Vaatekaupan pomosta nuohoojaksi – Sini Susanna Palander vaihtoi bleiserin haalariin ja kiipesi katolle: ”Paransin elämänlaatuani”
Susanna Palander vaihtoi sisäsiistin esimiestyön katoilla kiipeilyyn. Hänestä tuli neljännen polven nuohooja.
Nuohoojat eivät käytä turvavaljaita. Oikein asennettujen tikkaiden ja kattosiltojen pitäisi taata riittävä turvallisuus. © Arto Wiikari
Jokainen nousu on uhka”, nuohooja Sini Susanna Palander, 39, sanoo ja rynkyttää kokeeksi espoolaisen omakotitalon tikkaita. Ne ovat tukevasti kiinni, joten hän lähtee kapuamaan katolle, katse ylöspäin suunnattuna.
Nuohoojia on kahdenlaisia. On heitä, jotka ovat pudonneet, ja heitä, jotka eivät ole vielä pudonneet. Susanna kuuluu jälkimmäisiin. Hän on nuohonnut vasta vuoden.
Oikeasti hän tietää, miltä hurja ilmalento tuntuu. Entisessä elämässään hänellä oli hyvä palkka, työmatkat ulkomaille ja monta kymmentä alaista, kunnes hän sai työpaineista tarpeekseen ja hyppäsi.
Talon omistajan vastuulla on huolehtia siitä, että tikkaat ovat kunnossa ja nuohoojalla on esteetön pääsy katolle. © Arto Wiikari
Takkaa poltettava oikein
Sini Susanna Palander kurkistaa piipun sisään ja valaisee sitä taskulampulla. Molemmat hormit ovat hyvässä kunnossa ja ehjiä. Kesällä hormissa voi olla linnunpesä, mutta nyt sellaisesta ei tarvitse huolehtia.
Hän tarkistaa tuulen suunnan kasvontuntumalla, jotta noet eivät pöllähtäisi päin näköä, ja pudottaa hormiin laskuharjan. Se on 15 metriä pitkä köysi, jossa on kaksi painavaa kuula ja metalliharja.
Ennen kuin laskuharja keksittiin, piippuja rassattiin erilaisilla luutaviritelmillä, ja perimätiedon mukaan piippuihin on joskus aikoinaan tungettu eläviä kanoja ja hanhia, jotka niissä räpistellessään ovat nuohonneet nokea pois.
Mene ja tiedä, pitääkö se paikkansa, mutta ainakin tämä julmuus on historiallinen tosiasia: 1800-luvun loppupuolelle asti joissakin Euroopan maissa, esimerkiksi Englannissa, piippuja nuohosivat alle 10-vuotiaat lapsiorjat, joita nuohoojamestarit ostivat köyhiltä perheiltä. He olivat useimmiten poikia ja tarpeeksi pienikokoisia laskeutumaan ahtaisiin piippuihin. He olivat aliravittuja ja kärsivät sairauksista.
Nykyisin ei tarvitse murehtia lasten tai eläinten puolesta, mutta kenties ongelmien määrä on ihmiskunnan historiassa vakio. Nyt tiedetään, että piipusta pöllähtää pahamaineisia pienhiukkasia, jotka aiheuttavat terveyshaittoja, kuten nuhaa ja yskää. Sydän- ja hengityssairaat voivat saada puun pienpoltosta jopa vakavia oireita.
”Jos takkaa on poltettu oikein, nokea ja pienhiukkasia kertyy vähemmän. Eli takassa pitää aina polttaa vain kuivaa puuta eikä koskaan roskia, kuten kartonkijätettä. Paperiakin pitäisi polttaa mahdollisimman vähän”, Sini Susanna Palander opastaa.
Piipun hyvä kunto on tärkeää. Puhdas piippu tupruttaa puhtaammin. Ympäri vuoden käytössä olevat tulisijat ja piiput pitäisi nuohota kerran vuodessa, jotta ne olisivat paloturvallisia. Jos piippuun kertyy paljon nokea, saattaa syttyä nokipalo.
