Entinen väkivaltainen linnakundi, nykyinen kirurgi: Vihaa voi halutessaan oppia hallitsemaan

Jaa artikkeliTilaa Seura
Nykyään Christer 
Lybäck on 
arvostettu urheilukirurgi. © Kaisa Rautaheimo/OM-arkisto
Seuran arkistosta: Kymmenen vuoden vankilaputken jälkeen Christer Lybäck kesytti sisäisen vihansa.

Kun Sirpa delas, niin mut valtas hirveä syyllisyys. Koin olevani ainakin osittain syyllinen hänen kuolemaansa.

Syyllisyyttä lisäsi myös se, etten pystyisi enää koskaan hyvittämään henkilökohtaisesti pahoja tekojani sitä kohtaan. Olinhan muun muassa kerran viinapäissäni pahoinpidellyt sen erittäin raa’asti. Sen seurauksena hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan ja jouduttiin leikkaamaan kasvon alueen murtumien vuoksi.

Tämä ei ole fiktiota.

Äskeisen kertomuksen kirjoittaja istuu valkoisen, nahkaverhoillun BMW:nsä ratin takana 35 vuotta myöhemmin ja mittailee katseellaan Helsingin Hakaniemen rantaa.

Bemarin kaiuttimissa soi Radio Nostalgia.

Kaljuksi ajeltu pää ja mustasankaiset silmälasit saavat Christer Lybäckin, 59, näyttämään Ruben Stillerin isoveljeltä.

”Mun kohdalla kävi hyvä tsägä, ettei tullut tehtyä henkirikosta. Sellainen olisi todella hyvin voinut tapahtua”, Christer Lybäck sanoo.

Mutta ei tapahtunut. Kakolan eristysselli muuttui unelmakodiksi Helsingin Eirassa. Entisestä linnakundista tuli arvostettu urheilukirurgi, joka suorittaa 500 leikkausta vuodessa.

Muodonmuutos on vaatinut valtavasti määrätietoisuutta ja itsekuria.

Ja yksinkertaisen, väkevän oivalluksen: elämän synkimmissäkin asioissa on aina jotain hyvää.

”Mä olen satsannut paljon positiiviseen ajatteluun”, Lybäck sanoo.

Se on viisautta, joka näytti tien ylös kuopasta, jonka mies oli itselleen kaivanut.

Vihan siemenet

Christer Lybäck viittoilee lapsuudenkotinsa pihalla Helsingin Hakaniemessä.

Noita palotikkaita pitkin pikkupojat kiipesivät ”naisiin”, vaikka hädin tuskin ylettyivät alimpaan pienaan.

Näissä porttikongeissa nahisteltiin ensimmäiset nokkapokat ja poltettiin aikuisilta kähvelletyt Armiro-tupakat.

Kaikki se tapahtui ennen kuin elämän mannerlaatat lähtivät liikkeelle.

Christer oli yhdeksän, kun isä kuoli sydäninfarktiin.

Seuraavana syksynä poika tasapainoili yksin pihan katukivillä, tuijotti suu mutrussa kenkiensä kärkiä. Hän ei osannut käsitellä isän menettämistä eikä sen tuomaa hillitöntä surua.

”Isä oli kuitenkin ollut tosi rakas.”

Ei äitikään osannut auttaa, hän oli itsekin niin rikki.

Christer koki tilanteen hirveän epäoikeudenmukaisena.

”Kukaan ei osannut välittää mun surusta. Ei varmaan edes tiedetty, minkälaista surua pieni poika koki.”

Viha ja raivo pakkautuivat sisuskaluihin tiukaksi mytyksi, joka alkoi etsiä ulospääsyä.

Christer alkoi tapella koulussa. Hän imppasi ja joi, viihtyi kaduilla ja vähät välitti aikuisten säännöistä.

Kun poika jäi kiinni kolttosista, usein kotona seurasi selkäsauna. Siihen aikaan fyysinen kuritus kuului kasvatukseen.

