Elämän murjoma Eki Elsilä saavutti unelmansa – ja luo nyt iloa ympärilleen: ”Tiedän, että joillekin bussikuski voi olla ainoa juttukaveri”
Lappeenrantalainen Eki Elsilä pääsi vihdoin, yli viisikymppisenä, unelmiensa ammattiin linja-autonkuljettajaksi. Kun asiat ovat mallillaan, heijastuu se valona ympäristöön. Tämän ovat huomanneet myös Ekin kyyditsemät matkustajat.
Kuin ihmeen kaupalla Eki pääsi eroon viinasta ja selätti syvän masennuksen. Nyt hänen on helppo hymyillä.
Taivaalta sataa jäätävää tihkua. Se jämähtää kiinni juuri kriittiseen kohtaan linja-auton tuulilasia niin, että näkyvyys sivupeiliin heikkenee. Lappeenrantalainen bussikuski Eki Elsilä, 59, kapuaa reitin kääntymiskohdassa ulos bussista ja alkaa raaputtaa jäätä pois.
Tämä on näitä työn ikäviä puolia – ehkä ainut, jos bussikuski-Ekiltä kysytään. Hän istuu tyytyväisenä kuljettajan paikalla, pyörittää rattia hymyssä suin ja huikkaa kaikille matkustajille tervehdykset ja hyvästit.
”Kiitos ja hyvää päivänjatkoa!”
”Kiitos mahtavasta kyydistä. Kaikkea hyvää!” toivottelee linja-autosta poistuva mieskolmikko.
Bussikuski panee auton niiaamaan nätisti pysäkeillä, jotta kyytiin ja kyydistä astuminen kävisi vanhuksiltakin helposti.
”Tykkään työstäni. Tässä saa ajaa isoa autoa, palvella matkustajia ja olla ihmisten kanssa tekemisissä.”
Eki ei olisi ikinä uskonut, että hän vielä viisikymppisenä pääsisi unelmiensa ammattiin. Tie tähän pisteeseen on ollut töyssyjä täynnä.
Usko on tuonut Ekille turvaa. Vuonna 2012 hänet siunattiin Polvijärven vapaaseurakunnan pastoriksi. © Mikko Nikkinen
Lapsuuden loppu
Pikkupoikana Siuntiossa Eki leikki linja-autoleikkejä aina kun mahdollista. Hänen siivoojana työskennellyt äitinsä toi rakennuksilta kakkosnelosia ja kakkoskakkosia, joihin Eki piirsi bussien kuvia ja ajelutti laudanpätkiä huulet päristen.
Mummolassa ollessaan hän kiipesi kalliolle bongailemaan ohi ajavia Lohjan Liikenteen linja-autoja.
Keskikoulun jälkeen Eki suuntasi kuitenkin rakennuslinjalle ammattikouluun. Valinta tuntui luontevalta, sillä Ekin isäpuoli työskenteli rakennuksilla.
Eki oli menettänyt oman isänsä 9-vuotiaana, kun tämä teki itsemurhan.
”Äiti löysi isän talon vintiltä. En tiedä syitä siihen, miksi hän päätyi niin epätoivoiseen ratkaisuun. Viime aikoina olen miettinyt sitä paljon. Vielä ehtisin selvittää asiaa, sillä äitini ja isän siskoja edelleen elossa.”
Eki oli vilkkaanpuoleinen poika, joka juoksi kilpaa 16-vuotiaaksi asti. Mutta sitten tuli kuvioihin alkoholi. Elämä huristi eteenpäin kaikesta huolimatta: Eki teki töitä rakennuksilla, meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Avioliitto kärsi Ekin juomisesta, ja mitä huonommin meni, sitä enemmän Eki turrutti pahaa oloaan viinaan. Lopulta liitto karahti kiville.
Käännekohta Puumalassa
Kesäkuussa 1991 Eki istui Porvoon linja-autoasemalla ja otti elämänsä viimeisen huikan. Hän tarvitsi rohkaisuryyppyä, sillä hän oli matkalla peltojen keskelle Loviisaan, Syväpuron päihdekuntoutuslaitokseen. Hän oli saanut sinne maksusitoumuksen, vaikka hän oli lähtenyt kesken hoitojakson pois Järvenpään sosiaalisairaalasta ja ryypännyt sen jälkeen kymmenen päivää putkeen.
