Suloisen supersankarin ensimmäinen joulu kotona – Keskostyttö Mila syntyi vain kilon painoisena

Ihmeitä tapahtuu. Ja tässä on yksi niistä: vuoden ikäinen Mila Marjasalo, joka valmistautuu ensimmäiseen jouluunsa kotona. Kilon painoisena keskosena syntyneen selviytyjän tarina olisi voinut päättyä jo kohdussa.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Anita, Mikko ja Mila lähettävät iloiset jouluterveiset TAYSin upealle henkilökunnalle, Karoliiniselle instituutille sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton tukitoiminnalle. ”Kiitos teille siitä, että meillä on nyt kaikki hyvin!”

Ihmeitä tapahtuu. Ja tässä on yksi niistä: vuoden ikäinen Mila Marjasalo, joka valmistautuu ensimmäiseen jouluunsa kotona. Kilon painoisena keskosena syntyneen selviytyjän tarina olisi voinut päättyä jo kohdussa.
Teksti: Nina Sarell

Äiti ja isä hymyilevät kameralle. On jouluaatto, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto, ja Mila-vauvan sydän sykkii elämää. Niin suurta lahjaa Anita ja Mikko Marjasalo eivät ole vielä koskaan saaneet.

Pikkuruinen tonttutyttö lepää punaisessa mekossaan isänsä käsivarsilla. Hihaa on pitänyt kääntää pitkälle kaksinkerroin, jotta pieni nyrkki on saatu näkyviin. Tontussa on kiinni monta piuhaa ja putkea.

Happi, syöttöletku, monitori – vauvan parhaat ystävät; ne vahvistavat ja varjelevat pientä, vielä haurasta ihmisenpoikasta.

Pieni tonttulapsi oli ihme

Vuoden 2019 jouluaattona otettu perhepotretti olisi voinut olla myös toisenlainen. Oikeastaan Milasta piti tulla jouluvauva. Laskettu aika oli juuri ennen aattoa – he olisivat ehkä päässeet potran vauvan kanssa jouluksi kotiin. Toisin kävi.

Odotettu raskaus muuttui äidin ja lapsen taisteluksi elämästä; se lennätti Anitan Tukholmaan huippukirurgien leikkauspöydälle, ja vauvantuoksuiset, kiireettömät äitiyslomapäivät vaihtuivat sadankuuden päivän maratoniksi teho-osastolla.

Se, että Mikko sai pidellä pientä tonttulasta sylissään joululaulujen soidessa, ei ollut itsestäänselvyys. Se oli ihme.

Mila rakastaa toimintaa, vauhtia ja hyppyytystä. ”Iltakaatuilut sängyllä ovat parasta viihdettä”, Anita-äiti kertoo.

Mila rakastaa toimintaa, vauhtia ja hyppyytystä. ”Iltakaatuilut sängyllä ovat parasta viihdettä”, Anita-äiti kertoo. © Sara Pihlaja 2020

Varjo ultrassa

Oli elokuun alku vuonna 2019. Anita ja Mikko istuivat autossa, ja tunnelma oli katossa. He odottivat vauvaa, raskausviikkoja oli takana parikymmentä, ja pariskunta oli matkalla rakenneultraan. He näkisivät kohta ensimmäisen lapsensa, ja he juttelivat tulevasta toimenpiteestä iloisina ja luottavaisina.

”En ole yhtään huolissani tästä tutkimuksesta”, Anita totesi Mikolle.

Ja tosiaan, kohdussa näytti kaikki olevan hyvin. Muutama mitta jäi vauvan asennon vuoksi tarkistamatta, joten varattiin vielä parin päivän päähän uusi aika.

Kahden päivän kuluttua Anita oli taas ultrassa. Kaikki näytti tosi hyvältä, hoitaja kehui taas. Hän oli jo laittamassa ultraäänilaitetta pois, kun hän yhtäkkiä epäröi ja laski ultrapään uudelleen vatsalle.

”Jos minä kuitenkin katson tuon istukan vielä uudestaan.”

Anitakin näki sen ruudulta. Istukassa oli tumma alue, kuin jonkinlainen varjostuma.