Susanna nostaa ja laskee harjaa, kunnes hormit on nuohottu. Piipun suulle hän on asettanut alipaineistajan, laitteen, joka on imaissut hormeista nousseet nokiset pienhiukkaset vienon tuulen kuljetettavaksi Espoon ylle. Talon väki on pitänyt hyvää huolta hormeistaan, joten näiden kyseisten pienhiukkasten pitäisi olla aika viattomia.
Susanna tarkistaa piipun kuntoa. © Arto Wiikari
Ennen nuohousta nuohooja on tarkistanut tuulen suunnan, jotta noet eivät pöllähdä kasvoille. © Arto Wiikari
Susanna putsaa poskikanavaa vaijeriharjalla. © Arto Wiikari
Joskus Susanna saa asiakkailtaan vanhoja sanomalehtiä mukaansa. Niitä kuluu paljon hänen työssään. © Arto Wiikari
Nuohooja ja entinen elämä esimiehenä
Koronapandemian takia Susanna käyttää asiakkaidensa luona hengityssuojaa.
”Aion käyttää sitä jatkossakin, koska se suojaa jonkin verran noelta ja pölyltä”, hän sanoo.
Tänään hän ei kuvaajan toivomuksesta käytä sitä, mutta muuten hänellä on normaali työasu yllään: musta haalari ja tukevat työkengät, joiden pohjissa on kunnolla pitoa. Haalareiden alla on polvisuojat, koska nuohooja joutuu tulisijoja puhdistaessaan työskentelemään paljon polvillaan.
Entisessä elämässään Susanna meikkasi joka aamu, föönasi tukkansa ja pukeutui bleiseriin. Hän on aina ollut tarkka naisellisesta, huolitellusta tyylistään.
15 vuotta miesten vaatekauppa-alalla olivat ”todella antoisia”. Susanna sai hyviä työmahdollisuuksia ja nousi esimiestehtäviin. Hän myi, somisti myymälöitä, rekrytoi, koulutti myyjiä ja myymäläpäälliköitä, aikataulutti muiden työvuoroja ja takoi tulosta.
Pomona hän halusi pitää työntekijöiden puolta, mutta tulospaineet olivat kovat ja aina piti säästää henkilöstön määrästä. Ihmisten työkuorma kasvoi. Susanna itse saattoi tehdä 12-tuntisia päiviä.
Jatkuva kiire ja tulospaineet uuvuttivat, ja hän alkoi miettiä alan vaihtoa. Vuonna 2020 mitta tuli täyteen: hän oli tehnyt isossa kansainvälisessä yrityksessä äitiyslomasijaisuutta, ja kun se loppui, hän päätti, ettei enää koskaan palaisi vaatekauppa-alalle. Päätöstä helpotti se, että töitä oli vaikea löytää, koska pandemia kuritti kovalla otteella vaatekauppaa.
Nuohoojamestari-isän jalanjäljissä katolle
”Onpa tämäkin hyvässä kunnossa”, Susanna kehaisee pää syvällä ”talon sielussa”.
Hänellä on otsalamppu ja peili, joiden avulla hän tarkastelee alakerran varaavan takan sisäosia. Hormin lisäksi puhdistetaan vielä takan sivuilla kulkevat poskikanavat ja takan horminpohja.
Huoneen ikkuna on avattu, jotta saadaan korvausilmaa, joka pakottaa ilman nousemaan hormissa ylöspäin.
Susanna työntää poskikanavan nuohousluukkuun nivelkauhan, jollaista nuohoojat ovat käyttäneet lähes sata vuotta.
Moni nuohooja käyttää nykyisin imuria, mutta jos nivelkauhan tekniikan oppii, nuohoaminen on nopeampaa. Susannalla on päivän aikana monta asiakasta, ja imuri pitäisi huoltaa jokaisen käytön jälkeen.
