”Ihmiset eivät voi valita aikaa, jolloin elävät” – Näin lukee sodan ja vainon keskellä kasvaneen Anna Miloserdovan valokuva-albumin kannessa

Neuvostoliitossa kasvanut Anna Miloserdova oppi jo lapsena vaikenemaan. Ensin vanhemmat muuttivat Amerikasta Neuvosto-Karjalaan, sitten sota vei Annan suomalaisäitinsä kanssa Siperiaan ja isän vuosiksi vankileirille.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Anna Miloserdova muutti Suomeen elokuussa 1996, 76 vuotta sen jälkeen, kun hänen äitinsä Irja oli lähtenyt Suomesta maailmalle.

Neuvostoliitossa kasvanut Anna Miloserdova oppi jo lapsena vaikenemaan. Ensin vanhemmat muuttivat Amerikasta Neuvosto-Karjalaan, sitten sota vei Annan suomalaisäitinsä kanssa Siperiaan ja isän vuosiksi vankileirille.
Teksti:
Elina Kirssi

Juna kolkuttelee tasaista tahtia kohti kotia. 5-vuotias Anna Miloserdova torkkuu äidin sylissä härkävaunun lattialla. Matka tuntuu loputtoman pitkältä. On kuuma, ahdasta ja vaunussa haisee, sillä tarpeet tehdään lattialla olevaan reikään. Ihmisiä nukkuu kerrossängyissä ja lattialla, koska kaikille ei ole tilaa.

Toinen maailmansota päättyi Euroopassa toukokuussa 1945, ja kesäkuussa Anna on matkalla Siperiasta takaisin kotiin Karjalaan isosiskonsa Ingridin ja heidän suomalaisen äitinsä Irjan kanssa.

Härkävaunut kuljettavat jatkosodan alussa evakuoituja, Neuvostoliitossa asuneita suomalaisia ja venäläisiä perheitä länteen. Matkaa Tomskista Petroskoihin on melkein 4 000 kilometriä, ja juna puksuttaa eteenpäin päiväkausien ajan.

Välillä äiti kaivaa repustaan evästä, mutta Annalla ei ole ruokahalua. Kun juna pysähtyy hetkeksi kylien tai kaupunkien kohdalla, naiset juoksevat pullojen kanssa hakemaan kiehuvaa vettä tai ostamaan ruokaa. Joskus kyläläiset tulevat vaunuille myymään leipää. Kerran Annalle tarjotaan suolakurkkua. Miten hyvää!

Kerran vaunu pysähtyy keskelle-ei-mitään. Kaikkialla näkyy vain peltoja. Monet lapset lähtevät äitiensä kanssa kauemmas vaunusta, mutta Annan äiti ei päästä tyttäriään silmistään ja seisoo itse vaunun vieressä. Varsinkin Annaa äiti pitää tiukasti kädestä kiinni, sillä Anna haluaisi aina juoksennella ympäriinsä. Pian äiti vetää tytöt nopeasti takaisin kyytiin.

Yhtäkkiä juna lähtee liikkeelle. Lapsia ja aikuisia jää pellolle. Vaunu täyttyy huudosta ja itkusta. Ihmiset itkevät niitä, jotka jäivät, mutta juna jatkaa vain eteenpäin.

Annan äiti Irja muutti Amerikkaan siskojensa Rauhan (oik.) ja Raakelin (kesk.) kanssa. Kuva on otettu Ohion Clevelandissa vuonna 1929. © Jani Kautto

Annan äiti Irja muutti Amerikkaan siskojensa Rauhan (oik.) ja Raakelin (kesk.) kanssa. Kuva on otettu Ohion Clevelandissa vuonna 1929. © Jani Kautto

Äiti Irja, isosisko Ingrid ja Anna kuvattuna Siperiassa vuonna 1945 rauhan tultua. © Jani Kautto

Äiti Irja, isosisko Ingrid ja Anna Miloserdova kuvattuna Siperiassa vuonna 1945 rauhan tultua. © Jani Kautto

Yhä mielessä

Anna Miloserdova, 82, muistaa yhä vaunussa olleiden ihmisten kyyneleet. Hän ei saanut koskaan tietää, mitä taakse jääneille perheille tapahtui.