Hoitaja pyysi lääkäriä paikalle. Lääkäri klikkasi koneen hiirtä, piirsi varjon halki kirkkaanvärisen mittausjanan ja sai tulokseksi kuusi senttimetriä. Mustassa möykyssä risteili vaaleampia juosteita; mikä ikinä se olikaan, sillä oli verenkierto.

Anita määrättiin jatkotutkimuksiin. Meni monta viikkoa, ennen kuin diagnoosi saatiin varmistettua: istukassa kasvoi korangiooma, äärimmäisen harvinainen, hyvälaatuinen verisuonikasvain. Valtaosa niistä oli vaarattomia – ne synnytettiin lapsen mukana, eikä niillä ollut mitään haittavaikutuksia.

Ultraäänikuvassa perunan muotoinen möhkäle venyi pelottavaa vauhtia, jopa sentin viikossa. Möykyn alla uusi ihminen piti kiinni elämästä.

Mutta tämä kasvain oli korangioomaksi hirvittävän suuri. Se oli jatkanut kasvamistaan, ja nyt se oli jo lähes kymmensenttinen.

”Kasvaimen verimäärä oli valtava, ja se oli samassa verenkierrossa kuin sikiö; lapsemme sydän pumppasi myös kasvaimen verenkiertoa. Vauvan sydän ei tulisi kestämään sitä raskauden loppuun.”

Ultraäänikuva paljasti täydellisen sivuprofiilin, nykerönenän ja pikkuruiset kädet sormineen. Sen päällä perunan muotoinen möhkäle venyi pelottavaa vauhtia, jopa sentin viikossa. Möykyn alla uusi ihminen piti kiinni elämästä.

Apua Ruotsista

Alkoi kilpajuoksu aikaa vastaan. Kasvain teki vauvan olosta tukalaa, mutta se oli vasta 25-viikkoinen, aivan liian pieni syntymään. Jokaisella päivällä, jonka se saisi vielä viettää kohdussa, oli merkitystä.

Syyskuun raskauskontrollissa vauvan tilanne oli huonontunut, ja Anita otettiin osastolle tarkkailuun.

Lääkärit arvelivat, että sikiön sydämen taakkaa voitaisiin helpottaa sulkemalla kasvaimen verisuonia. Päätettiin tehdä kohdun sisäinen laserleikkaus. Sellaisia tehtiin Tukholman Karoliinisessa instituutissa. Muutaman päivän päästä Anita varaili jo lentoja Tukholmaan.

”Leikkaus meni hyvin, ja reteät ruotsalaiset kirurgit ja hoitajat heittivät kanssani ylävitosia”, Mikko muistelee nauraen.

Pariskunta palasi Tampereelle. Muutaman päivän kuluttua Anita joutui kuitenkin sairaalaan; leikkaus oli aktivoinut supistustoiminnan, joka ei lakannut kunnolla edes lääkityksellä.

”Maanantaina heräsin siihen, että lapsivesi meni. Supistustoiminta pysyi jatkuvana, vaikka sain supistuksia ehkäisevää lääkettä.”

Anita makasi sairaalassa ja suoritti vauvan pitämistä kohdussa toivoen hartaasti, että kello raksuttaisi vielä seuraavaan päivään.

Oli päiviä, kun ei saanut käydä suihkussa tai edes vessassa. Jokainen aamu alkoi kahdeksalta verikokeella. Melkein joka päivä otettiin ultraääni. Joka kerta, kun lääkäri sanoi taikasanat ”ei tänään”, vauva sai vielä hieman lisää armonaikaa.

Sitten tuli uusi muuttuja. Anita alkoi voida huonosti.

”Minusta näytti siltä, että hän ei pystynyt hengittämään. Olin lähdössä kotiin, mutta käännyin parkkipaikalla ja menin vastaavan lääkärin juttusille. Sanoin, että nyt ei ole kaikki hyvin”, Mikko kertoo.

Anitalle oli kehittynyt mirror-syndrooma: hänen kehonsa heijasteli samoja vaikeuksia, joita sikiöllä oli.

Hänelle oli kehittynyt keuhkopöhö, keuhkojen ympärillä oli viiden senttimetrin nestekertymä. Laboratoriokokeet näyttivät, miten sisäelin toisensa jälkeen alkoi pettää.

Myös vauvan taivaalle oli alkanut kertyä tummia pilviä. Se oli saanut elintärkeitä lisävuorokausia, mutta nyt sen sydämeen oli kertynyt nestettä, ja sydänlihas oli alkanut paksuuntua. Kun vielä kohdunkaulakin alkoi avautua, kaikki kortit oli pelattu.

