Daniel Nylund oppi hengellisen vaikutusvallan vaarat kantapään kautta: ”Vaatimattomat lähtökohdat saivat minut sokeaksi omalle vallalleni”
Daniel Nylund on lähes aina elänyt kommuuneissa. Niistä viimeinen on lopulta sellainen, jossa hän on vapaa olemaan vain vanha ja viisas.
Entinen meijeri Salon Kruusilassa on ollut Ystävyyden majatalo jo yli 30 vuotta. Majatalon isäntä Daniel Nylund pitää yhteisöasumista ihmiselle tervehdyttävänä tapana elää.
Kuusitoistavuotiaana Daniel Nylund erotettiin uskonyhteisöstä ensimmäisen kerran.
Hän oli alkanut erkaantua Pohjan kunnan ruotsinkielisestä helluntaiseurakunnasta jo vuosia aiemmin. Lukeminen oli avartanut ymmärrystä siitä, että oma uskonyhteisö oli vain pieni palanen maailmasta.
Lapsena Nylund pelkäsi kuolemakseen maailmanloppua, josta kerrottiin yhteisön leireillä. Jos kotona ei ollut ketään, kun hän tuli koulusta, hän saattoi säikähtää: oliko se tapahtunut nyt, ja hänen koko muu perheensä oli temmattu taivaaseen?
Oliko hän jäänyt yksin maan päälle?
Teini-ikäisenä Nylund alkoi rakastua tyttöihin. Seksuaalisuus oli uskonyhteisössä ehkä se isoin tabu, ainainen häpeän ja syyllisyyden lähde, ja mikä pahinta, Nylundilla oli suhteita yhteisön ulkopuolisiin. Kuvaan tulivat myös tupakka ja alkoholi. Kesätöissä Hangossa Nylund tutustui telttaileviin hippeihin ja ihastui heidän elämäntapaansa.
Tämä kaikki oli kantautunut seurakunnan vanhimpien korviin, ja eräänä kesäisenä iltana seurakunta piti kokouksen Nylundin kotona. Itse hän ei saanut olla kokouksessa läsnä, mutta uteliaisuuttaan seurasi tapahtumia ovenraosta.
Lukiolaispojan sydäntä särki, kun hän kuunteli isäänsä, Jumalalle kuuliaista miestä, jonka täytyi nyt olla erottamassa omaa poikaansa siitä ainoasta yhteisöstä, joka hänen uskonsa mukaan tarjosi pelastuksen.
”Ei se ollut kylmäsydämisyyttä, kyllä isäni rakasti minua. Mutta hän rakasti Jumalaa enemmän”, Nylund sanoo.
Hänelle itselleen erottaminen oli helpotus, ei rangaistus, kuten seurakunnassa ehkä kuviteltiin. Elämä toisi kuitenkin mukanaan toisenkin tilanteen, jossa hän tulisi yhteisönsä hylkäämäksi.
Se jättäisi elinikäiset jäljet.
Pikku-Daniel kivisen Elias Lönnrotin sylissä Sammatissa. © Daniel Nylundin kotialbumi
Tervetuloa hidas lähtö
Ykköstien varressa huomiota herättää kyltti, jossa lukee ”Ystävyyden majatalo”. Moottoritien rampilta majatalolle on lyhyt matka, ja liikenteen pauhu kantautuu pihalle Pernjärven yli.
Kun Daniel Nylund muutti tänne 1980-luvun lopulla, ykköstie kulki kauempana ja paikalla oli hiljaista. Ollaan Salon Kruusilassa kylän entisen meijerin tiloissa, jotka toimivat Suomen Pienviljelijöiden lomakotina, ennen kuin Nylund perusti taloon Ystävyyden majatalon.
Majatalo tarjoaa aamiaismajoitusta sekä juhla- ja kurssitilaa, mutta myös paikan toipua elämän kriiseistä.
Asukkaat voivat paitsi osallistua talon arkeen myös saada vertaistukea, yksilöterapiaa ja osallistua ryhmäkeskusteluihin, joita vetävät Nylund ja hänen terapeuttivaimonsa Soile Lehti.