”Silloin pelotti, mutta äiti rauhoitteli meitä ja sanoi: ’Hiljaa, hiljaa, älkää itkekö’.”

Lähes 77 vuoden takaiset muistot eivät ole jättäneet Annaa rauhaan, vaikka hän on asunut jo vuosikymmeniä Imatralla. Ukrainan sota on tuonut myös omat sotakokemukset Annan mieleen. Painajaisia hän ei ole koskaan nähnyt, ehkä siksi, että äiti kehotti tyttäriään unohtamaan kaiken.

Keittiön pöydällä odottaa valokuva-albumi, jonka Annan tyttäret antoivat äidilleen 80-vuotislahjaksi.

”Ihmiset eivät voi valita aikaa, jolloin elävät”, albumin kannessa lukee venäjäksi.

Sen Anna on oppinut.

Annalla on tallessa isänsä kirje, jossa tämä kertoo vangitsemisestaan. © Jani Kautto

Annalla on tallessa isänsä kirje, jossa tämä kertoo vangitsemisestaan. © Jani Kautto

Atlantin yli

Annan vanhemmat Irja ja Axel tapasivat Yhdysvalloissa ja menivät naimisiin Clevelandissa Ohiossa vuonna 1932. Äiti Irja Roine oli tullut Amerikkaan siskojensa Rauhan ja Raakelin kanssa Karhulasta vuonna 1920. Annan isä Axel Möller (sittemmin Miller) oli ruotsalainen ja saapui Amerikkaan 1920-luvulla.

Axel työskenteli sorvarina ja Irja hoiti lapsia varakkaissa perheissä siskojensa tavoin. Vuoden 1929 pörssiromahduksen jälkeen Yhdysvalloissa alkoi kuitenkin lama, ja Irja ja Axel-jäivät työttömiksi. Heitä houkuteltiin tuhansien amerikansuomalaisten tapaan Neuvosto-Karjalaan, jossa olisi tarjolla töitä ja uusi alku elämälle.

Niin Irja ja Axel matkustivat Atlantin yli vuonna 1932, mutta ensin he saapuivat Axelin kotimaahan Ruotsiin.

”Isän vanhemmat olivat vielä elossa, ja he pyysivät, etteivät äiti ja isä lähtisi Ruotsista eteenpäin, mutta Ruotsissakaan ei ollut töitä.”

Annan vanhemmat jatkoivat Neuvostoliittoon ja asettuivat ensin Petroskoihin väliaikaisparakkeihin, sitten pieneen Paj’n kylään. Neuvosto-Karjalassa asui 1930-luvulla arviolta jopa 20 000 suomalaista ja tuhansia amerikansuomalaisia, jotka olivat saapuneet maahan haaveenaan parempi elämä. Myös Irjan siskot Rauha ja Raakel tulivat aviomiehineen Neuvosto-Karjalaan.

Irjan ja Axelin ensimmäinen lapsi Ingrid syntyi vuonna 1933 ja kaksi vuotta myöhemmin perhe kasvoi Alvar-pojalla, joka kuoli jo kolmevuotiaana. Kuopus Anna syntyi heinäkuussa 1939, vain muutama kuukausi ennen talvisodan alkua.

”Isä rakensi meille pienen talon. Hän oli töissä sorvarina tehtaassa, ja äiti oli kotona lasten kanssa. Heidän yhteinen kielensä oli englanti, mutta meidän kanssamme he yrittivät puhua venäjää.”

