Emil Vaateri oli loikkari ja vakooja – Miksi mies jätti iäksi isänmaansa ja eteläkarjalaisen perheensä? Kai Poutanen otti selvää isosetänsä vaiheista

Se oli tavallinen jouluilta, jota Kai Poutanen oli saapunut viettämään lapsuudenkotiinsa Lappeenrantaan. Isä tarjoili Sevillasta tuotua appelsiiniviiniä, keskustelu polveili asiasta toiseen, isoäiti kertoi juttuja.

Sellaisiin hetkiin Kai oli elämässään tottunut: ympärillä perhettä, puhetta ja naurua, lämpöä ja rakkautta. Vuonna 2007 hän oli hiukan alle kolmikymppinen ääniteknikko ja saanut aina elää juuri sellaista elämää kuin oli halunnut.

Äkkiä Kai höristi korviaan. Kenestä nyt puhuttiin?

Isosetä oli loikkari ja vakooja

Terttu-mummo oli maininnut jonkun sukulaisen nimeltä Emil. Hän oli Kain jo edesmenneen isoisän puoliveli, siis Kain isosetä – mutta myös loikkari ja vakooja.

Kai Poutanen laittoi puhelimensa pöydälle tallentamaan ja pyysi isoäitiä kertomaan kaiken, mitä tämä Emilistä tiesi. Hän halusi tietää, kuka tällainen mies oikein oli.

Sukulaismies, joka oli jättänyt iäksi isänmaansa ja eteläkarjalaisen perheensä lämmön.

Lappeenrannan punakaartin hiihto-osasto taisteli Suomen sisällissodassa Joutsenossa, joukossaan 18-vuotias Emil Vaateri (ylärivissä oikealla). © Lappeenrannan kaupunginarkisto

Emil Vaateri siirtyi leipomosta punakaartiin

Kun sisällissotaa oli kulunut noin kaksi kuukautta, Emil Vaateri haavoittui molempiin käsiinsä ja leukaansa, ehkä kranaatinsirpaleesta. Hänen oikea pikkusormensa murskaantui ja nimettömästä katosi puolet.

Emil oli 18-vuotias punakaartilainen. Tuolloisen lain mukaan hän ei ollut vielä edes täysi-ikäinen, mutta monella muulla mittapuulla aikuinen. Hän oli alkanut työskennellä lappeenrantalaisessa leipomossa 14-vuotiaana, ja poliittisesti aktiivinen hän oli viimeistään 16-vuotiaana – siitä todistaa sosialidemokraattien lehdestä löytynyt jouluntoivotus puoluetovereille.

Emil ja hänen kaksi veljeään olivat menettäneet äitinsä, kun Emil oli nelivuotias, ja isä Tobias oli mennyt uudelleen naimisiin. Tobias Vaateri työskenteli sekä tehtaassa että ajurina, joten työläisperhe pysyi niukkuudesta huolimatta leivässä. Vuonna 1917 oli kuitenkin koettu yhteiskunnallisen kaaoksen lisäksi suoranaista nälkääkin.

Sisällissodan sytyttyä Emil tarttui aseisiin, liittyi punaisten lappeenrantalaiseen hiihto-osastoon ja taisteli Karjalan rintamalla Joutsenossa, jossa hän haavoittui maaliskuussa 1918. Kun sota alkoi näyttää punaisten kannalta hävityltä, haavoittuneita evakuoitiin ensin Viipuriin, sitten Pietariin.

Niin myös Emil Vaateri, ja silleen tielleen hän jäi.

Sota oli hävitty, Tobias-isä oli tuomittu menettämään kansalaisluottamuksensa ja vallassa olivat valkoiset, jotka pahimmassa tapauksessa langettaisivat nuorelle punakaartilaiselle kuolemantuomion – Emil ei halunnut palata. Syksyllä 1918 Emil liittyi puna-armeijan suomalaiseen osastoon.

Se tie veisi hänet syvälle neuvostokoneistoon: punaupseeriksi, isänmaansa pettäneeksi vakoojaksi ja lopulta kuolemaan yksin ojaan Karjalassa, omista joukoistaan eksyneenä, entisten maanmiestensä toimesta.

Puna-armeijan upseeri Emil Vaaateri oli korkealla Neuvostoliiton sotilasvakoilun hierarkiassa. © Kain kotialbumi

Viestinviejä risteyksessä

Vuonna 1994 Kai Poutanen oli teini-ikäinen lappeenrantalaispoika, jota kiinnostivat lähinnä tytöt ja kitaransoitto. Luultavasti siksi hänelle ei jäänyt mitään muistikuvaa Matti Mäkisen vierailusta, vaikka siitä oli varmasti hänellekin mainittu.

Lahtelainen Mäkinen oli ottanut yhteyttä Kain isoisään Topi Vaateriin. Mäkinen oli löytänyt isänsä Risto Mäkisen jäämistöstä tavaroita, jotka olivat kuuluneet isän sodassa ampumalle miehelle.

Puna-armeijan upseerille, joka oli paljastunut suomalaiseksi.

Risto Mäkinen oli kertonut jo kirjeessään rintamalta, miten hänen johtamansa lähettipartio oli kohdannut yksin kulkeneen puna-armeijan sotilaan jossain Tolvajärven suunnalla Karjalassa heinäkuussa 1941. Miestä oli kehotettu antautumaan mutta hän oli lähtenyt pakoon, jolloin hänen peräänsä ammuttiin.

Partio vei hengettömältä vaikuttaneelta mieheltä sormuksen ja kunniamerkin sekä taskusta löytyneen passin, joka kuului naiselle nimeltä Margit Vaateri. Passin välissä oli kuvia ojassa makaavasta miehestä, ja yhden takana oli teksti: kapteeni Emil Vaateri.

Tapaus jäi vaivaamaan Risto Mäkistä siinä määrin, että hän säilytti tavarat. Yli viisikymmentä vuotta myöhemmin hänen poikansa Matti toi kopion passista Topi Vaaterille, jolloin suku sai viimein tietää itään lähteneen Emilin kohtalon.

Matti Mäkinen joutui siis kertomaan Emil Vaaterin sukulaisille, että hänen isänsä oli tämän ampunut.

”Se oli humaani ja tosi rohkea teko”, Kai Poutanen sanoo.

Isosedän tarina imaisi Kai Poutasen matkaansa vuosiksi ja vei hänet lopulta tapaamaan sukulaisia Pietariin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin elokuvissa. © Tommi Tuomi

Kun tarina paljastui Kaille kolmetoista vuotta myöhemmin appelsiiniviinin äärellä, se ei jättänyt häntä rauhaan. Terttu-mummo oli säilyttänyt Margit Vaaterin passin kopion, johon oli merkitty perheen kahden lapsen nimet: Lev ja Alfred.

Kain tekemä nettihaku johti venäläiselle sivustolle toisen maailmansodan sotilaista. Sieltä löytyi Lev Emilevitš Vaateri, joka oli syntynyt samana päivänä kuin Margit Vaaterin passiin merkitty poika.

Löytö sinetöi asian: Kai päätti etsiä isosetänsä pojan Lev Vaaterin.

Jos Emil Vaateri oli jäänyt paperittomana rintamalle makaamaan, hänen oma perheensä idässä ei todennäköisesti tiennyt, mitä hänelle oli tapahtunut. Kai kysyi itseltään, haluaisiko poikana tai lapsenlapsena saada sellaisen tiedon.

”Vastaus oli selkeä kyllä. Ei mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla tämä viestinviejä, kun kukaan muu ei sitä tehnyt. Tiesin olevani ainutlaatuisessa risteyksessä.”

Margit Vaateri (o.s. Falin) oli syntyperältään suomalainen. Hän menetti sodassa miehensä Emilin ja koki Leningradin piirityksen kauhut yksin poikiensa kanssa. © Kain kotialbumi

Etsivä keskuspoliisi oli perässä

Kun Topi Vaateri oli teini-ikäinen 1930-luvun alussa, hän kohtasi kerran kotipihallaan Lappeenrannassa oudon miehen. Mies taputti häntä päähän ja sanoi: ”Vai olet sie se Topi.” Sitten mies astui hevoskärryn kyytiin ja ajoi pois.

Myöhemmin Topi kuuli, että mies oli hänen puoliveljensä Emil.

Pian kohtaamisen jälkeen sekä Emilin isä Tobias Vaateri että veli Eino otettiin kiinni ja kuulusteltiin, koska he olivat pitäneet yhteyttä rikolliseen loikkariin. Eino sai potkut töistä ja muutti nöyryytettynä Kuusankoskelle. Hän oli lopun ikäänsä katkera siitä, että joutui jättämään rakastamansa kaupungin.

Etsivä keskuspoliisi oli Emil Vaaterin perässä, koska eräs nuorimies oli laulanut kuulusteluissa kaikki tietonsa hänestä. Emil oli parin vuoden ajan asunut väärän identiteetin turvin Savonlinnassa ja Sortavalassa ja esiintynyt kauppamatkustajana.

Todellisuudessa Emil oli toiminut Neuvostoliiton vakoojana. Punaupseerina Emil on todennäköisesti ollut korkealla neuvostoliittolaisen sotilasvakoilun hierarkiassa – mahdollisesti jonkin aikaa jopa koko Suomen maaorganisaation johdossa.