Mila-vauva näytti syntyessään pyöreän pullealta ja hän painoi 1 390 grammaa. Kun nestelasti saatiin purettua, jäljelle jäi kilon ja viiden gramman painoinen pikkutyttö.

Mila-vauva näytti syntyessään pyöreän pullealta ja hän painoi 1 390 grammaa. Kun nestelasti saatiin purettua, jäljelle jäi kilon ja viiden gramman painoinen pikkutyttö. © Marjasalojen kotialbumi

© Marjasalojen kotialbumi

© Marjasalojen kotialbumi

Hento elämä

Kolmantena päivänä lokakuuta kello 8.31, lähes kolme kuukautta etuajassa, lääkärit nostivat Anitan kohdusta lähes kaksikiloiseksi paisuneen istukan ja kasvaimen – ja vauvan, joka oli paljon, paljon pienempi. Se painoi 1 390 grammaa, mutta lääkärien mukaan neljäkymmentä prosenttia painosta oli turvotusta.

Vauva oli nesteestä pinkeä kuin ilmapallo, mutta se oli elossa, ja se oli tyttö.

Kun vanhemmilta kysyttiin vauvan nimeä, he vastasivat hetken mietittyään, että vauvan nimi oli Peppi. Se oli nimi, jonka vauva nyt tarvitsi; jotta se selviäisi, sen olisi oltava maailman vahvin tyttö.

Vauva ei pystynyt hengittämään, sillä neste painoi keuhkoja kasaan. Sen kyljen läpi oli pistettävä putki, jota pitkin neste pääsi poistumaan.

Vanhempien oli opeteltava sylittelemään vauvaa letku- ja johtovyyhdin kanssa. Meni kuukausia, ennen kuin viimeisestäkin piuhasta päästiin eroon.

Vanhempien oli opeteltava sylittelemään vauvaa letku- ja johtovyyhdin kanssa. Meni kuukausia, ennen kuin viimeisestäkin piuhasta päästiin eroon. © Marjasalojen kotialbumi

© Marjasalojen kotialbumi

© Marjasalojen kotialbumi

Lääkkeiden annostelu pieniin suoniin turvotusten läpi oli kuin mikrokirurgiaa, mutta taitavat lääkärit ja hoitajat tekivät ihmeitä: viisi päivää syntymän jälkeen turvotus oli saatu laskemaan.

Mutta nyt vauva painoi enää kilon ja viisi grammaa. Mikko ja Anita tiesivät sen sanomattakin: tämän kokoiselle lapselle saattaisi tapahtua millä hetkellä hyvänsä jotakin kohtalokasta. Pienikin muutos saattoi olla sille kuolemaksi. Sen suonet olivat niin hennot, että aivoinfarktien ja sisäisten verenvuotojen riski oli suuri.

”Elimme veitsenterällä, epävarmuuden rajamailla. Käänne huonompaan saattoi tulla koska vain”, vanhemmat muistelevat.

Joulu teholla

Päivien kuluessa vauva alkoi kuitenkin näyttää olevansa todellinen selviytyjä. Se sinnitteli yksin putki- ja piuhameren keskellä keskoskaapissa sitkeästi ja valittamatta.

Joka ilta kotiin lähtiessään Anita ja Mikko hyvästelivät vauvan ja tiesivät, että tapaaminen voisi olla viimeinen. Mutta jokainen aamu toi helpotuksen: se oli vieläkin hengissä.

Koko perheelle määrättiin kenguruhoitoa. Vauva ja johtovyyhti siirrettiin äidin tai isän paljaalle rinnalle. Se oli ihaninta koskaan; Anitan huoli hellitti niin käsinkosketeltavasti, että hän usein nukahti vauvan lämpöön.

Vielä joulunakin oli riisuttava pieni, punainen mekko ja jätettävä pieni tonttu yksin kaappiinsa nukkumaan.

”En tiedä, kumpaa siinä hoidettiin enemmän, meitä vai vauvaa”, Mikko hymyilee.

Vielä joulunakin oli riisuttava pieni, punainen mekko ja jätettävä pieni tonttu yksin kaappiinsa nukkumaan.