Annan vanhemmat Axel ja Irja matkustivat Atlantin yli takaisin Eurooppaan vuonna 1932. Harvinainen kuva on otettu laivamatkalta. © Jani Kautto

Annan vanhemmat Axel ja Irja matkustivat Atlantin yli takaisin Eurooppaan vuonna 1932. Harvinainen kuva on otettu laivamatkalta. © Jani Kautto

Mustien autojen pelko

Stalinin aikana kommunistinen puolue halusi puhdistaa kansakunnan epäluottamusta herättäneistä ihmisistä. Stalinin vainojen aikana kuoli maltillisimpienkin arvioiden mukaan vähintään 4–5 miljoonaa ihmistä.

Vainot kohdistuivat myös suomalaisiin, joita kuoli tai katosi 8 000–25 000. Annan tätien miehet vangittiin ja tapettiin Uralilla, myös Annan isä Axel yritettiin vangita useita kertoja. Pihaan saattoi ajaa tuntematon musta auto, jonka kyytiin perheen isät vietiin. Mustia autoja opittiin pelkäämään.

”Jo ennen sotaa isää tultiin hakemaan, mutta joku tuli aina kertomaan hänelle siitä etukäteen, ja hän pääsi piiloon. Hän ei ollut koskaan kotona, kun musta auto saapui meille.”

Axel selvisi, mutta heti jatkosodan alussa hänet lähetettiin Uralille töihin. Sota-aikana miehet joutuivat sotaan tai heitä tarvittiin sotatarvikkeiden teossa.

Seuraavana vuonna Axel-isä vangittiin työpaikallaan. Hän oli puoli vuotta vankilassa, ennen kuin hänet vietiin Vjatlagin vankileirille Kirovin alueelle Uralin länsipuolelle. Sieltä Axel vapautui vasta vuonna 1952.

Axel ei koskaan saanut tietää, miksi hänet vangittiin. Kun Anna oli 28-vuotias, hän sai isältään kirjeen Ruotsista. Anna näyttää koukeroisella kaunokirjoituksella kirjoitettua tekstiä.

Kirjeessä isä kirjoittaa venäjäksi:

”Mistä syystä minut vangittiin? Minä en tiennyt, enkä tiedä ikinä.”

”Ehkä siitä syystä, että hän oli ruotsalainen ja vaimo suomalainen”, Anna Miloserdova arvelee.

Kirjeessä isä kirjoittaa venäjäksi: ”Mistä syystä minut vangittiin? Minä en tiennyt, enkä tiedä ikinä.” © Jani Kautto

Kirjeessä isä kirjoittaa venäjäksi: ”Mistä syystä minut vangittiin? Minä en tiennyt, enkä tiedä ikinä.” © Jani Kautto

Kuolevaisten huoneessa

Neuvostoliitossa perustettiin ensimmäiset pakkotyöleirit jo vallankumousvuonna 1917, ja ne lakkautettiin vasta Josif Stalinin kuoltua 1953. Arviolta 20 miljoonaa ihmistä joutui orjatöihin leireille. Vjatlagin leireillä oli vuosina 1938–1956 noin satatuhatta poliittisista syistä vangittua ihmistä. Heistä 18 000 kuoli vankeutensa aikana.

Ruokaa oli niukasti, ja monet vangit sairastuivat. Axel-isäkin oli kolme kuukautta sairaalassa ”kuolevaisten huoneessa”.

”Vangeilla ei ollut käytännössä mitään ruokaa. Isä on kertonut myöhemmin, että kuolleita vietiin sängyistään joka toinen päivä pois.”

Axelin onneksi hän osasi englantia, ja moskovalainen vangittu lääkäri pyysi häntä opettamaan sitä. Axel opetti, ja vangit ystävystyivät. Myöhemmin lääkäri toi Axelille taskussaan leipää, kananmunan tai jopa puoli lasillista maitoa. Lopulta Axel tervehtyi ja palasi sairaalasta pakkotöihin.

