Avoimesti hiv-positiivinen

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kannan hivini ylpeästi, Risto Hartikainen kertoo. © Jonne Räsänen/Otavamedia
Risto Hartikainen, 65, on hiv-positiivinen homoseksuaali. Hän ei salaile sairauttaan, vaikka toimiva lääkitys pitääkin sairauden näkymättömissä.

Tuusulalainen eläkeläinen Risto Hartikainen, 65, sairastui parikymmentä vuotta sitten hiviin seksin välityksellä. Hänen onnekseen jo seuraavana vuonna Suomeen saatiin lääkitys, joka pitää sairauden täysin oireettomana. Se pelasti hänen henkensä.

Hartikainen vaikeni sairaudestaan pitkään. Vasta kolme vuotta sitten hän tuli julkisesti ulos kaapista, niin homoseksuaalina kuin hiv-positiivisena.

Tähän havahduin

Sairastuin hiviin seksin välityksellä 18 vuotta sitten. Olin tuolloin 46-vuotias. Se oli omaa tyhmyyttäni, enkä syytä sairaudestani ketään. Nautinto oli silloin liian suuri, olin äärimmäisen rakastunut enkä välittänyt suojautua.

Rakkaani oli hiv-positiivinen ja tiesin sen. Siihen aikaan vielä ajattelin, että jos saan hivin, niin sitten voimme kuolla yhdessä. Olimme yhdessä yli yhdeksän vuotta. Myös entinen mieheni pelastui uusien lääkkeiden avulla.

Kohti diagnoosia

Kävin kolmen kuukauden välein sukupuolitautitesteissä. Viimeiseen testiin asti kaikki tulokset olivat negatiivisia.

Ajattelin, ettei hiv tartu minuun, koska olen niin erikoislaatuinen ja hieno ihminen. Olin välinpitämätön kuolemaa kohtaan. Tiesin, että oli paljon ihmisiä, jotka sairastivat hiviä ja elivät vuosikymmeniä ilman, että tekivät kuolemaa.

Sain tietää hiv-positiivisuudestani puhelimessa. Sairaanhoitaja antoi testin tulokset sanomalla ”Olet hiv-positiivinen, painu Auroraan.”

Näin hoidettiin

Kun sairastuin, hiviin ei ollut vielä lääkitystä. Tiedettiin vain, että siihen kuolee. Onnekseni seuraavana vuonna tulivat lääkkeet, jotka pelastivat minut.

Ennen ei ollut ikääntyviä hiv-positiivisia, koska he kuolivat pois. Ja nyt kun lääkkeet toimivat, mekin kuollaan vanhuuteen.

Otan kerran päivässä kolmea eri lääkettä. Ne estävät virukset pääsyn valkosoluihin ja niiden lisääntymisen siellä.

Hiv ei enää tartu, kun olen saanut lääkitystä seitsemäntoista vuotta. Mutta en pääse siitä koskaan täysin puhtaaksi.

Tässä ja nyt

Alun perin en kertonut kellekään hiv-positiivisuudestani lähipiiriä lukuun ottamatta. Perhe otti asian aika rauhallisesti. Kun työskentelin siivoojana, kerroin sairaudestani myös esimiehelleni.

Hän oli viisas nainen, ja sanoi, että minun ei kannata kertoa tästä kenellekään. Siihen aikaan puhuttiin ”homorutosta”, eikä sairauteen ollut lääkettä. Se todella leimasi ja sulki ihmisen pois muusta yhteisöstä.

Muutama vuosi sitten juttelin äitini ja sisarusteni kanssa. Ehdotin, että tulisin ulos myös hiv-kaapista. Se sopi heille.

Kaapista tulo tiputti valtavan kiven sydämeltäni. Tähän sairauteen kuuluu helposti leimautuminen ja häpeä. Jokainen meistä rakentaa häpeän itseensä. Jotta häpeästä pääsee jollain lailla yli, se on voitettava. Loppujen lopuksi voi olla ylpeä siitä. Nykyään kannan hivini ylpeästi.

Tällä hetkellä minulla ei ole kumppania. Olen ajatellut, että yksi homona olemisen inhottavimmista puolista on se, että kun vanhenee, yhtenä päivänä huomaa olevansa yksin.

Hiv-positiivisella on aina yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko.

X