Hanna Kaskinen hylkäsi uran Nokialla, opiskeli sairaanhoitajaksi ja lähti maailmalle – Viimeisin keikka Jemenissä päättyi kranaatti-iskuun

Jaa kaverilleTilaa Seura
Hanna Kaskinen
Humanitaarisen työn tekijöitä yhdistää Hanna Kaskisen mukaan auttamisen halu. Motiiveja löytyy muitakin. Joku on vieraantunut elämästään kotona, toinen etsii seikkailua, kolmas kokeilee rajojaan. © Tommi Tuomi / Otavamedia
Ekonomi Hanna Kaskinen hylkäsi nousujohteisen uran Nokialla ja opiskeli sairaanhoitajaksi. Veri veti humanitaariseen työhön.

Kodin katolle heitettiin kranaatti, joka räjähti. Aamulla Hanna Kaskinen evakuoi tiiminsä turvaan.

Reitti kulki Saudien ja Arabiemiraattien tukeman koalition alueelta rintamalinjan yli huthi-kapinallisten puolelle pääkaupunki Sanaa’n, jossa on Kaskisen työnantajan, Lääkärit ilman rajoja -järjestön päämaja.

Henkilövahinkoja ei tullut, mutta pari sataa paikallista työntekijää menetti työpaikkansa, kun projekti lakkautettiin.

Kaskinen istuu kotonaan Helsingin Kalliossa ja katselee lumisadetta. Vaikka kranaatti-isku oli vaarallinen tilanne, henkilökohtaisesti kovin paikka tuli vastaan kotimaassa, ennen ensimmäistäkään ulkomaankomennusta.

Äärirajoille

Lääkärit ilman rajoja eli Médicines Sans Frontiéres (MSF) tunnetaan avustusjärjestönä, joka menee myös niihin paikkoihin, joihin muut eivät mene.

”Meitä pidetään cowboyjärjestönä. Minä en ole enkä saisikaan olla cowboy, koska olen vastuussa ihmisten turvallisuudesta. Jemenissä jouduin tekemään riskianalyysia niin paljon, että se tuli korvista ulos.”

”Toisaalta, ei ole paikkaa, johon kieltäytyisin menemästä.”

Aral-järvi

Uzbekistanissa Hanna Kaskinen teki viikonloppumatkan Aral-järvelle, josta suurin osa on kuivunut. Tältä sen pohja nykyisin näyttää. © Hanna Kaskinen

Ennen Jemeniä Kaskinen työskenteli Intiassa, Etelä-Sudanissa, Uzbekistanissa, Sierra Leonessa, Jordaniassa, Ukrainassa ja Etiopiassa.

”Etiopiassa kotini oli bambumaja ja Etelä-Sudanissa teltta. Jemenissä me ulkomaalaiset elimme kuin vangit. Turvallisuussyistä emme saaneet liikkua asunnon tai työpaikan ulkopuolella.”

Parin päivän kuluttua on lähtö Myanmariin, jossa edessä on vuoden mittainen keikka.
Kachinin osavaltiossa, lähellä Kiinan rajaa Kaskinen tulee johtamaan projektia, jossa hoidetaan HIV- ja C-hepatiittitartuntoja sekä multiresistenttiä tuberkuloosia.

”Paikallisia työntekijöitä on 350, ulkomaalaisia viisi tai kuusi. Kuin olisin yrityksen toimitusjohtajaa.”

Vertaus ei kauas putoa. Kaskinen on koulutukseltaan sekä sairaanhoitaja että ekonomi.

Ekonomin irtiotto

Valmistuttuaan Turun Kauppakorkeakoulusta Kaskinen pääsi töihin monialayritys Partekiin.

”Menin sinne laskentaekonomina. Olin vuosina 1988–1995 ensin talouspäällikkönä ja sitten konsernijohdon business controllerina. Osallistuin fuusioiden ja yritysostojen suunnitteluun.”

Nokian palvelukseen Kaskisen liehitteli headhunter.

”Olen Salosta kotoisin ja menin Nokialle päästäkseni takaisin kotikaupunkiini, jossa minulla oli unelmieni talo. Lapset olivat pieniä ja se oli parempi paikka kuin Helsinki.”
Ammatillisesti merkittävimpänä irtiottonaan Kaskinen pitää siirtymistä Nokian talouspuolelta ympäristöpuolelle.

”Nokialla oli 90-luvun lopulla vahva brändi ja hirveästi alihankkijoita. Puhuttiin paljon siitä, että jos joku menee pieleen, kärsimään ei joudu komponenttivalmistaja vaan se brändi, jolla tuotteita myydään.”

Kaskinen koulutti ostopäälliköitä ympäri maailmaa ja valvoi, että yhtiön ja alihankkijoiden tehtaissa oli ympäristönhallinta kunnossa.

”Rakastin työtäni ja halusin tehdä ympäristöjuttuja, koska uskoin siihen. Yrityksille piti tuohon aikaan vielä myydä ajatus siitä, miksi ympäristöasioiden pitää olla kunnossa.”

