Painajaiset palasivat – Hampurin pommituksista selvinnyt Irene Kuusela, 84: ”Bunkkeriin en enää mene”
Irene Kuusela, 84, koki lapsena Hampurin tuhonneet pommitukset. Hän muutti Suomeen 19-vuotiaana, perusti perheen kiekkolegendan kanssa ja juurtui Hämeenlinnaan. Vanhat pelot ovat kuitenkin heränneet.
Suomalaisen luonnon rauha oli tärkeimpiä syitä, jotka saivat Irene Kuuselan palaamaan Länsi-Saksasta Suomeen 1980-luvulla.
Hirvittävä tulimyrsky runteli Hampuria heinä-elokuun vaihteessa 1943. Brittiläiset ja amerikkalaiset pommikoneet toteuttivat operaatio Gomorrahin, joka vaati yli 40 000 hampurilaisen hengen.
Viisivuotias Irene Wieland makasi tuhkarokossa mummolassa Stellingenin kaupunginosassa. Paula-äidin mielestä sairasta lasta ei voinut viedä kellariin suojaan, joten hän jäi asuntoon lapsen Dora-mummun kanssa. Pian taivas oli liekeissä.
”Muistan, että kuului kauhea me- teli ja ujellus. Pommit putosivat lähelle ja ilmanpaine rikkoi ikkunat. Äiti kävi minua suojellakseen päälleni, jolloin sirpaleet lensivät hänen selkäänsä.”
Lyhyen pommitustauon aikana Irene, hänen äitinsä ja mummu nostettiin ikkunan kautta pihalle.
”Menimme kellariin. Lasinsirpaleita yritettiin ottaa pois äidin selästä. Lääkäriä ei saatu mistään.”
Neljän päivän pommihelvetin jälkeen kuului vihdoin vaara ohi -sireeni.
”Minut kannettiin kadulle. Muistan, että oli tavattoman kuuma, talot paloivat, ihmiset huutelivat ja juoksivat ympärillä. Kaikki oli punaista.”
Lapsuuden kauhunhetket
Tapahtumista on tänä kesänä kulunut 79 vuotta, mutta hämeenlinnalainen Irene Kuusela, 84, muistaa lapsuutensa kauhunhetket kirkkaasti. Ukrainan sota on nostanut ne pintaan. Irene ei vieläkään kestä kahta ääntä: pommikoneen moottorin jyrinää ja pommien vihellystä.
Oman kodin tuhouduttua vuoden 1943 pommituksissa Irenen perhe muutti taloon Stellinger Steindamm -kadulla. © Irenen arkisto
Isoäiti Dora oli rakas pikku-Irenelle. © Tommi Tuomi
Pikku-Irenen mieleen jäivät myös kadulla maanneet vainajat ja huhut, joita puna-armeijan sotilaiden raakuudesta kantautui huhuja Hampuriinkin.
”Tiedettiin että he tekivät kauheita. Kaikki 80-vuotiaat ja pikkutytötkin kelpasivat.”
Kun jälleenrakennus aloitettiin, kaikkia kynnelle kykeneviä tarvittiin.
”Sirkuksen elefantit kiskoivat raunioita nurin. Vaikka olin pikkutyttö, minäkin putsasin tiiliä.”
Saksan antauduttua toukokuussa 1945 englantilaiset panssarivaunut ajoivat Hampurin kaduilla.
”Katsoin kuinka englantilaiset sotilaat söivät valkoista leipää. En ollut ikinä nähnyt sellaista.”
Töitä ja rakkaus Suomesta
Sotavuosien jälkeen elämä normalisoitui Saksassa. Irenen elämään tuli iso muutos vuonna 1957, jolloin tuttu hampurilainen puutavara-agentti järjesti hänelle paikan Hämeenlinnan Vanerituote Oy:n palveluksessa.
Irene saapui Suomeen töihin.
”Halusin kauheasti töihin ulkomaille, koska siitä sai pisteitä, jos pyrki opiskelemaan.”
Suomessa Irene hoiti muun muassa saksan- ja englanninkielistä kauppakirjeenvaihtoa.
Seuraava käännekohta hänen elämässään tuli jo samana vuonna.
Hämeenlinnan Tarmon kiekkolegenda (59 A-maaottelua) ja maalikuningas Keijo Kuusela huomasi viehkeän 19-vuotiaan Irenen keilahallissa.
”Keijo oli jo silloin päättänyt, että hän menee kanssani naimisiin.”
Kuusela oli 36-vuotias voimistelunopettaja, joka oli jatkosodassa toiminut hävittäjälentäjänä. Hän jäi sotavangiksi törmättyään viimeisenä keinonaan venäläiskoneeseen.
Työnantaja tarjosi Irenelle mahdollisuutta kokeilla tennistä Aulangolla. Samalla kentällä pelannut Kuusela vakuutti Irenen taidoillaan.
”Menin hänen luokseen ja sanoin, että halusin oppia tennistä. Voisiko hän opettaa? Hän ilmoitti, ettei opeta, ei ainakaan naikkosia.”
Irene vannoi tulevansa seuraavana päivänä paikalle, oli Keijo siellä tai ei.
”No hänhän oli. Siitä se alkoi.”
”Olet yhtä vanha kuin isäni”
Lokakuussa 1957 Keijo kosi Ireneä.
”Sanoin, että en mene kanssasi naimisiin. Sinähän olet yhtä vanha kuin isäni.”
Irenen mieli muuttui kuitenkin nopeasti.
”Ensinnäkin: Keijolla oli ihanat siniset silmät. Ja sitten hän oli uskomattoman rehellinen ja luonnollinen. Ikäerolla ei ollutkaan mitään merkitystä.”