Teho-osasto teki kaikkensa luodakseen juhlatunnelmaa: Joulupukki vieraili, avattiin lahjoja, syötiin karkkia ja otettiin kuvia. Mutta kun vanhemmat sulkivat osaston oven ja lähtivät joulunviettoon, jotakin puuttui; sydän oli unohtunut sairaalaan, keskoskaappien ja vilkkuvien monitorien sekamelskaan.

© Marjasalojen kotialbumi

© Marjasalojen kotialbumi

Tammikuussa vauvalle pidettiin osastolla ristiäiset, ja se sai virallisen nimen: Mila Aleksandra. Siitä parin viikon päästä Mila pääsi kotiin. Silloin alkoi perheen matka kohti normaalia arkea.

Huolet haihtuivat vähitellen. Mila alkoi kehittyä hyvässä tahdissa. Hän söi, nukkui ja kasvoi. Hänestä kehkeytyi ympäristöään herkeämättä tutkiva, voimakastahtoinen ja utelias pieni ihminen. Lokakuussa Mila juhlisti 1-vuotissyntymäpäiviään lähipiirin ja ystävien iloitessa.

Ja kaikkein käsittämättömintä on se, että hän on täysin terve.

”Keskosuus voi jo itsessään aiheut­taa esimerkiksi isoja neurologisia ongelmia, kuurouden tai sokeuden. Milan ainoa diagnoosi on keskosen krooninen keuhkosairaus. Jos tämä on ainoa jälki, joka Milaan jäi, olemme syvästi kiitollisia”, Mikko kertoo.

”Marraskuussa sairaalassa todettiin, että enää ei tarvitse tulla seurantoihin. Mila on tavallinen perusvauva. Meitä on kohdannut moninkertainen lottovoitto.”

Mila rakastaa huomiota ja toimintaa. ”Hän on se muksu, joka paistattelee muskarissa keskellä rinkiä muiden lasten ujostellessa vanhempien sylissä”, Mikko ja Anita nauravat.

Mila rakastaa huomiota ja toimintaa. ”Hän on se muksu, joka paistattelee muskarissa keskellä rinkiä muiden lasten ujostellessa vanhempien sylissä”, Mikko ja Anita nauravat. © Sara Pihlaja 2020

Tuiki, tuiki tähtönen

Ensin kuuluu vain tarmokasta ärinää, ja sitten pöydän alta putkahtaa pää. Mila Marjasalo, supersankari Tampereen Hervannasta, valmistautuu jouluun.

Kun ottaa napakasti pöydänlaidasta kiinni ja ponnistaa jaloilla, yltää ihan helposti kurkottelemaan lautasia, joita äiti siirtelee vikkelien sormien edestä keskemmäs pöytää. Jos oppii oikein näppäräksi kurkottelijaksi, voi jouluna ehtiä nappaamaan jonkun herkun ennen äitiä.

Isä laulaa Milalle. Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen. Mila nappaa kitaran otelaudasta kiinni ja lisää mukaan omat sointunsa.

Mutta nyt on jo kiire kävelyharjoituksiin. Kärryn tangosta kiinni ja menoksi!

Isä on tehnyt Milalle oman laulun. Sen nimi on

Isä on tehnyt Milalle oman laulun. Sen nimi on © Sara Pihlaja 2020

Joulupukki ei varmaan ole uskoa silmiään, kun hän näkee, miten taitava Milasta on tullut. Kun he tapasivat toisensa edellisen kerran, Mila oli niin pieni, ettei voinut vielä näyttää pukille oikein mitään temppuja.

Mutta Joulupukki tuli silti. Hän toi Milalle lahjankin, ja se on vielä täällä jossain. Ison lelukasan alta löytyy pehmeä, valkoinen pupuhelistin. Mila katsoo pupua tiukasti silmiin. Tervehtii iloisesti, kuin vanhaa tuttua.

”Hee!”

Sitten hän heilauttaa helistintä ja jää kuuntelemaan, ihan hiljaa ja rauhassa.

Kulkunen kilisee. Milan silmissä tuikkivat joulun kirkkaimmat tähdet.

Lue myös: Onnistuneen joulun salaisuus – Älä odota kuuta taivaalta, keskity suorittamisen sijasta ihmisten kohtaamiseen ja joulun merkityksen pohtimiseen

X