkä ainoa asia maailmassa, jonka kautta voidaan vain yksinkertaisesti käsitellä, mitä ikinä elämästä nouseekaan.” © Vessi Hämäläinen

Alpo Aaltokosken teokset käsittelevät ihmisenä olemisen pieniä ja suuria ilmiöitä. ”Taide on ehkä ainoa asia maailmassa, jonka kautta voidaan vain yksinkertaisesti käsitellä, mitä ikinä elämästä nouseekaan.” © Vessi Hämäläinen

Sähköttömän tuvan Travolta

Alpo Aaltokoski syntyi vuonna 1958 Pyhäjärvellä Pohjois-Pohjanmaalla. Köyhän perheen koti­mökissä ei ollut televisiota tai edes sähköjä, mutta navettatöiden jälkeen tuvassa saatettiin rullata matot ja pistää tanssiksi. Alpo osasi seuratanssit jo viisivuotiaana.

Kymmenvuotiaana hän hiihteli talvipakkasilla seitsemän kilometrin matkan edestakaisin päästäkseen nuorisoseuran tanhuharjoituksiin. Kun Alpo näki vuonna 1974 tanssiteatteri Raatikon esityksen, hän ajatteli: tuo olisi sitä, mitä haluaisin tehdä.

”Mutta siellä, mistä minä olin kotoisin, pojat lähtivät opiskelemaan autonasentajiksi ja puuseppälinjalle. Tanssi oli harrastustoimintaa. Minun piti löytää kunnon ammatti.”

Alpo pääsi oppisopimuksella töihin hotelliin. Mutta pian hän jo piti hotellissa tanssikerhoa, jossa oli parhaimmillaan satakunta oppilasta.

Alpo huomasi, että ohjaaminen oli mukavaa. Hän haki ja pääsi nuoriso-ohjaajakouluun. Siihen aikaan suomen tanssiskeneä tähdittivät tarunhohtoiset Orvo Holmén, Åke Blomqvist ja Aira Samulin. Alpo pääsi hiomaan taitojaan näiden legendojen kursseille ja veti itsekin tanssikursseja.

Armeijan jälkeen tie vei nuoriso- ja kulttuurisihteeriopintoihin ja sitten Helsinkiin lastenkodin työntekijäksi. Pian Alpo yleni vastuutehtäviin. Mutta tanssi kulki hänen imussaan kaikkialle: armeijan iltalomat kuluivat tanssistudiolla, opiskelun ohessa Alpo veti omaa tanssiryhmää, ja Helsingissä kutsui Raatikon tanssikoulu. Lastenkodissakin hän järjesti lapsille tanssillista luovaa ilmaisua.

Eräässä pitkässä tanssiohjaajakoulutuksessa tuli eteen uusi asia. Improvisaatio. Se oli Alpolle rankkaa; hän oli epävarma, ja oman sisäisen äänen kuunteleminen ahdisti.

”Tajusin, että minussa oli valtavasti sisäisiä lukkoja. Se pysäytti minut. Ajattelin, että tässä minä luulen voivani terapoida ja ohjata toisia, kun itse olin kieltänyt itseni ja sen, mitä halusin oikeasti tehdä.”

”Uusimmassa teossarjassani 40-, 59- ja 75-vuotiaat tanssijat uhmaavat ajatusta siitä, että elämä olisi pelkkää luopumista ja hiipumista.” © Vessi Hämäläinen

”Uusimmassa teossarjassani 40-, 59- ja 75-vuotiaat tanssijat uhmaavat ajatusta siitä, että elämä olisi pelkkää luopumista ja hiipumista.” © Vessi Hämäläinen

Yhden kortin varassa

Alpo Aaltokoski päätti antaa tanssille yhden mahdollisuuden. Hän treenaisi vuoden ja hakisi tanssin maisterikoulutusohjelmaan. Jos hän ei pääsisi, asia olisi sillä selvä: kortit oli katsottu, taidot eivät riittäneet.

Hän suhtautui mahdollisuuksiinsa epäillen. Hän oli melkein kolmekymppinen, todennäköisesti jo liian iäkäs tanssijaksi.

Mutta hän pääsi sisään. Vain todetakseen, että oli ehkä sittenkin valinnut liian isot saappaat.

”Minulla oli kiire ottaa kaikki haltuun. Koska pelkäsin omaa tanssijuuttani, tavoitteenani oli tulla tanssipedagogiksi. Mutta pedagogiikkani oli kriisissä: Mitä annettavaa minulla muka olisi toisille?”

Kahden vuoden kohdalla koitti aallonpohja. Alpo oli treenannut aivan liikaa, hän oli ylirasittunut ja suunnitteli lopettamista. Kipuilun myötä hänelle alkoi vähitellen valjeta, mistä ongelma kiikasti.

”Olin ponnistellut kauheasti tullakseni joksikin muuksi kuin mitä olin.”