Pari kihlautui jouluaattona.
”Vanhempani olivat aluksi kauhuissaan.”
Sitten Irene Wielandista tuli Irene Kuusela. Poika Kai syntyi 1959 ja tytär Anja 1963. Perhe kävi joka vuosi Hampurissa ja sukulaiset vierailivat Hämeenlinnassa.
”Alussa puhuimme kotona saksaa jonkin verran. Mutta kun poikani tuli kavereittensa kanssa meille, hän sanoi minulle, että muista, että puhut kunnon kieltä. Hän tarkoitti suomea.”
Irene Wieland ja Keijo Kuusela vihittiin 28. maaliskuuta 1958 Hampurin maistraatissa. © Tommi Tuomi
Vihkimisen jälkeen tuore pariskunta sonnustautui juhla-asuihin hääjuhlaa varten. © Tommi Tuomi
Takaisin Saksaan
Kielitaitoisena naisena Irenellä oli kysyntää työelämässä. Hän työskenteli teollisuuden palveluksessa ja kuusi vuotta korumyyjänä Kultakeskuksessa.
Kun Keijo Kuusela jäi 1980 eläkkeelle, hän halusi pariskunnan muuttavan Saksaan.
”En olisi halunnut sinne, mutta Keijo oli seikkailija. Hän sanoi, että nyt kun hän on päässyt eläkkeelle, voitaisiin tehdä jotakin muuta.”
Muutto kuitenkin toteutui. Irene osti osakkuuden Kultakeskuksessa tutuksi tulleesta yhteistyöfirmasta. Pari muutti Glashütteniin, joka on lähellä Frankfurt am Mainia.
Verihyytymä vei Keijon
Aika oli yllättäen loppumassa kovakuntoisena miehenä tunnetulta Keijolta.
”Hän hieroi aina nilkkaansa. Sanoin, että olisiko syytä mennä lääkäriin. Keijo ilmoitti, ettei lääkäri tiedä mitään.”
Verihyytymä lähti jalasta liikkeelle, meni sydämen läpi ja tuhosi keuhkot.
”Lääkäri sanoi, että Keijo on tosi vakavasti sairas. En tajunnut, että hän kuolee.”
Huhtikuussa 1984 Keijo Kuusela menehtyi 63-vuotiaana sairaalassa Bad Soden am Taunuksessa.
Irene toi aviomiehen tuhkan mukanaan lennolla Suomeen. Poika Kai oli mukana.
Aluksi Irene kulki kuin sumussa. Hän myi osuutensa korufirmasta ja oli vuoden amerikkalaisen tietokonefirman palveluksessa.
Tytär ja Suomen kesä toivat takaisin Suomeen
Hän päätti kuitenkin palata Suomeen vuonna 1985.
”Poikani ja tuleva miniäni olivat asuneet luonamme Saksassa pari vuotta. Kun Keijo kuoli, he palasivat Suomeen. Minäkin päätin lähteä Suomeen, jossa tyttärenikin oli.”
Kuuseloiden tytär on vammainen ja kymmenennestä ikävuodesta lähtien asunut hoitolaitoksessa.
”Tyttären lisäksi Suomen kesä ja kaikki se leppoisuus, mikä on tässä maassa, vetivät.”
Irene sai työpaikan Rautaruukilta.
”Sanottiin, että siellä olisi minulle yksi leskimies”
Kolme vuotta myöhemmin Irene oli Huviniemen kartanossa Joroisissa.
”Kello oli yksitoista illalla ja minä olin jo huppelissa. Sanottiin, että siellä olisi minulle yksi leskimies.”
Irene ja diplomi-insinööri Juhani Koivula kohtasivat.
”Alussa puhuimme teräksestä. Siitä se pikkuhiljaa kehittyi.”
Pari ei ole mennyt avioon.
”En halunnut, koska ei tiedä, mihin elämä kuljettaa. Sovimme vain, että kumpikin hoitaa omat omaisuusjärjestelyt niin, ettei tule sanomista.”
Rivitaloasunto Hämeenlinnassa on parin kaupunkikoti. Kesät Irene ja Juhani, 96, ovat viettäneet vuodesta 1986 lähtien vuokramökillä Alajärven rannalla, vajaan kymmenen kilometrin päässä Hämeenlinnan keskustasta.
Mökillä Irenen ja Juhanin lempipuuhaa on saunominen. © Tommi Tuomi
Sota huolestuttaa
Ukrainan sotaa Irene on seurannut hyvin huolestuneena. Vanhat painajaiset ovat nousseet pintaan.
”On tullut pelko, että voiko se vielä uusiutua. Putin on minulla alitajunnassa. Mutta bunkkeriin en enää mene, me olemme täällä mökillä.”
Mökillä riittää tarvittaessa elintarvikkeita useammankin päivän oleskelua varten.
Sotahistoriaan Irene Kuusela on tutustunut vasta Suomessa asuessaan. Hän on perehtynyt niin Kolmannen valtakunnan historiaan kuin toisen maailmansodan tapahtumiin yleisemminkin. Samoin hän tuntee Suomen sotavuodet.
”Saksassa ei puhuttu sotahistoriasta sanaakaan, se oli kerta kaikkiaan pyyhitty pois. En tiennyt esimerkiksi Lapin sodasta mitään.”
Lue myös: Rovaniemen totaalinen hävitys, 800 kaatunutta – Lapin sota oli sodan hirveä loppunäytös
”Murheita ei kannata kantaa”
Irene pitää kuntoaan yllä pihatöillä ja golfia pelaamalla. Hän on välttynyt vakavilta sairauksilta.
Irenen elämän perusta on valoisa elämänasenne.
”Murheita ei kannata kantaa.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 8/2022.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti