Ensin kuoli eno, sitten äiti ja lopulta sairastui poika – surujen vuosi oli murtaa Juhan

Jaa kaverilleTilaa Seura
Juha Seppälä
Pojan tervehtyminen on nyt päällimmäisenä Juha Seppälän ajatuksissa. Hän luottaa siihen, että hoidot auttavat. © Kaisa Siren/Otavamedia
Läheisten menetykset ja pojan sairastuminen olivat romahduttaa Juha Seppälän. Nyt hän uskaltaa jo hieman iloita.

Rovaniemen ja Ranuan kehittämisyhtiön johtajalla Juha Seppälällä on tänään minuuttiaikataulu. Oikeastaan sama jatkuu koko viikon. Ja vielä seuraavankin.

Nyt hän harppoo portaat ylös toimistolleen toisesta tapaamisesta ja pahoittelee muutaman minuutin myöhästymistään. Takki on lentänyt työhuoneen tuolille ja silmälaseissa on huurua. Katse on kuitenkin lempeä. Mikään ei viittaa siihen, että asialistalla olisi tärkeämpiäkin tehtäviä.

Kymmenen vuotta sitten, kun Seppälä aloitteli nykyisessä tehtävässään, vastassa olisi ollut kovempi mies. Viime vuodet ovat kuitenkin opettaneet hänelle, että ihmisten johtaminenkin lähtee pehmeistä arvoista.

Erityisen opettavainen oli vuosi 2015. Silloin Seppälä täytti 50 vuotta ja joutui käymään läpi monta menetystä ja kriisin paikkaa. Ne olivat lähes romahduttaa hänet.

Ensimmäinen pysäytys

Surullisten tapahtumien ketju alkoi oikeastaan jo seitsemän vuotta sitten. Silloin Seppälän isä kuoli tapaturmassa vain vähän sen jälkeen kun oli pääsyt työkyvyttömyyseläkkeelle.

”Isällä oli tapana sanoa, että sitten eläkkeellä. Kun se päivä viimein koitti, hän kiipesi korjaamaan talonsa kattoa, putosi ja loukkaantui hengenvaarallisesti.”

Seppälä oli sairaalassa päättämässä, että isä irrotettiin häntä hengissä pitävistä letkuista. Yhdessä äitinsä ja sisarustensa kanssa hän odotti, että isän sydän lakkasi lyömästä.

”Äiti ei toipunut siitä koskaan. Isä oli hänelle kaikki kaikessa”, Seppälä sanoo hiljaa.

Isän kuolema vain vähän päälle kuusikymppisenä oli iso pysäytys myös Seppälälle itselleen. Silloin hän tajusi, ettei asioita kannata liikaa jättää huomiselle. Sitä ei ehkä koskaan tulisi.

Seppälä oli palannut hiljan takaisin kotikaupunkiinsa muualla vietettyjen vuosien jälkeen. Hän oli työskennellyt muun muassa Nokialle ja nähnyt yrityksen huiman kasvun. Nyt oli aika keskittyä kotiseudun kehittämiseen.

Työ on ollut kiitollista, sillä esimerkiksi kasvuyritysten vienti on kasvanut Seppälän aikana lamasta huolimatta.

”Lappi tunnetaan erityisesti matkailukohteena, mutta myös elinvoimaisesta teollisuudestaan. Meillä on maailmalla hyvä maine.”

Ja mikäs ulkomaalaisia toimijoita on tuodessa tutustumaan Lapin komeisiin maisemiin. Niitä Seppälä on itsekin ihastellut lapsuudesta asti, ja hakenut niistä voimaa ja mielenrauhaa.

”Jos jotain paikkaa on maailmalla ikävä, niin kyllä se on tämä. Tänne on aina hyvä palata.”

Se, että Seppälä on pitänyt koko ajan tärkeänä myös ystävyyssuhteiden ja hyvän työilmapiirin vaalimista, kantoi hedelmää viimeistään viime vuoden suruissa. Hän ei jäänyt niiden kanssa yksin.