”Antiikkia, en saa missään nimessä hukata tätä”, Susanna sanoo nivelkauhastaan, ja ehkä vain puoliksi vitsaillen. Hän on perinyt kaikki työvälineensä isältään, nuohoojamestari Pekka Palanderilta.
Kun Susanna oli ollut vuoden työttömänä, hänen äitinsä ehdotti, että entä jos tyttö menisi isälleen töihin. Se ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä, koska niin monta vuotta sujahti kovassa imussa vaatekaupan alalla. Silti hän innostui heti. Se olisi jotakin uutta, sillä vanhaan ei ollut paluuta. Vain isä vähän hangoitteli vastaan, koska työ on vaarallista.
Vuosi sitten Susanna aloitti Espoon Nuohouksessa ja on nyt nuohooja neljännessä polvessa. Hänen isoisänsä isä työskenteli nuohoojana jo 1930-luvulla, mutta nykyinen perheyritys on isoisän perustama. Susannan isä on jo eläkeiässä ja pyörittää edelleen kotikonttoriltaan viiden alaisen yritystään.
Susanna alkoi suorittaa talotekniikan ammattitutkintoa, mutta nuohoojaksi ei tulla koulun penkillä. Hän tarvitsi oppi-isän.
Päivän ensimmäinen nuohous suoritettu. Susannalla on yleensä päivän aikana noin seitsemän kohdetta. © Arto Wiikari
Vanhimpia käsityöammatteja
Roland ”Rolle” Sundström seisoo punaisen omakotitalon pihassa. Olemme ajaneet Espoon toiselle puolelle, jotta pääsisimme tapaamaan Susannan mentoria.
Rolle on työskennellyt nuohoojana 20 vuotta – heti ensimmäiseksi pitääkin tarkistaa, onko hän pudonnut.
”Kolme kertaa on tikkaat pettäneet, mutta nykytikkaat pitävät paremmin”, hän vastaa tyynesti.
Susanna oli Rollen opissa vajaan vuoden. Aluksi häntä hirvitti nousta katolle, ja alastulo oli vaikeinta. Laskeutuessaan viistoa kattoa alas hän katsoi parhaimmaksi liukua pienen matkan takapuolellaan.
Susanna on urheilullinen, mistä on apua. Nuohoojalla on oltava hyvä tasapainokyky ja voimaa: pelkästään työvaatteet ja taskuissa kulkevat työvälineet painavat kahdeksan kiloa. Lisäksi olalla on köysi ja alipaineistajalaite.
Tärkeintä oli oppia Rollelta nuohoojan käyttämät niksit.
”Nuohoojan työ on yksi vanhimpia käsityöammatteja, ja ammattitaitoon kuuluu paljon hiljaista tietoa, jonka voi omaksua vain ammattilaisen matkassa. Sillä tavalla oppii ymmärtämään kokonaisuuden niin, että osaa ratkaista eteen tulevia ongelmia.”
Susanna muistelee hieman haikeana viime vuotta Rollen oppilaana.
”Kaipaan sitä, kun sai työskennellä toisen kanssa. Tämä työ on aika yksinäistä, mutta onneksi päivän aikana saa tavata sentään asiakkaita.”
Jos Susannalle tulee töissä jokin ongelma, hän soittaa Rollelle tai isälleen. Vaikka päivät ovat kiireisiä, omille vastataan aina.
Rolle alkaa näyttää hieman kärsimättömältä, koska työt kutsuvat. Susannankin täytyy pian rientää seuraavan asiakkaan luokse. Sitä ennen pitää vielä selvittää, miltä tuntui vaihtaa alaa parfyymintuoksuisesta toimistonaisesta nokiseksi duunariksi.
