Epäonnistunut laserleikkaus vei Esan näön – avioliitto kaatui, mutta rinnalle löytyi toinen sokea

Sokeutumisesta alkoi Esa Räsäsen uusi elämä, jonka myötä hän löysi rinnalleen Mervin ja sai tämän kanssa kaksi tytärtä.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Esa ja Mervi Räsänen eivät ole koskaan nähneet toisiaan. Yhteistä taivalta tuli tänä vuonna täyteen kymmenen vuotta.

Sokeutumisesta alkoi Esa Räsäsen uusi elämä, jonka myötä hän löysi rinnalleen Mervin ja sai tämän kanssa kaksi tytärtä.
(Päivitetty: )
Teksti:
Nina Sarell

Kauppakeskuksessa kävelee suoraselkäinen mies käsipuolessaan ala-asteikäinen tyttö. Ulkonäkö kertoo, että he ovat isä ja tytär. Kaksikko suuntaa kohti liukuportaita. Tytär opastaa isäänsä taidolla ja luontevasti.

Ohikulkijat jäävät tuijottamaan heitä. Kohonneiden kulmakarvojen asennosta voi melkeinpä lukea ääneen lausumattomat kysymykset:

Miksi mies ei näe? Miten sokealla voi olla lapsi? 

Miehen verkkatakin selkämyksessä lukee: ”Hieroja Esa Räsänen, Ilmajoen Kisailijat”. Ne, jotka ovat tunteneet nahoissaan tämän miehen näpit, kehuvat niiden suorastaan ylimaallista herkkyyttä. Ei uskoisi, että samat taikasormet pitelivät vielä 15 vuotta sitten vatupassia ja vasaraa.

Kun maailma pimeni

Vuosituhannen vaihteessa kirvesmies Esa Räsäsellä oli ongelma. Hän oli sairastanut pienestä pojasta saakka diabetesta ja se oli alkanut hämärtää näköä. Oikean silmän näkö vielä menetteli, mutta vasemmassa sihti ei tahtonut riittää.

Tutkimuksissa selvisi, että silmänpohjiin oli alkanut kasvaa uudissuonia, jotka voivat johtaa sokeutumiseen. Molemmat silmät päätettiin leikata nopeasti.

Leikkauspäiväksi sovittiin lokakuun 11. päiväksi vuonna 2001. Esalle se sopi, sillä hän oli vasta 22-vuotias ja hänellä oli kovasti tekemistä.

”Kolme päivää ennen leikkausta olin vielä katolla hommissa, ja leikkauspäivän aamuna minut oli valittu Piippolaan sisustusrakentajalinjalle.”

Laserleikkauksella näkö voidaan pelastaa jopa 90 prosentilta, mutta tällä kertaa jokin meni pahasti pieleen. Silmänpaineet nousivat ja laskivat.

Esa venkslasi lääkkeitä lääkärin ohjeen mukaan ja odotteli, että näkö alkaisi palautua. Välillä näkyi valoja. Isoja kirjaimiakin, jos kyltti oli riittävän iso ja kontrasti oikein hyvä.

Vähitellen nämä pienet vilahdukset maailmasta harvenivat, muuttuivat himmeämmiksi.

Tammi-helmikuun vaihteessa 2002, päivien muuttuessa pidemmiksi ja valoisammiksi, Esan silmistä hävisi viimeinenkin heikko valonsäde.

Sokeilta kysytään joskus, mitä he näkevät. Mustaako, vai pimeää?

Osa sokeista kokee sokeuden mustuutena. Osa ei aisti mitään edes etäisesti näkemistä muistuttavaa; vähän kuin takaraivo olisi siirtynyt silmien tilalle.

Tällaiseen totaalipimeyteen Esa oli nyt pudonnut. Hän ei tulisi enää koskaan näkemään mitään.