”Mutta kun kiersin ympäri maailmaa kouluttamassa, näin sellaisia olosuhteita, joista tuli mieleen, että haluaisin tehdä jotain konkreettisempaa.”

Keskiluokan viattomuus

Vuonna 2003 nelikymppinen Hanna Kaskinen otti loparit Nokialta ja lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi.

”Halusin jonnekin, missä voin auttaa ihmisiä ja nähdä työni tulokset. Tiesin, että nyt on minun aikani lähteä. Jos en lähde nyt, en pääse enää opiskelemaan.”

Tähtäimessä ei ollut ura terveydenhuollossa, vaan avustustyö maailman kriisipesäkkeissä. Kaskisella oli suunnitelma. Koulun jälkeen kolme vuotta alan töitä ja sitten maailmalle. Onnistuessaan ajoitus olisi täydellinen. Eronnut kahden lapsen äiti heittäisi repun selkään, kunhan kuopus on kirjoittanut ylioppilaaksi.

”Ammattikorkeakoulussa kurssikaverit olivat parikymppisiä, mutta lukion terveystiedon pohjalta he tiesivät enemmän kuin minä. Olin aivan ulkona.”

Valmistumisen jälkeen Kaskinen sai kokea nahoissaan, mitä on terveydenhuollon arki.

”Olen keskiluokasta kotoisin. Oli omakotitalo, korkeakouluopinnot ja ystäväpiiri. Kaikki oli hyvin, mutta se oli rajattua elämää.”

Kriisialueilla vietettyjen vuosien jälkeenkin Kaskisen elämän järkyttävin kokemus on ollut suomalainen ambulanssi.

”Ambulanssissa näin tästä maasta sellaisen puolen, koteja ja kohtaloita, joita en olisi uskonut näkeväni.”

Ensiavussa iski ensi kertaa kasvoille se, miten suuri osa suomalaisten sairauksista johtuu alkoholista.

”Saatoimme kotiuttaa vanhuksen, joka oli kakannut kotiinsa ja tiesimme, että kukaan ei ole käynyt siellä siivoamassa. Tuo aika avasi silmäni sille, mikä on suomalaisen terveydenhuollon tila.”

Hanna Kaskinen

”Onneksi en tiennyt, että olisin voinut päästä humanitaariseen työhön ilman uudelleenkoulutusta, vaikka hallintotehtäviin. Olen tyytyväinen, että opiskelin hoitoalalle, koska nyt projektinvetäjänä ymmärrän paremmin, mitä hoitajat ja lääkärit kentällä tekevät”, Hanna Kaskinen sanoo. © Tommi Tuomi / Otavamedia

Klinikka metsässä

Suunnitelma eteni. Tytär kirjoitti ylioppilaaksi ja Kaskinen alkoi etsiä tietoa avustusjärjestöistä, jotka palkkaavat sairaanhoitajia maailmalle.

”Etsin järjestöä, joka olisi humanitaarinen, lääketieteellinen ja sitoutumaton sekä poliittisesti että uskonnollisesti. Punaiseen Ristin kurssille hain, mutta en päässyt, koska piti olla viisi vuotta työkokemusta.”

MSF:n Ruotsin konttorista tärppäsi. Vuonna 2010 käydyn peruskurssin jälkeen kaksi ensimmäistä komennusta veivät Intiaan.

”Opin siellä, miten paljon maailmassa on vaiettuja kriisejä. Naksaliitti-kapinallisten ja hallituksen konflikti on jatkunut 50 vuotta. Kapinalliset asuvat metsissä. Siellä on paljon alkuperäiskansoja, joilla ei ole pääsyä minkäänlaiseen terveydenhuoltoon.”

Erityisen hyvin mieleen jäi raskaana ollut nuori nainen ja hänen isänsä.

”Meillä kävi neuvolassa nuori nainen, jonka isä huolehti, että saa varmasti tuotua tyttärensä synnyttämään klinikalle.”

Joka päivä MSF pystytti klinikan keskelle metsää. Yhdessä kylässä oltiin kerta pari viikossa.

Nuoren naisen synnytys osui juuri yhdelle noista kerroista.

”Synnyttäjän ympärille tehtiin vilteistä rinki, etteivät kaikki pääse katsomaan toimenpidettä. Isä oli onnellinen, kun hänen tyttärensä pääsi klinikallemme synnyttämään.”

Intiassa MSF:n tiimi pystytti joka päivä liikkuvan klinikan keskelle maastoa. Tämä on yksi niistä paikoista. Iltaisin varusteet pakattiin tautoihin ja ajettiin takaisin tukikohtaan. © Hanna Kaskinen

Puolueettomuus avaa ovia

Järjestönä MSF on ehdottoman puolueeton.

”Rahoituksemme tulee 96-prosenttisesti yksityisiltä lahjoittajilta. Emme pääsääntöisesti ota avustuksia valtiolta. Siksi pääsemme paikkoihin, joihin muut eivät pääse. Mikään taho ei voi syyttää meitä puolueellisuudesta.”

Puolueettomuutta on myös koeteltu, kuten Myanmarissa, jonka rohingya-pakolaisten kova kohtelu on saanut laajaa kansainvälistä julkisuutta.

