Avohakkuita ekologisempi – Jatkuvapeitteinen metsänhoito on metsänomistaja Timo Kujala valinta: ”On oltava hyvin määrätietoinen voidakseen turvautua vaihtoehtoisiin menetelmiin”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Timo Kujala
Yksi Timo Kujalan metsäpalstoista on Hämeessä. Siellä toteutuvat isännän tavoitteet: Pienriistakannat ovat runsaita, eivätkä hakkuut tuhoa metsän ekosysteemiä sienineen ja marjoineen. © Sara Pihlaja / Otavamedia
Liikemies Timo Kujala haluaa suojella metsiään ja saada samalla niistä hyvän tuoton. Lääkkeeksi hän peräänkuuluttaa vaihtoehtoja avohakkuille.

Metsänomistaja ja liikemies Timo Kujalalle metsä on työ, tulonlähde, suojelukohde ja intohimo. Häntä voi luonnehtia myös metsänomistajien puolestapuhujaksi.

”Haluan, että metsänomistajat ajattelevat, miten he saavat metsästä parhaan mahdollisen tuoton, mutta luontoarvoja unohtamatta”, Kujala sanoo.

Tätä varten hän perusti vuonna 2013 Metsäpalvelu Arvometsä-yhtiön, joka tarjoaa metsäsuunnitelma- ja hakkuupalveluita. Arvometsän liikevaihto kasvoi 2018 lähes kolmeen miljoonaan euroon, ja yhtiöllä on kymmenkunta työntekijää.

Viimeisimpien kauppojen jälkeen Kujalan itsensä omistamien metsien määrä on nousemassa yli 4 600 hehtaariin.

Joukossa on alueita, joilla hän rakentaa kosteikkoja ja ennallistaa soita, siis palauttaa niitä ihmisen muokkaamisen jäljiltä takaisin luonnontilaan.

Kujala haluaa suojella vesistöjä rehevöitymiseltä, lisätä luonnon monimuotoisuutta ja kasvattaa maapallon hiilivarastoa.

Suurin osa Kujalan metsistä on kuitenkin sijoituskohteita. Niille hän haluaa liikemiehenä kunnollisen nettotuoton.

Harrastus- ja sijoitusmetsillä on yksi yhteinen nimittäjä: molempia hoidetaan ekologisesti kestävällä tavalla.

Muutosvoima

Timo Kujala innostui metsistä jo lapsena. Hän kulki isänsä kanssa kotiseudulla Pieksämäellä puolukkametsässä ja pohti, kuinka metsää pitäisi hoitaa.

Insinööriksi opiskeltuaan hän perusti 1996 media-alan teknologiaratkaisuja tuottavan yhtiön, josta tuli hyvin kannattava.

”Minulla oli tarpeeksi varallisuutta toteuttaa unelma ja ryhtyä metsänomistajaksi.”

Vuonna 2000 Kujala osti ensimmäisen 80 hehtaarin metsäpalstansa Etelä-Savon Enonkoskelta.

Tuore metsänomistaja törmäsi moniin kummallisuuksiin.

Yksi niistä oli pakkojäsenyys paikallisessa metsänhoitoyhdistyksessä, toinen metsäkeskuksen kaksoisrooli: keskus valvoi viranomaisena metsänkäsittelyä samalla kun se pyöritti metsäsuunnittelu- ja taimitarhabisnestä.

Kujala kanteli asiasta Euroopan komissiolle asiantuntijaryhmän avustuksella. Kuusi vuotta myöhemmin 2014 komissiolta tuli ratkaisu. Suomi joutui luopumaan metsänhoitoyhdistysten pakkojäsenyydestä. Metsäkeskusten viranomais- ja liiketoiminta eriytettiin, ja uusi metsälaki monipuolisti sallittuja metsänkäsittelymenetelmiä.

Eroon avohakkuista

Kujala perehtyi alusta pitäen perusteellisesti metsänhoitoon.

”Aloitin puhtaalta pöydältä, enkä halunnut toimia oletusten perusteella. Luin etenkin yliopistotutkimusta, johon luotan enemmän kuin muihin tietolähteisiin.”

Tutkimustiedon perusteella Kujala päätti ryhtyä hoitamaan metsää jatkuvapeitteisenä.

Se tarkoittaa, ettei kaikkea puustoa kaadeta kerralla, vaan sen annetaan järeytyä tukkimittaan. Sen jälkeen metsästä poistetaan vain suurimmat ja metsänomistajalle eniten tuloa tuottavat tukkipuut ja huonokuntoiset tuottamattomat puut pienempien kuitupuiden sijasta.

Jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa metsänomistajan kustannukset pienenevät ja tietyllä maaperällä kustannuksia ei ole lainkaan. Tulot ja metsävarallisuus kasvavat, kun metsänomistaja myy paremman hinnan antavaa tukkipuuta.

”Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus – suuressakaan osassa Suomea – ei heikentäisi metsäteollisuuden puunsaantia, vaan päinvastoin. Tukin osuus hakkuissa kasvaisi ja markkinoille tulisi puuta sellaisilta metsänomistajilta, jotka eivät halua avohakkuita”, sanoo Kujala.

Jatkuvapeitteinen kasvatus on myös ekologisempi vaihtoehto kuin avohakkuut, jotka aiheuttavat hiilivarastojen pienenemistä, luonnon monimuotoisuuden vähenemistä, tuulituhojen lisääntymistä ja metsän vesitalouden häiriintymistä.

