Dramaturgi Outi Rossi sai metsäherätyksen luonnonuskonnosta: ”Kiltistä tytöstä kuoriutui nainen, joka ei pelkää.”
Outi Rossi koki Udmurtiassa metsäherätyksen. Sen ansiosta kiltistä naisesta tuli rohkea luonnon puolustaja.
Outi Rossin pihassa on ontto kuusenrunko, jonka sisään Outi menee mielellään. Siellä aika katoaa.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Outi Rossi viihtyi suurissa kuusimetsissä, jotka ympäröivät hänen kotitaloaan Hämeessä Painon kylässä. Outi oli ujo lukutoukka, joka ei pelännyt metsässä mitään. Hän kuljeskeli ympäriinsä, katseli, kuunteli, haaveili ja oppi havainnoimaan luontoa. Kaikki polut, puut ja kivet tulivat hänelle tutuiksi.
Joskus mukana kulki kierrevihko, jonka sivuille syntyi pieniä luontoaiheisia runoja.
Outi muistaa, miten hän kirjoitti ensimmäisen runonsa 8-vuotiaana. Hän istui kodin portailla, lämpimässä alkukesän auringossa ja katseli västäräkkiä, joka hypähteli pihalla.
Hetki oli onnellinen ja västäräkki ihana. Outin oli pakko ilmaista tuntemansa ilo jotenkin. Syntyi runo västäräkistä.
”Se oli ensimmäinen kerta, kun tein jotain sillä kokemuksella, jonka sain luonnosta. Jokin oli niin kaunista ja koskettavaa, että se oli pakko ilmaista.”
Lukion jälkeen Outi haki suuntaansa, kokeili keramiikan opintoja ja vaihtoi sitten biologian opintoihin. Vaikka hän oli lintuja harrastava luontoihminen, hän totesi pian, että ei hänestä tieteentekijää tule. Lopulta hän löysi oman tiensä ja lähti opiskelemaan dramaturgiaa Teatterikorkeakouluun.
Udmurtian kutsu
Kesällä 2013 Outi kohtasi Teatterikorkeakoulun ruokalassa näyttelijä Kaija Kankaan, joka kertoi olevansa aivan pöpperössä. Hän oli ollut Udmurtiassa taidesymposiumissa eikä ollut vieläkään palannut maan pinnalle.
Kangas sanoi, että myös seuraavaksi kesäksi pitäisi koota taiteilijadelegaatio Udmurtiaan. Tietäisikö Outi ketään, kuka olisi kiinnostunut? Minä olen, Outi vastasi.
”Udmurtia oli minulle ihan uutta, mutta kylmät väreet kulkivat ihoa pitkin, kun Kaija puhui. Intuitiivisesti tiesin, että minun pitää mennä sinne.”
Udmurtia sijaitsee Uralin tuntumassa, Kama-joen kainalossa noin tuhat kilometriä Moskovasta itään. Siellä asuu suomalais-ugrilainen udmurttien kansa, ja sinne Outi reissasi taiteilijadelegaation mukana ensimmäistä kertaa kesällä 2014. Sen jälkeen Udmurtia on kutsunut joka kesä ja yhtenä talvenakin.
Luontoyhteyden oivaltaminen avasi uusia näkökulmia Outin elämään. Pekka Nieminen / Otavamedia
Metsäherännäinen
Muutos ei iskenyt rytinällä, vaan se eteni hitaasti, vääjäämättä. Matkoillaan Outi pääsi seuraamaan, miten luonnonuskontoa harjoittavat udmurtit sitoivat valkoisia rukousnauhoja puihin ja kantoivat pyhiin lehtoihin uhrilahjoja.
”En alussa ymmärtänyt siitä hölkäsen pöläystä. Hiljalleen aloin oivaltaa, että kyse oli ikivanhoista traditioista ja siitä, että yhteys luontoon on udmurteille itsestäänselvyys. Mikä mieletön rikkaus sellainen on!”
Outi ei hurahtanut luonnonuskontoon, mutta hän sai metsäherätyksen.
Tehdessään hengitysharjoituksia Udmurttikylissä hän koki jonkin yliluonnollisen kosketuksen. Aivan kuin ylhäältä päin hänen rintaansa olisi laskeutunut valoköysi, jonkinlainen rakkauden valoisan energian säie.
”Luonto ja ihmiskulttuuri sekoittuivat minussa niin, että lapsesta asti mukana kantamani luontosuhde sai muodon. Voi sanoa, että jollain tavalla kirkastuin.”
Pitkään Outi kuvitteli, että kaikki ihmiset kokevat metsässä yhteyden luontoon. Kasvaessaan aikuiseksi hän tajusi, että niin ei ole.
Mutta Udmurtiassa oli toisin.
”Luonnonuskontoa harjoittavat udmurtit kokevat olevansa osa luontoa, eivätkä pidä sitä omituisena. Päinvastoin, omituista olisi se, jos ei tuntisi niin.”
Valkoiset liinat ovat Outin udmurttiystävien sitomia. Liinaa sitoessa voi esittää toiveen. Pekka Nieminen / Otavamedia
Osa suurempaa
Kokemukset Udmurtiassa tekivät Outin tietoisemmaksi siitä, kuka hän on ja missä hänen rajansa kulkevat.