”Opin jo lapsena, että ei saa puhua. Jos puhui, ei tiennyt, missä olisi seuraavana päivänä.” © Jani Kautto

”Opin jo lapsena, että ei saa puhua. Jos puhui, ei tiennyt, missä olisi seuraavana päivänä”, Anna Miloserdova sanoo. © Jani Kautto

Ainainen nälkä

Anna Miloserdova oli 2-vuotias, kun hän joutui jättämään kotinsa Karjalassa äitinsä ja Ingrid-siskonsa kanssa, sillä suomalaisarmeijan hyökkäyslinja lähestyi Petroskoita. Heidät evakuoitiin Siperiaan Tomskin alueelle elokuussa 1941.

Kun tuli lähtökäsky, äiti Irja pakkasi reppuun perheen tärkeimmät tavarat. Mukaan otettiin perheen valokuvia, jotta vankileirillä oleva isä ei unohtuisi.

Olot Siperiassa olivat askeettiset. He asuivat metsässä parakeissa 25 kilometrin päässä kylästä. Kahdessa parakissa asui kuusi suomalaisperhettä. Oli vain naisia ja lapsia – monien miehet oli vangittu tai tapettu.

Naiset keräsivät pihkaa, jota lähetettiin muualle. Siitä tehtiin tärpättiä. Ruoasta oli pulaa, ja piti pärjätä metsän antimilla, marjoilla ja sienillä. Edes suolaa ei ollut. Joillekin perheille annettiin jauhoja, mutta Annan perhe ei saanut niitä, koska Axel oli vankileirillä. Muut naiset auttoivat heitä jakamalla omia jauhojaan.

”Muistan, että koko ajan oli nälkä. Eräs suomalaisnainen toi parakkiin kurpitsansiemeniä, joista kasvoi suuria kurpitsoja. Jokaiselle perheelle oli annettu isot puutynnyrit, joihin kerättiin puolukkaa. Äiti säilöi niissä kurpitsanpaloja, ja söimme niitä talvella. Joillakin ihmisillä oli myös perunaa. Äiti teki perunankuorista korppuja.”

He saivat isältä vankileiriltä kirjeitä ja kortteja. Kauniit käsintehdyt kortit on piirtänyt joku toinen vanki. Korteissa isä toivottaa vaimolleen onnea uuteen vuoteen.

Anna ei osannut kaivata isää koska ei enää muistanut häntä.

Isä lähetti vankeus­aikanaan kortteja perheelle Siperiaan. Annalla on ne yhä tallessa. © Jani Kautto

Isä lähetti vankeus­aikanaan kortteja perheelle Siperiaan. Annalla on ne yhä tallessa. © Jani Kautto

Kymmenen vuoden ero

Sodan jälkeen Annan perhe pääsi viimein palaamaan Siperiasta Neuvosto-Karjalaan. Vanha koti oli poltettu, mutta Anna, äiti ja sisko muuttivat Rauha-tädin luo Pyhäjärvelle Laatokan rannalle. Kaikesta oli pulaa.

”Muistan, kun Ingridin kanssa menimme pelloille marraskuussa. Meillä oli pienet lapiot, joilla kaivoimme maata ja löysimme jäätyneitä perunoita. Äiti pesi perunat ja teki niistä lettuja. Muuta ruokaa ei ollut.”

Kolmen vuoden ajan Anna oli päivät lastenkodissa, koska sai sieltä ruokaa. Äidillä riitti kosijoita, mutta hän torjui ihailijat sanomalla kaikille, että hänen aviomiehensä oli elossa.

Vuonna 1952 Axel-isä vapautui viimein vankileiriltä. Häntä ei kuitenkaan päästetty Karjalaan, joten Anna ja Irja-äiti muuttivat neljäksi vuodeksi Kirovin alueelle Uralille.

Anna ei muista, millainen ensikohtaaminen isän kanssa oli.

”Kasvoimme Ingridin kanssa kymmenen vuotta ilman isää. Muistan vain, että isä ja äiti istuivat yhdessä vierekkäin ja halailivat. Minä vain katsoin, en ollut nähnyt isää.”

Yhteiset vuodet jäivät kuitenkin lyhyiksi.