Emilistä kertyi 1930-luvulla paksu nivaska tiedustelutietoa Etsivän keskuspoliisin arkistoon. Seitsemän vuosikymmentä myöhemmin kansion tilasi luettavakseen Emilin velipuolen tyttärenpoika Kai Poutanen.

Rakastava, vihainen mies

Kain mielestä kansion sisältö antoi Emilistä ristiriitaisen kuvan. Sama mies, joka lähetti perheelleen Lappeenrantaan kaipaavan ja lämpimän kirjeen, vaati toisaalla kuolemaa pettureille. Kansioon oli säilötty Emilin tulikivenkatkuinen mielipidekirjoitus Neuvostoliitossa ilmestyneestä suomenkielisestä Vapaus-lehdestä.

”Perheelleen Emil oli humaani ja rakastava, mutta yhteiskunnalle erittäin vihainen. Se avaa pieniä ikkunoita hänen mieleensä”, Kai Poutanen sanoo.

Vapaus-lehden kirjoituksen ilmestymisen aikoihin 1937 Emil oli tulossa isäksi toista kertaa. Hänellä oli vuonna 1927 syntynyt Lev-poika ensimmäisestä avioliitostaan, joka oli päättynyt vaimon kuolemaan kaasuräjähdyksessä.

Emilin toisen vaimon Margitin suku oli muuttanut Suomesta Venäjälle tsaarinvallan aikana. Vaaterin perheen molemmat vanhemmat olivat siis suomalaisia, mutta he säilyivät hengissä Stalinin 1930-luvun vainoissa. Miksi?

Se on yksi Emilin tarinan isoista kysymyksistä. Ehkä hän teki jotakin, joka todisti hänen olevan sataprosenttisesti stalinistisen järjestelmän puolella – ilmiantoi muita tai jotain vielä pahempaa.

Kai Poutanen on miettinyt paljon myös sitä, uskoiko Emil loppuun asti siihen systeemiin, jonka edestä hän oli pettänyt synnyinmaansa. Mitä hän ajatteli lähtiessään sotaan Suomea vastaan? Risto Mäkisen kertomuksen perusteella Emil ei ainakaan halunnut takaisin länteen.

Näin kuitenkin luuli hänen Leningradiin jäänyt perheensä. Emil Vaateri ilmoitettiin kadonneeksi, ja hänen vaimonsa Margit uskoi loppuelämänsä ajan, että aviomies oli paennut ja jättänyt hänet yksin kahden pojan kanssa. Siinä uskossa oli myös perheestä ainoana elossa ollut Lev Vaateri vielä vuonna 2012.

Eikä hän suostunut ennen kuolemaansa muuta uskomaankaan.

Emil Vaateri poikiensa Alfredin ja Levin kanssa. Lev syntyi Emilin ensimmäisestä avioliitosta 1927. Vuonna 1937 syntyneen Alfredin äiti oli toinen vaimo Margit. © Kain kotialbumi

Emil Vaaterin tunnistekortti Etsivän keskus­poliisin arkistossa. © Kansallisarkisto

Sukulaisia vai agentteja?

Kesäkuussa 2012 Kai Poutanen ja hänen äitinsä Tuula astuivat Pietarin junaan. He olivat matkalla tapaamaan Lev Vaaterin poikaa Alekseita ja tämän perhettä.

Vuosien yrittämisen jälkeen eräs Kain pietarilainen tuttava oli onnistunut löytämään Aleksei Vaaterin. Samalla oli selvinnyt, että kaksi Margit Vaaterin sukulaista asui Helsingissä. Heidät Kai oli jo tavannut, ja nyt hekin istuivat samassa junassa.

Kailla oli mukanaan isosetänsä tavarat: Emilin kunniamerkki, puna-armeijan kokardi, Margitin passi sekä ilmeisesti Emilille kuulunut sormus, jossa luki CCCP. Hän pääsisi vihdoin palauttamaan ne oikeille omistajilleen. Mutta Kai haaveili vähän muustakin. Ehkä tästä alkaisi uusi luku Lappeenrannan ja Pietarin Vaaterien elämässä. He ystävystyisivät ja muodostaisivat kansainvälisen perheen, jota yhdistää erikoinen historia.

Se oli nuoren miehen naiivi ajatus, Kai Poutanen sanoo nyt.

Ensimmäinen takaisku oli saatu jo ennen matkaa. Lev Vaateri oli ilmoittanut pojalleen, ettei missään tapauksessa suostuisi tapaamiseen. Levin mielestä suomalaiset vieraat olivat Venäjän turvallisuuspalvelun agentteja, jotka vain yrittivät saada heidät ansaan.