Talon isäntää tosin näkee harvemmin silloin, kun hän keskittyy kirjoittamiseen. Etenkin talvisin Nylund saattaa valvoa yöt ja nukkua iltapäivään asti.
Se sopii miehelle, joka seitsenkymppisenä jatkaa yhä pitkään jatkunutta työtään kristillisen elämänfilosofian välittäjänä, mutta myös käy läpi omaa elämäänsä.
”Tervetuloa hidas kuolema, hidas lähtö, joka antaa aikaa miettiä”, Nylund sanoo.
”Mielelläni vietän viimeiset vuodet niin, että voin rauhassa katsoa taaksepäin ja todeta, kenelle haluan vielä sanoa jotakin hyvää ja keneltä pyytää anteeksi.”
Nylund ei siis kuulu niihin, jotka haluaisivat kaatua saappaat jalassa, saada elämästä tuskattoman äkkilähdön. Nykyihmisellä on taipumus etsiä niin elämässä kuin kuolemassa helppoa tietä, joka kiertäisi kärsimyksen. Riippumattomuutta muista ihmisistä pidetään ylimpänä ihanteena.
”Se vapauttaa maailmassa elämisen vaikeudesta ja siihen miltei kaikki pyrkivät, koska tarvitsevuus ihmisten kesken on niin sietämättömän vaikeaa”, Nylund sanoo.
Hän on itse elänyt lähes aina yhteisöelämää, myös perheellisenä. Nuoruuden hippiajoista lähtien Nylund on pitänyt sitä terveimpänä tapana elää: vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa niin, että ongelmat käsitellään armollisen rehellisesti yhdessä.
Soile Lehti tapasi Daniel Nylundin kahdeksan vuotta sitten, kun hän tuli Ystävyyden majataloon tutustumaan yhteisöasumiseen. © Tommi Tuomi
Gurun uho ja tuho
Lukion jälkeen Daniel Nylund törmäsi amerikkalaiseen Jeesus-hippien yhteisöön, jonka mukana hän kiersi aikansa Suomessa ja ulkomaillakin. Jumalaa hän ei ollut koskaan jättänyt.
Hippiaika päättyi armeijaan. Sen jälkeen hän tapasi ensimmäisen vaimonsa, muutti Helsinkiin ja toimi erään seurakunnan vahtimestarina. Samalla hän ujuttautui vapaaehtoistöihin kristilliseen kirjakauppaan ja päätyi itse kääntämään ja kustantamaan kristillistä kirjallisuutta.
Pikkuhiljaa hän alkoi saada jalansijaa myös puhujana, ja hän keräsi ympärilleen ihmisiä, joiden kanssa halusi tehdä töitä. Hän perusti Hyvinkäälle kommuunin, jossa asui kaksi perhettä sekä työntekijöitä, Nylundin kirjojen toimituskuntaa.
Huomaamattaan Nylund alkoi kasvattaa hengellistä valtaansa, vaikka hän itse oli joutunut sellaisen vallan uhriksi lapsena. Koska hän oli lähtöisin köyhästä perheestä eikä ollut kouluttautunut, hän ei osannut pitää itseään auktoriteettina.
”Vaatimattomat lähtökohdat saivat minut sokeaksi omalle vaikutusvallalleni. Olin ollut niin paljon tekemisissä hengellisen vallan kanssa, että yritin pestä käteni siitä.”
Sitten tapahtui vielä jotakin sellaista, joka mullisti sekä Nylundin sisäisen maailmansa että hänen pienen yhteisönsä: hän rakastui sihteeriinsä.
Toisin kuin uskovaisissa piireissä oli tapana, Nylund halusi olla tilanteestaan avoin. Hän halusi kertoa muille, että näin voi käydä ja siitä voi selvitä, ja että omaa seksuaalisuutta pitää voida käsitellä.
Nylundin avioliitto kesti ainakin sillä erää. Mutta uuden miehuutensa tunnossa Nylund alkoi luennoidessaan nauttia saamastaan huomiosta – se meni suorastaan päähän. Sitten alkoivat pahat puheet.
Kun Nylund oli löytänyt Salon Kruusilasta sopivan uuden asuinpaikan yhteisölleen, hänen maailmansa lopulta romahti.