Huonojen uutisten sarja

Kuinka paljon voi yksi ihminen kantaa?

Sitä kysymystä Seppälä on joutunut viime aikoina miettimään paljon.

Keväällä 2015 hän menetti parin päivän välein syöpään ensin enonsa, ja sitten äitinsä. Eno sairasti muutaman kuukauden, mutta äiti meni kahdessa viikossa.

”Äiti oli varmasti sairastanut jo pidempään, mutta ilmoitti meille läheisille vasta, kun lääkäri oli antanut enää kaksi viikkoa elinaikaa. Ehkä hän sisimmässään toivoi, että toipuisi vielä”, Seppälä sanoo.

Pian äidin kuoleman jälkeen Seppälän työpaikalla käynnistettiin yt-neuvottelut. Toimitusjohtajana hän joutui irtisanomaan hyviä työntekijöitä. Se otti koville. Läheisten menetyksen sureminen jäi siinä tilanteessa lyhyeen.

Samaan aikaan Seppälän 21-vuotiaalla kuopuksella Antilla oli terveysongelmia. Hän oli mennyt edellisenä syksynä armeijaan, mutta sairasti useamman hengitystieinfektion ja joutui keskeyttämään palveluksen. Kesällä kaulalle ja rintakehään ilmestyi pieniä patteja.

Elokuussa Seppälän perheen elämässä piti vihdoin olla alkamassa uusi, valoisampi ajanjakso. Antti sai mieluisan opiskelupaikan Lahdesta, ja vanhemmat kävivät viemässä muuttokuorman uuteen kotiin. Isän mieli oli samaan aikaan haikea ja ylpeä: lapsi pärjäsi yksin maailmassa ja nautti elämästään.

Muutama päivä Lahden reissun jälkeen Seppälä johti kokousta työhuoneessaan. Puhelin oli äänettömällä, mutta näytöltä Seppälä näki, että Antin äiti yritti soittaa. Seppälä pahoitteli keskeytystä, nappasi puhelimen pöydältä ja poistui käytävälle vastaamaan. Hän ajatteli palaavansa tuota pikaa ja jatkavansa kokousta.

Siinä valkoista hohtavalla käytävällä, kopiokoneen ja kahvinkeittimen välissä, Seppälän elämä kuitenkin romahti.

Hänen poikansa oli sairastunut syöpään.

Kyynelten tulva

Hodgkinin lymfooma.

Sellaisen perkeleen piti pesiä nuoreen mieheen, joka oli aikuisen elämänsä kynnyksellä, uteliaana ja innokkaana.

Seisoessaan siinä käytävällä puhelin edelleen kädessä Seppälä tunsi niin suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta ja pettymystä, että se vei häneltä kaiken energian. Hän sai avattua työhuoneensa oven ja sanottua silmät kyyneleistä sumentuneina, että nyt on tapahtunut jotain vakavaa. Sitten hän palasi käytävään ja itki.

Niin voimakas reagointi ei ollut hänen tapaistaan.

”Itku lähti jostain hyvin syvältä. Kyynelten määrä oli valtava.”

Työkaveri, josta oli vuosien aikana tullut myös ystävä, tuli Seppälän luo käytävälle ja otti tämän miehekkääseen halaukseen. Yhdessä he sopivat, että Seppälä lähtisi kotiin, ja työkaverit hoitavat hommat sillä välin.

Seppälä lähti kohti terveyskeskuksen päivystystä, mutta tajusi ulkona, ettei hänestä ollut kuskiksi. Hän soitti toisen ystävän apuun ja pääsi vastaanotolle. Siellä kohtelu oli ensiluokkaista.

”Sain tarvittavan kriisihoidon ja varalle unilääkettä. Sairasloma takasi sen, ettei työasioista tarvinnut huolehtia muutamaan päivään. ”

Sitten Seppälä meni kotiinsa ja soitti ystävilleen muutaman puhelun. Mieleen pyrkivää pelkoa hän alkoi peittää itselleen luontaiseen tapaan tekemisen alle.