Loviisasta hän vaihtoi pienempään ja rauhallisempaan hoitopaikkaan itäiseen Suomeen, Puumalaan.
Ekillä on vielä tallessa Puumalan hoitokodissa syyskuussa 1991 kirjattu hoitosuunnitelma. Se on melko karua luettavaa: Juonut 16-vuotiaasta asti, viimeiset 2 vuotta melkein päivittäin. Psyykkinen kunto huono. Sosiaaliset suhteet rempallaan. Avioero. Työpaikka mennyt juomisen takia. Asuntoasiat rempallaan.
Tavoitteeksi asetettiin psyykkinen ja fyysinen kuntoutuminen, avioerosta johtuvien tunnepohjaisten vaikeuksien selvittäminen sekä alkoholismisairauden hyväksyminen ja alkoholista vapaa elämäntapa. Työ- ja asuntoasiatkin oli tarkoitus saada kuntoon.
Aikamoinen savotta siis.
Mutta sitten kävi niin, että eräs tuttu pyysi Ekin mukaan Vapaaseurakunnan kokoukseen. Eki lähti, koska häntä pelotti paluu normaaliin elämään. Hän tiesi, että hoitokodista lähdettyä hän ratkeisi taas ryyppäämään, ellei jokin muuttuisi perustavanlaatuisesti. Kokouksessa Ekiin kolahti evankeliumin sanoma: hän oli tärkeä ja häntä rakastettiin.
”Olin aina vihannut sitä, kun ex-vaimo nimitti minua alkoholistiksi. Siellä kokouksessa menin kaikkien eteen seisomaan ja sanoin ääneen, että olen alkoholisti.”
Eki on ollut Jokeri-fani 16-vuotiaasta asti eikä hän peittele sitä SaiPan kannatusalueellakaan. © Mikko Nikkinen
Pimeyttä ja valoa
Kolmekymppinen Eki löysi uskosta elämälleen tarkoituksen. Hän siirtyi Puumalasta kristilliseen päihdekuntoutuslaitokseen Ilomantsiin, mutta pian hänelle järjestyi asunto Vapaaseurakunnan yläkerrasta.
Seuraavat vuodet kuluivat Pieksämäellä ja Ilomantsissa seurakunnan palveluksessa ja Katulähetyksessä. Kovia kokenut mies halusi auttaa muita kohtalon kurittamia.
Hän löysi hengellisistä piireistä uuden puolison, meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Elämä oli mallillaan. Kunnes vaimo ilmoitti 12 avioliittovuoden jälkeen haluavansa erota. Ekin maailma romahti.
”Se, että jouduin vielä uskovaisena käymään läpi avioeron, oli minulle ihan liikaa. En nähnyt minkäänlaista valoa elämässäni, vaan kaikki oli pimeää.”
Itsetuhoiset ajatukset valtasivat Ekin mielen. Hän muistaa, miten hän käveli eräänä aamuna pimeällä lumisella tiellä ja toivoi, että aura-auto ajaisi päälle.
Syvästi masentunut mies sai lähetteen psykiatriseen sairaalaan. Siitäkin kuopasta hän nousi, uskonveljien tuella.
”Sain ihan konkreettistakin apua, sillä sairaalasta päästyäni he järkkäsivät minulle asunnon ja työpaikan Joensuusta. Asuin rivitalossa kiitoterminaalin vieressä ja purin öisin rekkoja.”
Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, ei ainakaan Eki Elsilän. Pian rinnalle löytyi kristillisen deittipalstan kautta lappeenrantalainen Maarit, jonka perässä Eki muutti 240 kilometriä etelämmäksi. Vuonna 2009 pari avioitui.
Eki kotiutui Lappeenrantaan ja paikalliseen Vapaaseurakuntaan, jonka toisena työntekijänä hän oli muun muassa perustamassa diakoniatoimintaa ja vastaamassa kuntouttavasta työtoiminnasta.