Pimeällä planeetalla

Kun Esa sokeutui, hän pötkähti sänkyyn ja jäi sinne murehtimaan. Seuraavana päivänä hän oli oppinut sokeudesta jo yhden asian: siihen ei kuollut, ainakaan vuorokaudessa.

Hän nousi ylös, meni keittiöön ja keitti kahvit. Kun keitti täyden pannullisen, siitä pystyi päättelemään, kuinka monta mitallista puruja piti nakata suodattimeen.

Puoliso lähti aamuisin opiskelemaan siihen samaan kouluun, jonne Esankin oli ollut tarkoitus mennä. Esa jäi kotiin opiskelemaan uutta maailmaansa. Tunnusteli kankaista, mitkä housut laittaisi tänään päälle, oppi kävelemään sokkona paikasta toiseen ja koputtelemaan edessä olevia esteitä.

Hän joi täysiä pannullisia kahvia, kuunteli äänikirjoja ja vuoleskeli. Kuksia, voiveitsiä, lastoja.

Puhdetyöt olivat hänen terapiansa, keino oppia suunnistamaan pimeässä. Kun puukalikka alkaa mennä poikki, sen kuulee sahan äänestä. Taltan ja puukon jälkiä voi tunnustella. Kädet kyllä muistavat, minkälainen on kapusta. Ei siihen silmiä tarvita.

Sitä mukaa, kun Esa sai otetta elämästä, hän ja vaimo ajelehtivat kauemmas toisistaan. Sokean maailma on erilainen kuin näkevän. Joskus se tuntuu siltä, kuin asuisi kokonaan eri planeetalla. Ympärillä voi olla vaikka jääkiekkojoukkueellinen läheisiä, mutta yksinäisyys kietoutuu sydämen ympärille kuin muratti.

Yksinäinen ei tietenkään oikeasti ole yksin. Samaan aikaan jossakin toisaalla joku kulkee juuri samoilla aalloilla. Mutta hän on jo ajelehtimassa lähemmäs kuin mereen heitetty pulloposti, jolla on tuomisinaan hyviä uutisia.

Tyttö Inarista

Inarissa oli tyttö. Kun hän täytti 19 vuotta, hänestä tuli sokea. Sisko ja äiti tekivät kaikkensa tyttöparan eteen: taluttivat, passasivat, voitelivat leivät, kuorivat perunat. Mutta eräänä päivänä he eivät olleet kotona, kun heitä tarvittiin.

Tyttö huusi ja huusi, mutta kukaan ei vastannut. Rääkyen surkeaa kohtaloaan tyttö valuttautui sängystä lattialle ja alkoi kontata. Kun hän viimein pääsi istumaan vessanpöntölle, pääsi helpotuksen itku.

Siinä hetkessä hän ymmärsi, että pystyi mihin tahansa. Sitten hän pisti tuulemaan.

Hän ei jättänyt kiveäkään kääntämättä sopeutuakseen sokeuteensa. Ensimmäiseksi hän hankkiutui sopeutumisvalmennukseen. Siellä ohjaaja asetti hänen eteensä leikkuulaudan ja veitsen.

”Tässä on veitsi. Se on terävä”, opettaja opasti kädestä pitäen.

”Tässä on banaani. Kuori se, leikkaa paloiksi ja laita tähän kulhoon.”

Neljän viikon kuluttua nuori nainen käytti jo pyykkikonetta ja paistoi persikkapiirakkaa.

Kun hän oli kävelemässä ensimmäisen kerran yksin kaupasta kotiin, hän kuuli auton ajavan hiljaa ohi. Sitten kuului kauhea rysähdys. Naapuri oli törmännyt hämmästyksestä lyhtypylvääseen.

Samaan aikaan toisaalla Esakin alkoi jo miettiä uutta ammattia. Hän päätti, että haluaa hierojaksi, haki ja pääsi Arla-instituuttiin.

Pääsykokeiden aikaan koululle ilmestyi se inarilainen, sittemmin Seinäjoelle muuttanut Mervi.