Puolivälin krouvi

Aivan tavallinen perjantai viime marraskuussa oli Seppälän perheelle eräänlainen puolivälin krouvi. Vanhemmat olivat kuljettaneet Anttia hoidoissa Oulussa koko syksyn, ja silloin lääkäri antoi arvionsa siitä, miten hoito oli alkanut vaikuttaa.

Uutiset olivat hyviä, vihdoinkin.

Näyttää siltä, että mennään oikeaan suuntaan. Hoito puree, Seppälä sanoo ja hymyilee.

Helpotuksen tunne on käsin kosketeltavissa, vaikka puolet matkasta on vielä edessä. Jos kaikki menee hyvin, kahden kuukauden päästä Antti alkaa saada sädehoitoa.

Seppälä myöntää, että rajujen hoitojen seuraaminen vierestä on ollut isälle rankka paikka. Sytostaatit ovat tehneet Antin todella huonovointiseksi ja romahduttaneet kunnon. Urheilullisen ja viriilin nuoren miehen kärsimys on saanut isän voimattomaksi.

”Kun Antti on luonani, saatan herätä yöllä siihen, että kuulen hänen menevän lääkekaapille. On aivan kamalaa nähdä oma lapsensa siinä kunnossa. Ottaisin niin mielelläni kärsimykset itselleni jos vain voisin.”

Antille, ja siinä samalla itselleenkin, Seppälä kuitenkin muistuttaa, että tilanne on nyt vain kestettävä. Onni onnettomuudessa on sekin, että Antti on nyt kaksikymppisenä fyysisesti elämänsä kunnossa. Hänen pitäisi selvitä vaativista hoidoista.

Tulevaisuuteen Seppälä suhtautuu silti varovasti. Hän on vähentänyt työmatkat minimiin, jotta jaksaisi olla Antin ja myös ylioppilaskirjoituksia suorittavan tyttärensä tukena.

Pisin ajanjakso, jota Seppälä jaksaa suunnitella, on kaksi viikkoa. Se on Antin hoitojen väli.

Kahden viikon välein ovat myös lavatanssit, joista on muodostunut Seppälälle henkireikä.

Voimaa tanssista

Tanssiharrastus alkoi, kun Seppälä halusi kokeilla jotain melkein ylivoimaisen vaikeaa. Seppälä ei laulanut tai soittanut mitään, eikä rytmitajussakaan ollut kehumista.

Silloin silmiin osui ilmoitus, joka kuulosti lupaavalta: tanssikurssi miehille, joilla on kaksi vasenta jalkaa.

”Ajattelin heti, että tämä on minulle”, Seppälä sanoo.

Tanssisalissa Seppälä tunsi, että oli samanhenkisten ihmisten joukossa. Pikkuhiljaa oppimistakin tapahtui, jopa siinä määrin, että Seppälä uskaltautui myös tansseihin.

”Naisen hakeminen tanssimaan oli iso askel, mutta sen ottaminen tuntui vapauttavalta”, Seppälä sanoo.

Tanssista puhuessa Seppälän suupieli nykii ylöspäin ja olo rentoutuu.

Tulee mieleen vielä sellainenkin juttu, että löytyi häneltä itseltäänkin puolitoista vuotta sitten kurkusta ylimääräinen patti. Mutta se on nyt mennyttä. Äänihuulen granulooma leikattiin, ja vaikka se kertaalleen uusikin, se on nyt pysynyt aisoissa.

Kuin ohimennen Seppälä mainitsee, että tähän tapaamiseen hän kiirehti itse asiassa lääkärin vastaanotolta. Hän oli kärsinyt kurkkukivuista ja pääsi akuuttivastaanotolle.

”Sitä aina vähän säikkyy kun kurkussa tuntuu jotain”, hän sanoo.

Kuolemaa hän ei silti enää kaiken kokemansa jälkeen pelkää. Siitä on tullut osa elämää.

”Mutta kieltämättä tuntui aika hyvältä, kun lääkäri kurkkua tutkittuaan ilmoitti, ettei siellä kasvainta näkynyt, normaali nielutulehdus vain.”

X