Berthony lähti etsimään Haitista isäänsä ja veljeään – vastassa oli aavekaupunki

Amerikkalainen sotilas teki latausliikkeen ja veti rynnäkkökivääristään liikkuvat taakse.

”Etkö kuullut, tästä ei mennä!”

Berthony D’or oli ensin hämmästynyt ja sitten raivoissaan. Hän pyrki Dominikaanisesta tasavallasta synnyinmaahansa Haitiin, jota maanjäristys oli ravistellut vain muutama päivä aiemmin. D’or oli lähtenyt Suomesta etsimään isäänsä ja veljeään, jotka asuivat Haitin pääkaupungissa Port-au-Princessa.

Hän heilutteli Haitin passia, mutta sotilas seisoi järkähtämättä ja uhkaili aseellaan. Ihmiset jonottivat rajalla, eikä ketään ei päästetty läpi.

”Minä menen nyt tästä, tämä on minun kotimaani”, D’or sanoi, käveli sotilaan ohi ja jatkoi tyynesti matkaansa.

Toinen haitilainen auttoi matkatavaroiden kantamisessa. ”Jatkoin vain eteenpäin. Ajattelin, että ampukoon”, D’or kertoo.

Laukausta ei kuulunut. Sotilas melskasi aikansa, mutta antoi D’orin mennä.

”Hulluja nuo haitilaiset”, hampaisiin asti aseistettu jenkki jupisi takanapäin.

Apuun synnyinmaahan

Nyt puolitoista kuukautta myöhemmin D’or istuu olohuoneessaan Helsingin Malmilla ja muistelee matkaansa Haitiin. Hän on fyysisesti ehjä, mutta sisäisesti rikki ja järkyttynyt.

D’or löysi isänsä ja veljensä perheen hengissä. Isä oli pahasti loukkaantunut, mutta onneksi kuitenkin elossa.

Kaikki muu olikin sitten yhtä painajaista.

32-vuotias D’or lähti Haitista jo 13-vuotiaana etsimään parempaa elämää. Hän on asunut Dominikaanisessa tasavallassa ja Yhdysvalloissa, jossa kävi kokkikoulun. Dominikaanisessa tasavallassa hän tapasi suomalaisen naisen, joka sattui työskentelemään samassa baarissa. Aluksi he matkustelivat yhdessä ja menivät seitsemän vuotta sitten naimisiin.

Kun lapsi teki tuloaan, pariskunta muutti Suomeen vuonna 2006. Syntyi tytär, joka on nyt kolmivuotias. He asuivat ensin Heinolassa, ja vähän aikaa sitten perhe muutti Helsinkiin. Tällä hetkellä D’or työskentelee kokkina helsinkiläisessä ravintolassa. Monitaitoisena miehenä hän hallitsee myös puusepän ja mekaanikon hommat.

”Kuulin maanjäristyksestä sisareltani, joka soitti Bahamalta. Avasin television ja katselin, mitä oli tapahtunut. En tiennyt, mitä ajatella. Isä oli kateissa, samoin veljeni.”

Pari päivää hän jaksoi avuttomana katsella television uutislähetyksistä katastrofia, joka synnyinmaata oli kohdannut. ”Se oli hirveää”, hän sanoo.

Sitten hän pakkasi laukkunsa ja otti mahdollisimman paljon avustustarvikkeita mukaansa – huopia, teltan ja kaikkea muuta mahdollista niin paljon kuin jaksoi kantaa. Kanadassa oli välilasku, ja siellä hän sai kännykällä yhteyden veljeensä. Isäkin oli kuulemma löytynyt hengissä.

Tyhjiä katuja

Dominikaanisen tasavallan rajalta alkoi matka katastrofin ytimeen, kohti Port-au-Princeä. D’or sai vuokrattua auton ja kuskiksi haitilaisen miehen.

Tien varressa oli luhistuneita taloja ja romuttuneita autoja, mutta vasta pääkaupungissa tuhon koko karmeus paljastui. ”Kuolleita lojui kaikkialla. Ihmiset kaivoivat raunioita paljain käsin”, D’or kertoo.

”Kadut olivat tyhjiä. Siellä täällä näkyi vaeltelevia ihmisiä. Apua ei näkynyt missään. Se oli sydäntäsärkevää.”

Sitä todistavat myös D’orin ottamat valokuvat: avustustyöntekijöitä ei niissä kuvissa näy. Ei ollut ruoan tai veden jakelijoita, ei telttoja, vaikka kansainvälistä apua oli jo siinä vaiheessa tullut maahan. Tuhoalueelle siitä ei ollut tullut käytännössä mitään.

”Mihin kaikki apu oli mennyt”, D’or ihmettelee yhä.

Hän kulki kaikkialla kaupungissa, myös lentokentällä. Sinne hän pääsi suomalaisella Firmarock-passilla, sillä lentokenttää vartioineet amerikkalaissotilaat eivät ymmärtäneet, mitä kaulassa roikkuvassa lätkässä oikeasti luki.

D’orin syntymäkoti sijaitsi lähellä Valkoista taloa eli Haitin presidentin palatsia. Kotitalo oli tuhoutunut, mutta sukulaiset olivat hengissä.

