Sota vaiensi suvun – Serkukset Anna Takanen ja Päivi Storgård etsivät sanat vuosikymmenien jälkeen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Serkukset Anna Takanen (oik.) ja Päivi Storgård ovat huomanneet, että sota jättää jälkensä seuraaviinkin sukupolviin. Sota erotti 40-luvulla veljekset: Annan ja Päivin isät.
Serkukset Anna Takanen (oik.) ja Päivi Storgård ovat huomanneet, että sota jättää jälkensä seuraaviinkin sukupolviin. Sota erotti 40-luvulla veljekset: Annan ja Päivin isät. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Anna Takanen ja Päivi Storgård ovat eläneet sodan varjossa, vaikka ovat 1960-luvun lapsia. Serkuksista Anna kasvoi sotalapsen tyttärenä Ruotsissa, Päivi Suomessa. Vasta aikuisena he ovat löytäneet sanat asioille, joista suku vaikeni.

Kun 5-vuotias Timo Takanen lähetettiin Kuorevedeltä sotalapseksi Ruotsiin, se muovasi dramaattisesti monen ihmisen elämää.

Oli jatkosodan alkuvaihe kesällä 1941. Timon isä Väinö oli kaatunut rintamalla, eikä Saara-äidillä ollut voimia kahden pojan hoitamiseen. Lisäksi Timo sairastui keuhkokuumeeseen, ja hänet vietiin lopulta sairaalaan Tukholmaan Punaisen Ristin ambulanssilennolla. Pikkuveli Leevi jäi Suomeen.

Timo kasvoi ruotsalaisten kasvattivanhempiensa Alman ja Gustavin perheessä. Sukunimeään hän ei missään vaiheessa suostunut vaihtamaan.

Oman perheen Timo perusti vuonna 1967. Seuraavana vuonna Falkenbergin pikkukaupungissa syntyi tytär Anna. Timo veli Leevi oli saanut Turussa Päivi-tyttären vuonna 1966.

Yli puoli vuosisataa myöhemmin serkukset halailevat Helsingissä. Anna Takanen, 52, on julkaissut uuden kirjan.

Toimittaja Päivi Storgårdille, 54, on päivänselvää, miksi serkun kirjan nimeksi piti tulla Sinä olet suruni.

Saara-äiti ja pojat Leevi (sylissä) ja Timo hieman ennen Timon lähtöä Ruotsiin.

Saara-äiti ja pojat Leevi (sylissä) ja Timo hieman ennen Timon lähtöä Ruotsiin.

Veljeys elpyy

Alle kouluikäisen Annan lapsuus Falkenbergissä oli huoletonta aikaa. Timon ja Leevin perheet tapasivat usein. Timon perhe kävi Suomessa Kuorevedellä, Leevin Ruotsissa. Anna ja Päivi ystävystyivät niin, että Anna on aina pitänyt Päiviä isosiskonaan.

”Lapsena halusin vain leikkiä ja pitää hauskaa. En silloin miettinyt millaista isäni elämä oli. Odotin sitä, että matkustamme Suomeen ja voin leikkiä Päivin kanssa. Suomeen tuleminen oli aina jännittävää. Matkalla ostimme makeisia ja lahjoja”, Anna Takanen muistelee.

”Matkoihin liittyi kuitenkin jotain, joka lapsen silmin vaikutti oudolta. Kun olimme Suomessa, isoäiti Saara oli surullinen ja itki paljon. Mukana tapaamisissa oli vahvoja tunteita.”

Isoäiti itki, koska aina Timon nähdessään hän joutui käymään läpi muistot siitä, että oli lähettänyt lapsensa Ruotsiin.

Veljekset kiintyivät toisiinsa uudestaan, vaikka he eivät tavanneet 12 vuoteen. Timon lähdettyä 5-vuotiaana Ruotsiin he tapasivat seuraavan kerran vasta kun Timo 17-vuotiaana piipahti Suomessa. Sanakirja kädessä veljekset kävivät keskusteluja. Puhuttavaa oli paljon, koko siihenastinen elämä.

Annan isä Timo Takanen kannattelee käsivarsillaan Päivin isää Leevi Takasta ja Päivin äitiä Anjaa.

Annan isä Timo Takanen kannattelee käsivarsillaan Päivin isää Leevi Takasta ja Päivin äitiä Anjaa.

Timon ja Leevin veljeys syventyi entisestään, kun Leevi oli vuoden Ruotsissa opiskelemassa yhdessä Timon kanssa. Nuoret miehet viettivät iloista nuorten miesten elämää. Myöhemmin he valmistuivat samaan ammattiin: poliiseiksi.

”He viettivät paljon aikaa yhdessä. Isäni ei koskaan opetellut suomea, mutta ymmärsi sitä jonkin verran. Leevi puolestaan osasi hiukan ruotsia”, Anna Takanen kertoo.