Se oli taipumus, jonka Alpo oli oppinut jo kauan sitten. Perhe oli aina suhtautunut tanssivaan poikaan hyväksyen, mutta pienellä paikkakunnalla Alpo oli outolintu. Se, että hän ei kuulunut joukkoon, tehtiin hänelle monin tavoin selväksi, ja se teki kipeää. Alpo yritti kovasti tulla samanlaiseksi kuin muut. Hän alkoi jopa harrastaa yleisurheilua – kunnes jostakin nousi uho, ja hän alkoi kiusallaankin tanssia entistä enemmän.

Nyt Pyhäjärven tanssiva poika nosti jälleen päätään, ja Alpon tehtävä oli löytää sille oikeus olla olemassa.

Aivan ensimmäiseksi tämä tarkoitti sitä, että Alpo antoi itselleen luvan keskittyä vain tanssiin. Hän jätti sivutyöt, otti lainaa ja sukelsi syvälle.

Vapautta ja välittämistä

Alpo Aaltokoski valmistui tanssitaiteen maisteriksi vuonna 1991. Hän työskenteli freelancer-koreografina ja sai tuntiopettajan töitä Teat­terikorkeakoulusta. Alkoi huima ura, joka on vienyt Alpon koreografian professoriksi ja koreografiksi. Alpon teoksia on esitetty kymmenissä eri maissa, viidellä eri mantereella. Tällä hetkellä hän toimii Alpo Aaltokoski Companyn ja Pyhäjärven Täydenkuun tanssit -festivaalin taiteellisena johtajana. Vuonna 2013 hän sai elämäntyöstään arvostetun Pro Finlandia -palkinnon.

Mikä Alpon taiteessa on niin erityistä? Monen mielestä taika on inhimillisyydessä. Alpon teoksissa voi edelleen olla havaitsevinaan lapsuudenkodista imettyä nöyrää, arkista vakaumusta: tärkeintä on olla ihminen toiselle. Teokset käsittelevät usein asioita ja ilmiöitä, jotka yhdistävät ihmisiä.

Juuri yhteys on Alpon sana. Hän on edistänyt tanssitaiteen keinoin yhteisvastuuta ja oikeudenmukaisuutta, tehnyt kulttuurivaihtoa kehitysmaissa, työllistänyt turvapaikanhakijoita ja avannut ovia vähävaraisille nuorille lupauksille. Tanssin keinoin on ylitetty rajoja ja rikottu ennakkoluuloja.

Vielä nytkin, taiteilijana ja palkittuna koreografina, Alpo näyttää olevan joka päivä palveluammatissa. Ihmisyyden palveluksessa.

Alpolle rakkainta tanssissa on vapaus. ”Taiteella on lupa olla olemassa itsensä vuoksi. Sen ei tarvitse tuottaa tai tavoitella mitään ennalta määrättyä.” © Vessi Hämäläinen

Alpolle rakkainta tanssissa on vapaus. ”Taiteella on lupa olla olemassa itsensä vuoksi. Sen ei tarvitse tuottaa tai tavoitella mitään ennalta määrättyä.” © Vessi Hämäläinen

Taide tekee hyvää

”Uskon, että taide tekee hyvää. Olen joskus kuvaillut, että kun ennen työskentelin korjaavalla puolella, niin nyt olen siirtynyt ennaltaehkäisyyn. Taide muistuttaa meitä siitä, että kaikelle tässä elämässä ei voi eikä saa laittaa mitattavia tavoitteita.”

Alpo kertoo arkisen esimerkin siviilielämästä: vuosia sitten hän toimi erään järjestön kautta mieskaverina tukea tarvitsevalle nuorelle. Käytiin leffassa ja syömässä, juteltiin, mistä poika halusi puhua. Kun pojan asiat alkoivat mennä mallilleen, tämä huolestui. Loppuisiko yhteinen aika, kun tavoite oli saavutettu?

”Minä sanoin, että kaveruutta ei lopeteta viranomaispäätöksellä. Pidämme yhteyttä vieläkin.”

Parhaillaan Alpo työstää kuusiosaista ­teosta, jossa käsitellään kuoleman, luopumisen ja menetyksen teemoja. Suuria kysymyksiä, joihin on helppo yhtyä. Kun elämä riisuu meitä paljaaksi, mikä on se ydin, joka jää jäljelle? Keitä me olemme?

Teoksiin kytkeytyy paljon elettyä elämää. Luopumistakin.

”En enää pysty tanssijana tekemään tiettyjä asioita. Se on totta. Yhtä hyvin voisi kuitenkin myös väittää, että en ole koskaan ollut niin hyvä tanssija kuin nyt. Nuorempana tekeminen oli suorituskeskeistä, iän myötä syntyy herkkyyksiä ja laatuja. Jotain sellaista, mitä ei voi saada haltuun, ennen kuin olet elänyt. Monet kokevat, että ikä antaa vapautuksen ulkoa päin tulevista paineista. Juuri siltä se tuntuu. Voin olla vapaa, oma itseni.”

Juttu julkaistu ensi kerran Kotilääkärin numerossa 8/21.

Lue myös: Tanssitaiteilija Hanna Brotherus julkaisi Ainoa kotini -esikoisromaaninsa: ”Tarina seuraa elämänkaartani, mutta on autofiktiivinen teos”

Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti

X