Ihmiset asuivat kaduilla ja puistikoissa, joihin oli viritelty toinen toistaan kummallisempia katoksia. Siellä he nukkuivat, laittoivat ruokaa ja tekivät tarpeensa. Kaikki olivat peloissaan, eivätkä he uskaltaneet mennä sisätiloihin.

Muutaman kerran vuorokaudessa jälkijäristykset vavisuttivat maaperää, ja maan keinahtelu sai ihmiset juoksemaan.

Missä avustusrahat?

D’or pystytti suomalaisen soputelttansa kadulle ja eli 30 vuorokautta samaa elämää kuin haitilaiset kaverinsa.

Eniten hän ihmettelee sitä, miksi Haitiin tuli niin paljon amerikkalaissotilaita, jotka eivät tehneet elettäkään auttaakseen ihmisiä. Jenkit ajelivat Hummereillaan pitkin katuja ja olivat uhkaavan näköisiä. D’orin mukaan Haitissa varsinkin naiset pelkäävät sotilaita erittäin paljon.

”Kun amerikkalaissotilaiden palveluvuoro päättyi, he menivät baariin juomaan olutta ja viheltelivät naisille. Se oli järkyttävää. Se osoittaa, kuinka syvästi he halveksivat maatamme”, D’or puhkuu.

Euroopasta tulleet avustuslennot eivät päässeet Haitiin, vaan koneita käännytettiin Kuuban Guantanamoon. Jenkit olivat tulleet vartioimaan omaa takapihaansa ja häätivät eurooppalaiset pois.

Telttoja oli pystytetty lentokentän viereen ikään kuin kulissiksi, mutta kauempana kaupungilla ei tapahtunut mitään. Humanitaarista apua ei jaettu, vaan haitilaiset jätettiin selviämään yksin. Kun jossakin alettiin jakaa vettä tai tuotiin riisisäkki, siitä saattoi syntyä hirveä tappelu.

”Pudotettiin ruokaa helikopterista kuin koirille. Siinä kaikki.”

D’or kysyy, miksi Yhdysvallat toi vain sotilaita eikä todellista apua. Miksi he eivät esimerkiksi tuoneet järeätä kalustoa, jolla olisi voitu pelastaa ihmisiä raunioista? Miksi apua ei näkynyt kaduilla? Missä kaikki avustustyöntekijät olivat?

”Mihin kaikki avustusrahat ovat menneet? Haitiin sitä rahaa ei ole tullut.”

D’or sanoo menettäneensä uskon siihen, että lahjoittamalla rahaa voi antaa todellista apua hätää kärsiville ihmisille. Vaikka maailmalla kerättiin runsaasti rahaa, mitään siitä ei näkynyt Haitissa.

”Ihmisten elämä Haitissa on pelkkää eloonjäämistaistelua”, hän kuvaa.

Mahdollisuus uuteen alkuun

Maanjäristyksen seurauksena koko Haitin hallintojärjestelmä romahti. Arviolta 350 000 haitilaista kuoli.

Valtion virastot hajosivat sananmukaisesti kappaleiksi, eikä kukaan pystynyt organisoimaan avustustöitä. Sen takia olisi heti kaivattu kansainvälisiä avustusjoukkoja. Edes poliisia ei ollut. Amerikkalaisten Haitiin tuoman sotavoiman sijaan olisi D’orin mielestä kaivattu yksinkertaisia työvälineitä ja maansiirtokoneita.

”Ruumiita on yhä raunioiden alla. Port-au-Prince on kuin aavekaupunki”, D’or sanoo.

Hän teki sen, minkä pystyi. Hän sai Suomesta lähtiessään jonkin verran mukaansa avustustavaraa, jotka hän jakoi tarvitseville. Kun hän palasi Suomeen, taakse jäi hätää kärsivä maa, joka tarvitsee apua vielä pitkään.

Kaikesta huolimatta D’or uskoo Haitin tulevaisuuteen. Sen rakentamiseen menee kuitenkin vähintään 20–30 vuotta. Hän vetoaakin YK:hon ja EU:hun avun saamiseksi.

Ulkomailla asuvat haitilaiset voivat D’orin mielestä olla siinä suureksi avuksi lähettämällä rahaa tai perustamalla Haitiin vaikkapa yrityksiä, jotka antavat työtä paikallisille ihmisille. ”Pelkkä rahan antaminen ei riitä, vaan täytyy mennä paikan päälle.”

Kaupungin kaduilta D’or löysi 30 orpoa, joiden tulevaisuudesta hän aikoo jatkossa huolehtia. He ovat 4–13-vuotiaita lapsia, jotka menettivät maanjäristyksessä vanhempansa.

”He ovat minun enkeleitäni. Yritän pitää huolta edes heistä. Teen kaikkeni heidän eteensä”, D’or lupaa.

Hän aikoo lähettää Suomesta rahaa, jota hänen isänsä ja veljensä voivat käyttää orpojen hyväksi.

”Silloin olen varma, että apu tosiaan menee perille.”

Tavoitteena voisi olla jopa jonkinlaisen orpokodin perustaminen Haitiin.

D’orin mukaan entinen hallitus oli huono ja korruptoitu. Nyt Haitilla on mahdollisuus uuteen alkuun.

”Meidän täytyy luoda kokonaan uusi systeemi – uusi hallitus, uusi Haiti ja uusi kansakunta.”

Juttu on ilmestynyt alun perin Seurassa 10/2010.