”En koskaan katkeroitunut, vaikka sain selkääni. Ajattelin ansainneeni selkäsaunat, kun olin tehnyt pahaa”, Lybäck sanoo.

Tosiasiassa äiti oli täysin voimaton. Päivä päivältä poika loittoni, muuttui kovemmaksi.

Immuuniksi vyön solkipään iskuille.

Matka syvyyksiin

Peli alkoi muuttua rumaksi.

Christer Lybäckistä tuli vihainen ja viinalle perso nuorimies, joka etsi hankaluuksia.

Koulu, työ, armeija – kaikki sai mennä. Lybäckillä oli muuta puuhaa.

Hänen rötöslistansa kasvoi nopeasti.

Näpistysten ja varkauksien kautta hän eteni vähitellen ryöstöihin ja pahoinpitelyihin.

Jossain vaiheessa Lybäck erikoistui Luupäiden eli Datsun Bluebird -autojen varastamiseen.

”Siinä edessä oli kolmionmuotoinen fönari, jossa oli käännettävä tappi. Siihen vaan rautalanka, niin sait sen kolmiofönarin ja dörtsin auki.”

”Ja sit ratin alla oli kolme johtoo. Kun yhdistit kaks, syttyi virtavalo. Ja sit kolmannen kun tökkäsit, niin bilika oli käynnissä!” hän selittää ja melkein innostuu.

Lybäck joutui ensimmäisen kerran vankilaan 16-vuotiaana. Alkoi putki, jonka päässä häämötti aina uusi linnatuomio.

Aina välillä hän mietti, mihin on matkalla.

”Alussa mulla oli toive, että selviydyn, ja että lusiminen pitää lopettaa. Mutta jossain vaiheessa annoin periksi. Heittäydyin rikolliseen ajatusmaailmaan: Jumalauta, nyt mennään tää tie!”

Lybäck pitää tauon.

”Oli siinä sellainenkin vaihe, kun jo suunniteltiin tosi pahoja asioita.”

Esimerkiksi aseellisia pankkiryöstöjä.

Vankilapako

Jälkikäteen ajatellen Christer Lybäck toteutti yhden Suomen historian uskomattomimmista vankilapaoista: Kärsittyään tuomionsa hän käveli ulos vankilan portista. Opiskeli kirurgiksi ja jätti rikollisen elämän taakseen.

Näin täydellinen suunnanmuutos on hyvin harvinainen. Ja vielä harvinaisempi niille, jotka ovat joutuneet vankilaan nuorena.

Lybäckin kohdalla käänne tapahtui vuonna 1977. Hän istui uutta tuomiota Katajanokan vankilassa.

Sellin yksinäisyydessä hän ymmärsi pudonneensa kuilun pohjalle. Niin syvälle, ettei pääsisi enää omin voimin ylös. Joko viina tai väkivalta veisi hänet vääjäämättä hautaan.

Sinä päivänä Christer Lybäckin sydän murtui.

”Ihmisen täytyy murtua, jotta jotain uutta voi kasvaa”, hän sanoo.

Sen sijaan, että joku olisi tuputtanut apua, hän päätti hakea sitä itse. Hän liittyi alkoholistien vertaistukiryhmään ja alkoi työstää ongelmaansa.

Vähitellen Lybäck sai lisää itseluottamusta ja voimia. Hän alkoi miettiä omaa elämäänsä ja tekemiään vääriä valintoja.

”Se on kaiken lähtökohta: Että kykenet rehellisesti katsomaan omia tekojasi. Mutta se on vaikeaa, koska ihmisillä on usein erittäin vahvat kieltomekanismit. Vanhoista käyttäytymismalleista ei ole helppo päästä eroon.”

Lybäckin mukaan suuri osa vangeista painii vaikean päihdeongelman kanssa.

”Minäkin olin rikollisena sellainen alkoholistiressukka. Viina ja päihteet ja niiden hankinta saivat mut käyttäytymään sillä tavalla.”

Vaikea päätös

Raittiuspäätös on pitänyt jo yli 30 vuotta. Mutta Lybäck on jatkanut alkoholisminsa työstämistä. Sitä kautta on syntynyt uusi ystäväverkosto, joka kantaa vaikeiden aikojen yli.