”Heille kehittyi oma kieli, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Puhelimessa he saattoivat olla pitkiä aikoja hiljaa ja vain kuunnella toistensa hengitystä”, Päivi Storgård jatkaa.

Jouduttuaan Ruotsiin Timo ei ensimmäiseen kolmeen kuukauteen puhunut sanaakaan. Kun hän sitten ryhtyi puhumaan, kieli oli täydellistä ruotsia. Suomi oli unohtunut.

Side vahvistuu

Lapsina Anna ja Päivi olivat aikuisten asioista täysin tietämättömiä. Heitä yhdistivät Peppi Pitkätossu, Vaahteramäen Eemeli ja Melukylän lapset. Päivi luki Astrid Lindgrenin lastenkirjoja ruotsiksi ääneen, vaikkei kieltä osannutkaan.

”Lapset leikkivät. Se on heille luontaista. Lapset etsivät kontakteja toisiinsa”, Päivi toteaa.

Hän oppi ruotsia ollessaan teini-ikäisenä Ahvenanmaalla. Kieli kiinnosti, eikä vähiten Ruotsiin liittyvien sukulaisuussuhteiden kautta.

”Jotenkin sitä sydämessään tiesi, että kielen oppiminen on tärkeää. Mutta ilman yhteistä kieltäkin meillä oli vahva tunne siitä, että kuulumme yhteen. Minulle oli yhtä jännittävää matkustaa lapsena Ruotsiin kuin Annalle oli tulla Suomeen.”

Mikä eläin Anna Takanen olisi? Päivi-serkku tietää: Ehdottomasti koira. Anna on utelias, aina nuuskimassa jotain uutta. Hän on hyvin ihmisrakas. Käskyjä Annalle ei kannata antaa, mutta hän on aina luotettava.

Mikä eläin Anna Takanen olisi? Päivi-serkku tietää: Ehdottomasti koira. Anna on utelias, aina nuuskimassa jotain uutta. Hän on hyvin ihmisrakas. Käskyjä Annalle ei kannata antaa, mutta hän on aina luotettava. Tommi Tuomi / Otavamedia

Annan viaton lapsuusaika päättyi, kun hän aloitti koulun. Finne på pinne luktar inne, huusivat koulutoverit Annaa osoittaen. Haiseva suomalainen.

”Koska olin syntynyt Ruotsissa, minut tiesi suomalaistaustaiseksi ainoastaan nimestä. Jouduin taistelemaan säilyttääkseni oman identiteettini. Koulussa minua kiusattiin sukunimeni takia. Olen ollut Takanen koko ikäni. Se on nimeni. Olen ylpeä suomalaisesta taustastani.”

”En koskaan kokenut olevani ruotsinsuomalainen. Suomalaisuus ei ollut millään tavoin läsnä perhe-elämässämme.”

Annalle suomalaisuus on positiivinen asia.

”Mutta 1970-luvun Ruotsissa ei ollut kovin mukavaa olla suomalainen. Lasten keskuudessa esiintyi suoranaista rasismia. Lapsuuteni jakautui kahteen osaan: Ruotsissa koin olevani ruotsalainen, Suomessa suomalainen. Oli kuin olisi ollut kaksi kotia.”

Mikä eläin Päivi olisi? Anna: Päivi olisi kissa. Hän on itsenäinen. Aina ei tiedä, missä Päivi on, kuten ei tiedä kissastakaan. Silti voi luottaa siihen, että hän on aina jossakin lähistöllä.

Mikä eläin Päivi Storgård olisi? Anna-serkku: Päivi olisi kissa. Hän on itsenäinen. Aina ei tiedä, missä Päivi on, kuten ei tiedä kissastakaan. Silti voi luottaa siihen, että hän on aina jossakin lähistöllä. Tommi Tuomi / Otavamedia

Salaisuus paljastuu

Yli parikymppisenä Anna Takanen ryhtyi syvemmin pohtimaan isänsä elämää. Timo kyllä kertoi Suomesta, mutta vain mukavia muistoja. Puheet olivat hyvinkin suomalaisia.

”Ruotsalaisilla ei ole selkärankaa”, saattoi Timo tokaista.

Timo oli iso vahva mies. Mutta yksi heikko kohta hänessä oli: sotalapsuus.
Kun sekä Timon äiti Saara että kasvatusvanhemmat Alma ja Gustav 1990-luvulla kuolivat, esiin tuli sota-aikaisia kirjeitä ja kuvia.

Tuolloin jo kuusikymppinen Timo sai tietää, että Saara olisi halunnut poikansa takaisin, mutta kasvatusvanhemmat eivät halunneet tätä palauttaa.Saaralla ei ollut lopulta mahdollisuutta ottaa Timoa takaisin. Asiaa käsittelevät kirjeet oli piilotettu Timolta.