Jälkeenpäin kumpikaan ei oikein osaa sanoa, mikä heihin osui. Kuului vain ”klik”, kuin kaksi magneettia olisi loksahtanut kiinni toistensa napoihin. Kun oli aika palata kotiin, Mervin puhelin piippasi Tampereen kohdalla. Ystävä viestitteli, että Esa kyselee puhelinnumeroa.

Puhelimessa meni perjantai, lauantai ja sunnuntai. Maanantai-iltana Esa jo matkusti Mervin perässä Seinäjoelle.

Kuka olisi tiennyt, että on olemassa sellaista rakkautta, joka näkee sormenpäillä, jalkapohjilla, nenällä, suulla ja iholla. Sellaista, jolle sokeus ei ole vika eikä vamma, vaan yksi rakkaan ihmisen monista ominaisuuksista?

On lohdullista kohdata joku, joka tietää tarkalleen, minkälaisia unia näet, miltä kuulostaa autiolla kadulla, miten huumaavalta voi tuoksua koivunlehti, lämmin iho tai kevätyö.

Ihan tavallinen perhe

Kaksikerroksisen rivitalon terassin eteen on parkkeerattu punainen potkukelkka. Jos sitä ei näe, ei tarvitse alituiseen sadatella, että tuokin pitäisi ehtiä viedä tuosta varastoon. Ja se on hyvä, sillä tässä kodissa asuu perhe, jolla on tärkeämpääkin tekemistä kuin murehtia potkukelkkoja.

Kun ovi avautuu, ensimmäisenä vierasta tervehtimään pelmahtavat opaskoirat Basso ja Demo, ja niiden vanavedessä 9-vuotias Viivi ja 4-vuotias Venny, Räsäsen perheen tyttäret.

”Me mennään pian kattomaan yhtä vauvaa”, nuorempi riemuitsee.

Esa ja Mervi ojentavat käden tervehdykseksi. He liikkuvat tutussa ympäristössä sellaisella vauhdilla, että näkevää hirvittää. Koirat hössöttävät ympärillä ylettömän ystävällisinä.

Tänne kuuluu pelkkää hyvää, pariskunta hymyilee. Mervi opiskelee sosionomiksi, Esa paiskii töitä Ilmajoen Kisailijoiden hierojana. On järjestötoimintaa ja lasten kaverisynttäreitä, ja keilaamaankin on välillä ehdittävä.

Oman värinsä arkeen tuo kaikkia perheenjäseniä yhdistävä diabetes: mitä kenenkin sokeri oli, onhan cheerleader-harjoituksiin lähtevällä Viivillä mukanaan mittari ja Siripiri-tabletit.

”Mistä sitä olisi jäänyt paitsi siksi, että on sokea? Ei kyllä tule mieleen”, Mervi mietiskelee.

”Kaikkea on tullut kokeiltua, melonnasta seinäkiipeilyyn.”

Vasara pysyy Esan kädessä edelleen. Hän on tehnyt perheen asuntoon seinänpätkän ja rakentanut kaverille terassin.

Rakentaminen on Mervin ja Esan yhteinen harrastus. Mervin isällä oli puutyöverstas, ja tytölle kasvoivat työkalut käsiin jo pienenä.

Hienoin tähänastinen yhteinen projekti, kaksikerroksinen leikkimökki, seisoo Ilmajoen rautatieasemalla. Esa veteli paneelit itse sirkkelillä määrämittaan, ja Mervi heilui naulapyssyn kanssa neljän metrin korkeudessa.

”Onhan siinä sellaista näyttämisenhalua”, pariskunta myöntää.

”Aina jonkun pitää tulla voivottelemaan, että et sinä pysty. Siitä tulee sellainen olo, että vai niin sinä luulet. Voi olla, että me teemme asioita kauemmin ja monimutkaisemmin. Mutta mitä väliä sillä on, jos me kuitenkin onnistumme?”

X