”Avohakattu metsä ei enää ole hiilinielu, vaan se muuttuu jopa 20 vuodeksi ilmastopäästöjen lähteeksi.”

Timo Kujala

Timo Kujalan mielestä jatkuvapeitteinen kasvatus on ympäristöystävällinen ja taloudellisesti fiksu tapa hoitaa metsää. Sara Pihlaja / Otavamedia

Kannattavuus romahti

Luonnonvarakeskuksen tilastot kertovat, että Suomen metsät hakataan yhä nuorempana ja pienempänä. Metsien kiertoajat lyhenevät ja vanhat metsät vähenevät. Kehityksen suurin syy on kasvava selluteollisuus, joka tarvitsee kuitupuuta.

Metsän kiertoajan lyhetessä metsänomistajan investointikulut pysyvät kuitenkin ennallaan, mikä johtaa myyntituottojen vähenemiseen.

”Yleensä liike-elämässä puhutaan kannattavuudesta, mutta jostain syystä metsänomistuksessa nettotuotosta ei puhuta”, sanoo Kujala.

Metsänomistajan tuotto on selvillä vasta, kun investointikulut on vähennetty bruttotuloista.

Metsäteollisuuden esittämän arvion mukaan metsänuudistusinvestointi maksaa metsänomistajalle noin 1 500 euroa hehtaarilta.

Kujalan mukaan laskelmassa ei ole huomioitu kaikkia perinteisten menetelmien aiheuttamia kustannuksia.

”Kun maanmuokkauksen ja istutusten lisäksi huomioidaan heinäntorjunta, taimikonraivaus ja pohjametsän raivaus, todellinen kustannus metsänomistajalle on 3 000 euroa hehtaarilta”, sanoo Kujala.

Oma ongelmansa on markkinoiden yskiminen kuitupuun kohdalla: hinta ei nouse, vaikka kysyntä nousee.

”Luonnonvarakeskuksen mukaan kuitupuunhakkuut ovat kasvaneet 25 000 kuutiosta 39 500 kuutioon 20 vuodessa. Samalla kuitupuun hinta on romahtanut 40 prosenttia ja uudistamiskulut nousseet merkittävästi.”

”Avohakkuisiin tähtäävän metsätalouden kannattavuus on laskenut jyrkästi. Avohakkuumaan arvo on negatiivinen, sillä uuden metsän perustaminen vaatii 30 vuotta investointeja”, Kujala summaa.

Yksi hakkuu kaikille

Yleensä suomalainen metsänomistaja tekee hakkuusopimuksen joko metsäteollisuuden tai metsänhoitoyhdistyksen kanssa. Ongelma on yhteen menetelmään, eli avohakkuisiin lukkiutuminen. Yhtä ainoaa kaikkiin metsiin ja paikkoihin sopivaa menetelmää ei ole olemassa.

”Metsänomistajan on oltava hyvin määrätietoinen voidakseen turvautua vaihtoehtoisiin menetelmiin”, sanoo Kujala.

Ilmastonmuutos ja avohakkuut voi olla tulevaisuudessa ongelmallinen yhtälö.

Toistaiseksi ilmastonmuutos on kiihdyttänyt puuston kasvua Suomessa, mutta tilanne voi muuttua. Saman ikäisten yhden puulajin metsien kasvattamiseen sisältyy riskejä, jos ilmaston lämpeneminen kiihtyy ja kuivat kaudet, sään ääri-ilmiöt ja tuhohyönteispopulaatiot kasvavat.

”Tästä on esimerkkejä Kanadassa”, sanoo Kujala.

Yhteismetsä ratkaisu?

Torjuakseen ilmastonmuutosta, edistääkseen luonnon monimuotoisuutta ja varmistaakseen tuoton metsänomistajille Kujala oli perustamassa viime keväänä yhteismetsä Hiilennielua.

Yhteismetsä on usean kiinteistön omistama alue, jolla harjoitetaan kestävää metsätaloutta osakkaiden hyväksi.

”Hiilennielu-yhteismetsässä pyritään erirakenteisiin sekametsiin. Puuston keskitilavuuden annetaan kasvaa useiden vuosikymmenten ajan. Puuston hiilivarasto kasvaa samassa suhteessa”, sanoo Kujala.

Hiilennielun tapaan hiilivarantoa systemaattisesti kasvattavia yhteismetsiä on syntymässä Suomeen muitakin, esimerkiksi Pohjois-Suomessa toimiva Suomen Hiilinielu.

Monilajiset ja kerrokselliset metsät ovat vastustuskykyisiä tuulituhoja, tuholaisia ja tauteja vastaan, ja niiden myötä ekosysteemi vahvistuu. Kun metsissä on säästöpuita ja käsittelemättömiä alueita, kolopuiden, lahopuun ja metsässä viihtyvien lajien määrä lisääntyy.

Samalla kasvavat myös hakattavan puun keskijäreys ja hakkuutulot, koska puustosta hakataan suurempi osa arvokkaampana tukkipuuna.

”Metsänomistajan nettotulot eivät pienene, ja samalla syntyy konkreettinen tapa torjua ilmastonmuutosta.”

Suomalaisista hakkuista kaksi kolmasosaa tehdään yksityisten metsänomistajien metsissä.

”Metsänomistajan kannattaisi ottaa suurempi rooli omien metsiensä hakkuutavoista päättämisessä ja siten vaikuttaa oman varallisuutensa kehittymiseen ja luontoarvoihin”, sanoo Kujala.

X