”Ajattelen niin, että me kaikki olemme osa jotakin suurempaa, yksi organismi tässä elonkehässä. Meidän on oltava dialogissa ympäristömme kanssa, jos aiomme täällä huseerata.”
Outin arvot kirkastuivat. Hän kertoo olleensa kiltti, auktoriteetteja kunnioittava kansakoulunopettajan tytär, mutta enää hän ei halunnutkaan olla sopeutuvainen.
”Kiltistä tytöstä kuoriutui nainen, joka ei pelkää.”
”Olen aina ollut introvertti, haaveilen omassa maailmassani, tuijottelen taivaanrantaa. Nyt olen alkanut aktiivisesti puolustaa ympäristöäni. Minusta on tullut vihainen nainen, vaikka en minä oikeasti edes ole vihainen enkä halua riidellä kenenkään kanssa. Toki ikääntymiselläkin voi olla sormensa pelissä. Tällaisessa kohti post menstruaalista elämää -vaiheessa olen päässyt näköjään kunnon vauhtiin.”
Outi vastustaa muun muassa Valkeakosken Kaapelinkulmaan rakenteilla olevaa kultakaivosta. Hän pukeutuu perfomanssipukuunsa, joka on hänen itse ompelemansa feresi, ja valokuvaa itseään tärvellyissä maisemissa. Kerran hän joutui putkaan sidottuaan itsensä kettingeillä kiinni työkoneeseen.
”En olisi vähän aikaa sitten voinut kuvitellakaan, että köytän itseni ketjuilla kuormaajaan. Joku muu ehkä, mutta en minä.”
Metsien hakkaaminen, niin kuin niitä on hakattu Outin lapsuudenmaisemissa ja muualla, on Outista itsetuhoista.
”Minä olen puukansaa ja puut ovat minun kansaani. Katsoessani nyljettyjä metsiä tunnen fyysistä pahoinvointia.”
Puut ovat Outi Rossin ystäviä. ”Minä olen puukansaa”, hän sanoo. Pekka Nieminen / Otavamedia
Kestävää elämää
Ekologinen elämäntapa on ollut aina osa Outin arkea. Hän asuu ekologisin korjausmenetelmin entisöidyssä puutalossa Helsingissä, hän kierrättää ja on kasvissyöjä.
Outi puuskahtaa, että autosta pitää vielä luopua, jotta pääsisi elämässä eteenpäin.
”Metsäherätyksen myötä minusta on tullut ehdottomampi. En suostu enää kompromisseihin, jotka vievät minut sivuun suunnastani.”
Outi on kiinnostunut myös rahan juurista. Hän puhuu innostuneesti virtuaalivaluutta ecobitista, joka perustuu kestäviin ympäristöhankkeisiin.
”Ajatella, että jotkut tyypit kehittävät valuuttaa, joka ei ole sidoksissa öljypohjaiseen rahaan! Kaikilla tasoilla on mahdollisuuksia kestävämpään elämäntapaan, jos ihmiset vain haluavat.”
Outi on myös miettinyt uudenlaisia, ekologisempia rahanansaintakeinoja. Kun hänen osa-aikainen dramaturgin pestinsä Vaasan kaupunginteatterissa loppui, oli hänen tilaisuutensa tullut. Kesäkuussa Outi aloitti fytoterapeutin eli yrttihoitajan opinnot Frantsilassa.
”Se on niin ihanaa: luonnon lääkitsevän voiman kääntämistä ihmisen avuksi. Se on elämässäni todellinen iso, ammatillinen muutos.”
Ystävän tekemä yksinkertainen ”kannel” soi kauniisti. Pekka Nieminen / Otavamedia
Vuorovaikutuksessa
Outin pihassa nököttää ontto kuusen runko, jonka on kaivertanut pälkäneläinen puuseppä erästä Outin installaatiota varten. Outi sai idean puun sisään menemisestä palattuaan ensimmäiseltä Udmurtian matkaltaan.
Ontto runko koostuu osista niin, että yksi osa avautuu kuin ovi. Kun Outi menee puun sisälle, hänelle tapahtuu sama asia kuin metsässä. Aika katoaa, ja mieli rauhoittuu.
Vanha puutalo, jota Outi lapsineen asustaa toisen perheen kanssa, sijaitsee pienessä metsikössä Vantaanjoen ja Kehä I:n välissä. Asukkaat yrittävät varjella metsikön monimuotoisuutta ja ovat tapelleet sen puolesta, että lahopuut saisivat pysyä sijoillaan.
Eräässä kelottuneessa kuusessa roikkuu valkoisia liinoja, joita Outin udmurtialaiset ystävät ovat sitoneet.
Myös Outi sitoo liinoja puihin. Hänelle se on inhimillisen ja ei-inhimillisen luonnon vuorovaikutusta ja meditaatiota. Ja kun hän jättää eväistään pienen murusen metsän kivelle, on se muistutus siitä, että metsän ja luonnon palvelukset eivät ole itsestäänselvyyksiä.
”Luonto antaa niin paljon, mutta sitä ei tajuta ennen kuin se tuhoutuu. Oman luontosuhteeni syventyminen ja kirkastuminen on tuonut merkityksellisyyden elämääni. Se asemoi minut paikoilleen. En ole vain lastu laineilla vaan yhteydessä ympäristööni ja aikaan, luontoon ja perinteeseen.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Kotilääkärissä 7/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Kotilääkäri-lehti