Anna halusi nuorena lääkäriksi eikä siksi halunnut muuttaa Neuvostoliitosta. © Jani Kautto

Anna Miloserdova halusi nuorena lääkäriksi eikä siksi halunnut muuttaa Neuvostoliitosta. © Jani Kautto

Vuorokausi aikaa

Anna Miloserdova teki 15-vuotiaana kotona läksyjä, kun hän huomasi pöydällä siskonsa Ingridin kesken jääneen kirjeen. Kirjeestä hän luki, että hänen vanhempansa haluavat muuttaa Ruotsiin. Anna järkyttyi ja päätti, että hän jää Neuvostoliittoon, jos lähtö joskus toteutuu.

”Halusin lääkäriksi, koska jos lääkäri ei olisi auttanut isää ja hoitanut häntä vankileirillä, isää ei olisi.”

Vanhemmat olisivat halunneet viedä koko perheen pois Neuvostoliitosta jo aiemmin, mutta vasta Hruštšovin aikana lähdöstä tuli mahdollista. Vuonna 1957 Irjalle ja Axelille annettiin vuorokausi aikaa poistua maasta. Leningradin rautatieasemalla he huomasivat, että rahat eivät riittäneetkään junalippuihin. Amerikkalaismies kuuli pariskunnan englanninkielisen keskustelun ja halusi auttaa heitä.

”Isä lupasi lähettää rahat takaisin, kun he saapuvat Ruotsiin. Amerikkalaismies sanoi, että ei tarvitse. Hän ymmärtää kaiken.”

Axel ja Irja pääsivät Suomeen ja jatkoivat sieltä Ruotsiin.

Isä ei enää koskaan palannut Neuvostoliittoon, äiti kävi vain kerran vuonna 1978.

Anna jäi Neuvostoliittoon, samoin kuin Ingrid, joka työskenteli Petroskoissa. Vanhemmat olivat toivoneet, että Anna lähtisi heidän mukaansa.

”Suutuin kun vanhemmat lähtivät, enkä kirjoittanut heille kirjeitä kahteen vuoteen.”

Anna ei halunnut lähteä Ruotsiin, koska ei osannut puhua suomea eikä ruotsia ja englantiakin vain vähän ja halusi opiskella lääkäriksi. Hän ei uskonut, että se onnistuisi muualla.

”Myöhemmin kun aloin ymmärtää asioita, tajusin, miksi vanhempani lähtivät. Isä halusi nähdä sisaruksiaan, kun he vielä olivat elossa.”

Anna pääsi Petroskoin yliopistoon lääkäriopintoihin.

”Vaikka olin ulkomaalaisesta perheestä, pääsin yliopistoon, koska suoritin opinnot paljon paremmin kuin muut. Kuulusteluissa kysyttiin, miksi jäin. Sanoin, että koska halusin opiskella.”

Axel vapautui vankileiriltä vasta vuonna 1952. Kuvissa perhe on yhdessä vuosien odotuksen jälkeen. © Jani Kautto

Axel vapautui vankileiriltä vasta vuonna 1952. Kuvissa perhe on yhdessä vuosien odotuksen jälkeen. © Jani Kautto

Satumaasta todellisuuteen

Anna Miloserdova näki vanhempansa vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän pääsi ensimmäisen kerran Ruotsiin vuonna 1967. Aiemmin Annaa ei päästetty maasta pois, ja tuolloinkin hän joutui kuulusteluihin.

Kun Anna palasi Neuvostoliittoon kahden kuukauden lomansa jälkeen, häneltä kyseltiin, millaista Ruotsissa oli.

”Sanoin heille, että olen käynyt satumaassa mutta palasin todellisuuteen. Kun kävin ensimmäisen kerran Ruotsissa, silmäni aukenivat hämmästyksestä. Me olimme niin köyhiä, ja Ruotsissa oli kaikkea.”