”Näiden asioiden paljastuessa aloin itsekin pohtia sota-aikaa. Sotalapsuusasia on seurannut minua koko elämäni”, Anna sanoo.

”Kun on kasvanut ympäristössä, jossa aistii jonkinlaisen salaisuuden tai trauman, tulee tarve selvittää asia. Uskon, että isä oli traumatisoitunut. Hän ei esimerkiksi pitänyt yllätyksistä.”

Kun Anna Takanen oli 25-vuotias, hän teki isän kanssa matkan Suomeen. He kävivät katsomassa Timon syntymäkotia Kuorevedellä ja Rautjärvellä paikkaa, jossa isoisä Väinö sodassa kaatui.

Matkan yhteydessä Annalle vihdoin selvisi isän sotalapsuuteen liittyvä hylätyksi tulemisen tunne. Hän ymmärsi, että se oli syy isän vaikenemiseen.

”En silti usko, että hän kertoi kaikkea, ainoastaan sen mitä itse halusi. Se oli kuitenkin hieno reissu, tärkeä meille molemmille.”

Äitinsä Saaran tavoin Timo joutui aina Suomeen tullessaan kohtaamaan sotalapsuuteen liittyvät muistot.

Asia koski myös Leeviä, joka oli menettänyt veljensä, kun Timo oli lähetetty Ruotsiin.
Päivi ei isältään näistä asioista kysellyt.

”Hän oli hyvin tunteikas ihminen. Tunsin vahvasti, että asiasta puhuminen oli hänelle vaikeaa. Tapasimme kuitenkin isoäitiä viikottain. Halusin jotenkin säästää heitä molempia.”

”Säälin Saaraa. Hän oli köyhä ja menetti rakastamansa miehen sodassa. Hän uskoi, että lapsen lähettäminen oli vain väliaikaista, mutta niin ei ollutkaan”, Anna pohtii.

Sekä Saaralla että kasvatusvanhemmilla oli tunteet pelissä. Timo joutui syyttä asioiden keskipisteeksi.

Päivin ja Annan ystävyys on säilynyt vahvana läpi elämän. ”Olemme olleet toistemme tukena kaikissa elämän käännöksissä, niin iloissa kuin suruissa.”

Päivin ja Annan ystävyys on säilynyt vahvana läpi elämän. ”Olemme olleet toistemme tukena kaikissa elämän käännöksissä, niin iloissa kuin suruissa.” Tommi Tuomi / Otavamedia

Häpeä hiertää

Isän kohtalo on saanut Annan toivomaan, että sotalapsien vanhemmat olisi huomioitu Suomessa siinä missä sotaveteraanitkin. Lapsesta luopuminen on traumatisoivaa.

”Sotalapsia oli 80 000, enemmän kuin suomalaissotilaita kuoli talvisodassa rintamalla. Lapsilla oli isät, äidit ja monilla sisarukset. Sotalapsiasia koski ainakin puolta miljoonaa suomalaista. Saara ei muiden sotalapsien vanhempien tavoin saanut mitään huomiota valtiolta.”

Annan mielestä Suomessa pitäisi olla sotalapsille ja sotaleskille oma muistopäivä.

”Kun oli talvisodan päättymisen 80-vuotisjuhla, sodasta kirjoitettiin paljon. Sodan aikana, 12. joulukuuta, ensimmäiset sotalapset lähetettiin Ruotsiin. Siitäkin tuli kuluneeksi 80 vuotta, mutta asiasta ei ollut lehdissä riviäkään. Lasten ja äitien asia tulee aina viimeisenä.”

Päivi pohtii asiaan liittyvää häpeän tunnetta. Vaikka syyt olivat pakottavia ja lasten parhaaksi, häpeä heräsi silti.

”Monet kysyivät, millainen äiti olet, kun lähetät lapsesi pois.”

Entä sotalasten lapset? Anna arvailee, että heitä voi olla jopa 130 000.

”Lapsuudessamme asia ikään kuin leijui ilmassa, oli koko ajan läsnä. Lapsi aistii asioita, vaikka niistä ei puhuta. Hiljaisuus huutaa kaikkein kovimmin”, Päivi sanoo.

Suomen sukuun Annan yhdistää nimen lisäksi ulkonäkö.

”Anna näyttää täysin isoäidiltämme Saaralta. Hän on kuin kopio.”

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/20.

Lue myös: Tykin eteen, mars! Niinisalon Ratsastajien perinnevaljakko on Euroopan ainoa tykkivaljakko toimintakuntoisella tykillä

Lue myös: Talvisodan hauta toi yhteisen rauhan – Näin punikkitaustainen Timo päätyi viimeiseen lepoon marsalkka Mannerheimin viereen

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X