Hylättynä
Yhteistyön lähipiirin kanssa piti jatkua Ystävyyden majatalossa. Sen sijaan eräänä iltana osa heistä tuli Kruusilaan, istutti Nylundin alas majatalon takkatuvassa, ja yksi alkoi puhua.
Daniel, me emme luota sinuun enää. Me emme tule koskaan enää luottamaan sinuun.
Selitystä Nylund ei saanut, eikä hänen myöskään annettu puolustautua. Sitten entiset ystävät vain kävelivät pois hänen elämästään, useimmat lopullisesti.
Nylund jäi istumaan paikoilleen lähes psykoottisessa tilassa.
”He olivat mun elämän tärkeimmät ihmiset aikuisena. Olin ajatellut, että tämä porukka on itsekin siellä täällä kaltoinkohdeltu. He ymmärtävät nämä kuviot. Näiden kanssa pysymme aina yhdessä. Ja kun siinä kävikin näin, se tuli niin puun takaa”, Nylund sanoo.
Kokemus muutti Nylundin näkemyksen paitsi itsestään myös yhteisöelämästä. Ensijärkytyksestä toivuttuaan hän päätti, ettei hän enää koskaan yrittäisi kerätä ympärilleen samanmielisiä.
Ystävyyden majataloon sai siitä lähtien tulla kuka tahansa.
Majatalon rantasaunan yhteydessä on juhlatila, jonka takan ääressä voi ihailla järvimaisemaa. © Tommi Tuomi
Vanha ja viisas
Yksi asukkaista tuo termospullollisen kahvia takan ääreen. Soile lisää puita hiillokseen. Daniel istuu takan lämmössä kirjapinojen ääressä ja pitelee kädessään Juudas Iskariotista kertovaa kirjaa.
Hänen seuraava kirjansa tulee käsittelemään Juudasta, kristikunnan syntipukkia. Sitä ennen on kuitenkin saatettava painoon teos, jossa Nylund kritisoi yhden nykyajan gurun, Eckhardt Tollen ajatuksia.
Tollen mukaan ihmisen olisi saavutettava sellainen tietoisuuden tila, jossa hän vapautuu omasta egostaan. Nylundin mielestä Tolle kehottaa todellisuudessa ihmistä pakenemaan omaa minuuttaan. Se on helppo tie, jossa mikään ei enää hetkauta eikä kärsimystä enää ole.
Tollesta ja tämän keskiaikaisesta esikuvasta Mestari Eckhartista puhuessaan Nylund vaikuttaa vähän gurulta itsekin, mutta sellaista viittaa hän ei itselleen enää halua. Vaikka ystävien hylkääminen sattuu yhä, yli 30 vuoden jälkeenkin, Nylund osaa olla siitä myös kiitollinen.
”Monta kertaa olen ajatellut, että luojan kiitos ne potki mut pois. Se karismaattinen rooli, joka mulla oli siinä alakulttuurissa, oli itsessään sairastuttava.”
Toisaalta Nylund ei halua enää erehtyä siinäkään, että kieltäisi oman tietämyksensä ja vaikutusvaltansa. Hän ei enää luennoi, mutta käy kyllä syvällisiä keskusteluja asukkaiden kanssa, jos nämä sitä haluavat.
”Mulla on vanhan ja viisaan rooli, koska mä olen ainakin vanha ja luultavasti viisastunut! Kyllä mä sen kanssa voin elää. Musta on ihan siistiä olla terveellisesti kunnioitettu niiden ihmisten kautta, joiden kanssa elän arkea, normielämää.”
Daniel Nylundin normielämä tosin on sellaista, jota moni kavahtaa: yhteiseloa periaatteessa vieraiden ihmisten kanssa. Mutta sellaisella elämällä on ihmiskunnassa paljon pitempi historia kuin elämä yksin tai ydinperheen kesken.
”Selittäkää mieluummin, miksi elätte kerrostalossa niin, ettette tiedä, kuka ylä- tai alapuolella asuu. Sehän se on elämää, johon ihmisen evoluutio ei ole antanut minkäänlaisia eväitä. Sitä elämää itse katson kauhistuneena.”