Tässä lehtileikkeessä kerrotaan, että Annan isä Axel on rehabilitoitu vuonna 1993. © Jani Kautto

Tässä lehtileikkeessä kerrotaan, että Annan isä Axel on rehabilitoitu vuonna 1993. © Jani Kautto

Viimein Suomeen

Anna tapasi tulevan aviomiehensä Stanislavin vuonna 1960. Kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen he menivät naimisiin helmikuussa 1963. He saivat kolme lasta: kaksi tytärtä ja pojan. Poika nimettiin Axel-isän mukaan, sillä tämä kuoli keväällä 1977 ennen pojan syntymää.

Anna työskenteli yli 30 vuotta lääkärinä ja opetti seitsemän vuotta lääketieteitä lääketieteellisessä opistossa Tihvinässä 200 kilometriä itään Pietarista. Rauha-täti asui aviomiehensä Juhon kanssa perheen luona ja auttoi lasten hoitamisessa, kun Anna ja metsäinsinööri Stanislav tekivät kahta työtä.

Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, ja maa ajautui lamaan. Annalla ja Stanislavilla riitti töitä, mutta Rauha-täti alkoi haaveilla paluusta Suomeen. Presidentti Mauno Koivisto oli jo vuonna 1990 antanut inkerinsuomalaisille lakimuutoksen myötä luvan muuttaa Suomeen paluumuuttajina.

Anna, Stanislav ja Rauha-täti hakivat paluumuuttolupaa, mutta kahden vuoden jälkeenkin jonot olivat pitkät. Vasta silloin he saivat tietää, että Suomessa syntyneet ja heidän jälkeläisensä saavat oleskeluluvan nopeammin.

Vuonna 1996 Karhulassa asuva Raakel-täti lähetti Annalle tämän äidin ja Rauha-tädin syntymätodistukset. Rauha olisi halunnut synnyinseudulleen Karhulaan, mutta Anna tahtoi muuttaa Imatralle, Tihvinän ystävyyskaupunkiin. Siellä hän liittyi heti paikalliseen Suomi-Venäjä-seuraan ja alkoi opiskella suomea ahkerasti.

Anna ja Miroslav ovat asuneet Imatralla pian 26 vuotta. Nykyään myös kaikki heidän lapsensa asuvat Suomessa, tyttäret Kuhmossa ja poika Lappeenrannassa.

Stanislav ja Anna viettävät ensi helmikuussa 60-vuotishää­päiväänsä. ”Olemme oikein tyytyväisiä mieheni kanssa, että on rauhallista ja kaikki lapset ja heidän puolisonsa ovat olleet töissä ennen pandemiaa ja sen aikana.” © Jani Kautto

Stanislav ja Anna viettävät ensi helmikuussa 60-vuotishää­päiväänsä. ”Olemme oikein tyytyväisiä mieheni kanssa, että on rauhallista ja kaikki lapset ja heidän puolisonsa ovat olleet töissä ennen pandemiaa ja sen aikana.” © Jani Kautto

Ei katkeruutta

Anna esittelee tuttavaltaan saamaa venäjänkielistä lehtileikettä vuodelta 1993. Siinä kerrotaan, että hänen isänsä Axel on rehabilitoitu, eli hänen rikostuomionsa on kumottu. Isän vanginnasta on käytetty lainpykälää 58–10, eli vangitsemisen syy oli poliittinen.

Tieto ei koskaan tavoittanut Axelia tai Annan äitiä Irjaa, sillä Axel kuoli vuonna 1977 ja äiti vuonna 1993. Sota tai isän kokemukset vankileirillä eivät olleet kielletty puheenaihe, mutta niistä keskusteltiin vain perheen kesken.

Isä ei ollut vääryyksistä huolimatta katkera.

”En muista, että isä olisi sanonut mitään huonoa niistä paikoista, joihin hän joutui. Isä sanoi joskus: ’Se oli sen maan historia, ja me satuimme asumaan siellä juuri sinä aikana. Jokaisella maalla on oma historiansa.’”

Annaan kokemukset jättivät suuren jäljen.

”Jäi epäluottamus maata kohtaan. Opin jo lapsena, että ei saa puhua. Jos puhui, ei tiennyt, missä olisi seuraavana päivänä.”

X