”Susanna oli hyvä oppilas”, kokenut nuohooja Roland Sundström kehuu. © Arto Wiikari
Nuohoojan vyö tukee keskivartaloa. Soljen ja vyötärön väliin voi tarpeen tullen laittaa työvälineenkin. © Arto Wiikari
”Tässä työssä saa päivän päätteeksi smokey eyes -meikin”, Susanna vitsailee. © Susannan kotialbumi
Perinteinen ala murroksessa
Suomenojan Nesteen huoltoasemakahviossa Susanna tilaa kupin kahvia ja fetapasteijan. Täällä Rolle ja Susannan isä käyvät kahvilla päivittäin. Itse asiassa firman kaikki työntekijät saavat kahviossa vähän alennusta.
Susanna hörppää kahviaan.
”Onhan tämä työ raskasta ja paskasta”, hän myöntää.
Työn vaarojen lisäksi keho menee jumiin, käsien iho kuivuu, sormenpäihin tulee pieniä haavoja ja kynsivalleihin tikkuja, jotka ovat pirun kipeitä. Päivän päätteeksi hän on todella likainen. Hän jynssää kynsiharjalla ja sitrusgeelillä käsiään, ja pitkän, paksun tukan pesemiseen menee aikaa.
Palkkakin on pudonnut, mutta Susanna sanoo, ettei se tässä vaiheessa haittaa häntä. Mitä nopeammaksi hän työssään oppii, sitä enemmän asiakkaita hän voi ottaa.
”Vaikka olen vastuussa työstäni asiakkaalle, niin painetta on silti vähemmän kuin edellisessä työssäni. Paransin elämänlaatuani, koska nykyisin työ- ja vapaa-aikani ovat paremmin tasapainossa. Vaati kuitenkin paljon rohkeutta hypätä tyhjän päälle, hän sanoo.
Nuohoojamestarin tutkinto mielessä
Tulevaisuudessa Susanna haluaa jatkaa perheyrityksen johtamista. Hän aikoo opiskella nuohoojamestariksi asti.
”Bisnespuoli minulla on jo hallussa, tällä hetkellä opettelen tätä alaa”, hän sanoo.
Toki matkan varrelle voi tulla haasteita. Kilpailu on nykyisin kovempaa kuin ennen. Isot firmat ovat punkeneet markkinointibudjettiensa kanssa alalle, ja pienet sinnittelevät kilpailussa mukana. Isot ovat myös ostaneet pieniä – myös Susannan isälle on tehty tarjouksia.
Pitkään oli toisin. Viime vuosikymmenen loppuun asti Suomi oli jaettu nuohouspiireihin, joista vastasi aina yksi nuohoojamestari alaisineen. Käytäntö oli peräisin 1930-luvulta, ja sillä haluttiin taata asujamistojen paloturvallisuus. Nuohoojat ilmoittivat oman alueensa asiakkaille, milloin he ovat tulossa nuohoamaan tiettyä aluetta. Kun piirit purettiin ja kilpailu vapautettiin, eri firmat alkoivat mainostaa palveluksiaan, eivätkä nuohoojamestarit enää tiedä, kenen talo on jo nuohottu. Vastuuta paloturvallisuudesta on myös siirtynyt enemmän talonomistajalle, jonka täytyy muistaa tilata nuohous. Susannan työpäivä päättyykin usein niin, että hän pudottelee mainoslappuja postilaatikoihin.
Hän hörppää vielä kahviaan.
”Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia firman kehittämiseksi, mutta totta kai täytyy tässä ensin seurata, mitä alalla tapahtuu.”
Susanna vilkaisee kelloaan. On mentävä eteenpäin, sillä nuohottavana on vielä kolme paritaloa. Kun hän neljän aikaan menee kotiin, hän alkaa pestä noen hajua pois itsestään. Se on lapsuuden tuttu tuoksu, jonka isä toi töistä kotiin, kuten Susanna nyt.
”Iholla se tuoksuu erilaiselta. Se on hyvä haju. Siinä on vivahde palanutta puuta, mutta syvempänä, koska noki on viimeinen aine, joka palamisesta jää jäljelle.”