Sitten Eki kutsuttiin Polvijärvelle pastoriksi. Hän oli viikot Polvijärvellä ja viikonloput Lappeenrannassa.
Kun pastorin työt loppuivat vuonna 2014, Eki huomasi lehdestä, että Saimaan ammattiopisto alkaa järjestää linja-autokuljettajan koulutusta.
”Pitäisiköhän hakea tuonne?” Eki pohti.
”Pitäisi”, vastasi Maarit.
Lappeenrannan positiivisin
Lapsuuden toiveammatti, bussikuski, oli yllättäen lähempänä kuin koskaan. Ennen opintojen aloittamista Eki joutui kuitenkin suorittamaan kuorma-autokuljettajan kortin ja kun se inssi oli läpäisty, hän sai huokaista helpotuksesta.
Ensimmäiset kerrat bussin pukilla tuntuivat siltä, kuin olisi ohjannut valtamerilaivaa. Eki nautti joka hetkestä.
Valmistuttuaan linja-autonkuljettajaksi syksyllä 2015 Eki on työskennellyt koko ajan Lappeenrannan paikallisliikenteessä Savonlinjoilla. Työrupeama on pisin, minkä hän koskaan ollut yhden työnantajan palveluksessa.
Hän kiittelee vuolaasti työkavereita, jotka kutsuvat häntä ”pastoriksi”, sekä työnantajaa ja asiakkaita. Asiakas ja bussikuski kohtaavat vain lyhyesti – se kestää noin kaksi sekuntia, kun asiakas lukee matkakorttinsa – mutta siihen hetkeen Eki panostaa. Hän katsoo aina silmiin ja tervehtii jokaista tulijaa.
”Tiedän, että joillekin bussikuski on voi olla ainoa juttukaveri. Ennen koronaa, kun etupenkille sai vielä istua, tuli juteltua matkustajien kanssa enemmänkin.”
Ekin positiivisuus on huomattu. Hän on ollut jo aiemmin ehdolla vuoden positiivisimmaksi lappeenrantalaiseksi ja viime vuonna valinta osui kohdalle. Perusteluina muun muassa se, että Eki on iloinen ja lämminhenkinen asiakaspalvelija, joka vaikuttaa asiakkaisiin vahvasti.
”Hyvältähän se palkinto tuntui. Olen työssäni matkustajia varten ja tuntuu kivalta, että se on huomattu.”
Eki on siitäkin merkillepantava bussikuski, että hän ei arastele näyttää fanittavansa ihan väärää jääkiekkojoukkuetta. Eki on nimittäin vannoutunut Jokeri-fani, ollut vuodesta 1978, ja hänellä on usein töissä Jokeri-hengitysmaski. Ja nyt puhutaan siis SaiPan vaikutusalueesta.
”Joku on joskus kommentoinut, että siullahan on väärä maski. Vastaan siihen, että jos sie muuttaisit asumaan Hesaan, niin lopettaisitko kannattamasta SaiPaa? Kyllä tosifani ymmärtää.”
Eki valittiin viime joulukuussa Lappeenrannan vuoden positiivisimmaksi. Kaupunkilaisilta tuli kiitosta erityisesti lämminhenkisyydestä ja ystävällisestä asiakaspalvelusta. © Mikko Nikkinen
Vilkutus vaimolle
”Uskomatonta, että olen vihdoin bussikuski. Olen oppinut sen, että jos on unelmia, ne voivat vaikka toteutua”, Eki Elsilä miettii.
Kaikki on nyt hyvin, vaikka viime vuosiinkin on mahtunut paljon surua. Vuonna 2018 Ekin toinen poika ensimmäisestä avioliitosta teki itsemurhan lomamatkalla Thaimaassa. Seuraavana vuonna Eki menetti veljensä syövälle.
On sanottu, että säröistä valo loistaa kirkkaammin. Kun katselee hymyilevää Ekiä linja-auton ratissa, ei voi kuin nyökätä hiljaa.
Tänään Eki ajaa linjaa 4, jonka reitti kulkee kodin ohi. Jos hyvin käy, hän ehtii vilkuttaa vaimolle ohi ajaessaan.