Kain mielestä se oli naurettavaa. Niin tuntui ajattelevan Alekseikin, joka yritti maanitella isäänsä muuttamaan mieltään. Lev piti päänsä ja ajoi kuudensadan kilometrin päähän datsalleen suomalaisten vierailun ajaksi.

Aleksei Vaateri otti vieraat kuitenkin ystävällisesti vastaan. Parin päivän aikana sukulaiset tutustuivat toisiinsa ja kävivät Margit ja Alfred Vaaterin haudalla sekä siinä pienessä asunnossa, jossa Margit oli poikineen elänyt. Emilin tavaroiden lisäksi Kai antoi Alekseille parisataa valokuvakopiota sukunsa perhealbumeista ja niiden oheen tekemänsä sukupuun.

Myöhemmin hän kuuli, että Aleksei oli vienyt kuvat isälleen Leville, mutta tämä ei ollut suostunut niitä katsomaan. Ainoastaan Levin vaimo oli käynyt ne läpi.

”Tuntui, että oltiin päästy ainakin kolkuttamaan sitä muuria. Niin lähelle kuin oli mahdollista”, Kai sanoo.

Seuraavana vuonna Pietarin Vaaterit kävivät Lappeenrannassa, mutta siihen yhteydenpito tyrehtyi. Samana vuonna Lev Vaateri kuoli. Kai Poutanen ei tiedä, menikö tärkein viesti lopulta läpi Emil Vaaterin pojalle.

Salliko vanha mies itselleen viime hetkinään sen ajatuksen, ettei isä ollutkaan häntä hylännyt?

Ei tiedetä, miksi Emil Vaaterilla oli kaatuessaan mukana vaimonsa Margitin passi, jossa Margitin syntyperäksi on virheellisesti merkitty venäläinen. Ehkä Emil hankki vaimolleen suojaksi passin, jossa tämän syntyperä oli muutettu, mutta ei ehtinyt antaa sitä Margitille ennen sotaan joutumistaan. © Skannaus Matti Mäkinen

Polarisaation juuret

Kai Poutanen on dokumentoinut kaiken isosetänsä etsinnästä siitä jouluillasta alkaen, jolloin sai tietää Emil Vaaterista. Hän sai jo alkuvaiheessa avukseen silloisen kälynsä, toimittaja Laura Halmisen, jonka kirjoittama perusteellinen ja humaani kirja Upseeri ja vakooja – Suomalaisloikkari Emil Vaateri (Docendo) ilmestyi kaksi viikkoa Ukrainan sodan vuosipäivän jälkeen.

Alun perin Kai halusi kertoa erityisesti sukulaisten etsimisestä ja löytämisestä. Helmikuun 24. päivä 2022 kuitenkin muutti näkökulmaa. Ukrainan sodan myötä niin Kai Poutasen kuin koko läntisen maailman käsitys Venäjästä on muuttunut, ja Emil Vaaterin elämäntarina on jälleen ajankohtainen.

”Emme saa unohtaa, miten vaarallista polarisaatio on, mitkä sen juuret on ja miten se vaikuttaa ihmisiin”, Kai Poutanen sanoo.

Kai Poutanen työskentelee äänisuunnittelijana Helsingin kaupunginteatterissa. Side Etelä-Karjalaan ja omaan sukuun on pääkaupunkilaistumisesta huolimatta vahva. © Tommi Tuomi

Kaikkein tärkein Emiliä koskeva kysymys onkin Kain mielestä se, miksi tämä radikalisoitui. Sitä on miettinyt koko Vaaterin suku. Luultavasti yhtä syytä ei ole, mutta varmasti siihen ovat vaikuttaneet perheen köyhyys, kodin poliittiset asenteet ja Emilin kokemukset sisällissodassa.

Mutta Emil oli myös yhdenlainen poikkeusyksilö – raskasta, radioaktiivista vettä historian virrassa, kuten Laura Halminen kirjassaan hienosti kuvaa.

Mitään ihannoitavaa Emilissä ei silti ole, Kai Poutanen muistuttaa.

”Emme halua juhlia rikollista ja vakoojaa vaan osoittaa, että tämä valkoinen kapitalistinen maa voitti joka ikisellä mittarilla. Suomalainen yhteiskunta voi paremmin kuin neuvosto-Venäjä on koskaan voinut.”

Lue myös: Suomen menestynein vakoilija oli kylmäverinen Vilho Pentikäinen – Minne hän katosi?

Tyyne, Pauli ja Vilho Pentikäinen tekivät lomamatkan Pohjois-Suomeen kesällä 1933, vähän ennen kuin Vilho jätti perheensä ja pakeni Venäjälle kuvassa näkyvällä Whippet-autolla.