Lybäckin kavereiden joukossa on myös monia taiteilijoita ja elokuvapuolen ihmisiä.

Kuultuaan vankilakundin elämäntarinan he kannustivat tätä kertomaan sen julkisuudessa. Ensin puhuttiin elokuvasta. Sitten syntyi kirjaidea.

Lybäck epäröi pitkään, sillä hankkeeseen liittyi hirveästi riskejä.

”Mun suurin pelko oli, miten se vaikuttaa mun ammattiin.”

Päätös tulla julkisuuteen oli pitkän ja huolellisen kypsyttelyn tulos. Mutta riskin ottaminen kannatti.

Ensimmäinen maistiainen Lybäckin tarinasta saatiin, kun Helsingin Sanomien Kuukausiliite julkaisi miehestä näyttävän kansijutun.

Pian hänen puhelimensa ja sähköpostinsa täyttyivät kannustavista viesteistä.

”Se oli käsittämätöntä. Myös sellaiset kollegat ottivat yhteyttä, joiden kanssa välit eivät olleet parhaat mahdolliset.”

Yksi kollega pyysi viestissään anteeksi omia pahoja ajatuksiaan. Toinen kertoi itkeneensä juttua lukiessaan.

”Nykyään potilaani ottavat tämän asian hyvin usein puheeksi. Osa on jopa halunnut tulla minun luokseni luettuaan tarinani lehdestä”, Lybäck naurahtaa.

Yhdessä Arno Kotron kanssa kirjoitettu Veitsen terällä (Otava) ilmestyi syksyllä 2012.

Viha ei katoa

Mutta yksi kysymys on vielä ilman vastausta: Mitä vihalle tapahtui?

Oman aggressiivisuuden kanssa eläminen on vaatinut aivan erityistä harjoittelua. Vuosien työllä kehitetystä kovan jätkän roolista oli vaikea päästä eroon.

Vielä vankilavuosien jälkeenkin Lybäck ajautui joskus tappeluihin.

”Esimerkiksi silloin, kun olin jo päässyt eroon viinasta, ja känniset tuli vinoilemaan. Niitä tilanteita tuli vielä pitkän aikaa.”

”Nuorena sitä reagoi kaikkeen. Mutta jo ikäkin tekee sen, ettei enää reagoi. Ei enää reagoi, jumankauta!”

Lybäck puhkeaa valtavaan, helpottuneeseen nauruun.

Se on vapaan miehen naurua.

Helpotuksen taustalla on tieto siitä, ettei aggressio ole mihinkään kadonnut.

”Se on edelleen tänä päivänä voimakas moottori mun elämässä. Se auttaa mua jaksamaan, antaa voimaa pyrkiä erilaisiin tavoitteisiin. Olen vain suunnannut sen eri tavalla. Käytän sitä positiivisiin asioihin omassa elämässäni.”

Christer Lybäck antaa neuvon ihmisille, joilla on ongelmia aggression hallinnassa.

”Vihaa ei pitäisi nähdä pelkästään pahana asiana. Mutta sen uudelleen kanavoimiseen tarvitaan ennen kaikkea omaa halua. Useimmat tarvitsevat myös jonkinlaista apua. Voi olla, että terapia auttaa.”

Hän itse on saanut paljon tukea alkoholistien vertaisryhmän jäseniltä.

Nyt Lybäck ei antaisi elämästään pois mitään, ei edes kaikkein pahimpia tekoja.

”Olen tänään kaikkien kokemusteni summa. Mutta väkivaltaan liittyvät teot ovat ehdottomasti niitä, mitä eniten kadun.”

Katumukseenkin on olemassa yksi lääke.

”Toivon, että anteeksiantoa saa pikkuhiljaa. Toimimalla eri tavalla kuin ennen.”

 

Jutun alussa käytetty lainaus on Veitsen terällä -kirjasta (Otava). 


Juttu on julkaistu alun perin Seurassa 36/2012.

 

X