”Jos havaitsemme epäkohtia, ne tuodaan esiin, mutta vain faktaperusteisesti. Poliittisesti emme ota kantaa. Vuonna 2014 MSF joutui tilapäisesti keskeyttämään pari projektia Myanmarin Rakhinen osavaltiossa otettuaan kantaa rohingyojen kohteluun.”

Päätös epäkohtiin puuttumisesta tai vaikenemisesta on tärkeä, koska puolueettomuus on se millä MSF hankkii hyväksynnän konfliktien keskellä.

”Sairaaloissamme on potilaita konfliktien eri osapuolilta. Sitten on vain pidettävä huoli, että kaikki ymmärtävät, että olemme vain hoitamassa ihmisiä”.

Vaikeimpia harkinnan paikkoja ovat sellaiset tilanteet, kun klinikalle tuodaan pahoinpideltyjä siviilejä, joiden vammat ovat sotilaiden tekoa.

”Aina emme pysty puhumaan. Riskinä on, että joudumme lähtemään pois. Silloin paikalle ei jää ketään auttamaan niitä ihmisiä.”

Hanna Kaskinen Intiassa

Melko tyypillinen työpäivä Intian maaseudulla. Välillä tie oli poikki veden vuoksi. Toisinaan jokea ei ylitetty vaikka olisi voitu, koska vesi tuli siitä suunnasta että paluu illalla olisi ollut mahdotonta. © Hanna Kaskinen

Maailma jättää jälkensä

Inhimillinen kärsimys ei tule uniin, mutta jälkensä se jättää. Sierra Leonen ebola-alueelta Eurooppaan palattuaan Kaskinen kavahti ihmisiä.

”Hämmästyin, että antoiko joku mulle kätensä. Ensimmäiset pari päivää olivat vähän hankalia.”

Henkilökohtaiset osumat ovat jääneet vähäisiksi. Puhelin on varastettu kerran ulkomailla ja lompakko kahdesti – tosin Helsingissä.

”Etelä-Sudanissa ehdin olla vain puoli vuotta, koska sain E-hepatiitin. Maassa oli epidemia, mutta E on siitä hyvä, että se paranee.”

Hanna Kaskinen Etiopia

MSF:n ulkomaalaisten työntekijöiden tiimi pakolaisleirillä Etiopiassa. © Hanna Kaskinen

Isoäidin perintö

Kaskinen ei ole vielä pakannut. Myanmariin lähtee yksi 23 kilon laukku ja pikkureppu.

”En koskaan lähde keikalle ilman Sveitsin armeijan linkkuveistä, ilmastointiteippiä ja vanhaa kunnon kalastajanlankaa, jota minulla on isoäidin perintönä iso mytty ullakolla.”

Välttämättömyyksiin kuuluu myös otsalamppu, pattereita, ruuvimeisseli ja ruuveja.

Nippusiteillä on kätevä kiinnittää sängyn tolppiin kepit, joiden varaan viritetään moskiittoverkko.

”Hyttyset eivät tykkää minusta, mutta Etelä-Sudanissa rotat kävivät yöllä pureskelemassa varpaita. Moskiittoverkon läpi ne eivät tulleet.”

Ennen paluuta kotimaahan Kaskisella on tapana lahjoittaa osa vaatteistaan ja varusteistaan paikallisille.

”Olen todennut, että en tarvitse enää mitään uutta elämässäni. Minulla on edelleen vaatteita, joita käytin 1986 kun menin naimisiin. Ne mahtuvat vielä. Mutta kengät ja alusvaatteet ostan uusina, ilman niitä ei pärjää.”

Etiopia

Etiopian kodin muovimaton alta kasvoi sieniä. Kaskisen reissupakkauksesta löytyy myös pussillinen silikonirakeita, jotka estävät nahkatavaroiden homehtumisen sadekaudella. © Hanna Kaskinen

Tuhkauurna ikkunalla

Lomalla Kaskinen tulee aina Suomeen, jossa häntä odottavat tytär, poika ja kaksi lapsenlasta. Myös ex-miehen kanssa hän on hyvissä väleissä.

”Erosimme, kun lapset olivat aika pieniä. Pyrin viettämään joka toisen joulun Suomessa, jolloin olemme yhdessä, ex-mies, lapset ja minä.”

Kotimaassa Kaskinen keskittyy olemaan isoäiti, joka hakee pojan lapset tarvittaessa päivähoidosta.

”Poika ja miniä ovat huomaavaisia. Välillä tuntuu siltä, että he pyytävät apua, jotta voisin kokea itseni tarpeelliseksi. Tyttäreltäni ruinaan, että saisinko ottaa hänen koiransa hoitoon.”

Ystävät ovat kyselleet, aikooko Kaskinen eläkkeellä tulla Suomeen.

”Miten niin tulla? Minähän olen koko ajan Suomessa, vaikka olen poissa suurimman osan vuodesta. Ei minulla ole mitään muuta kiintopistettä kuin Suomi, tuttu ja turvallinen.”

Myanmarin jälkeisestä tulevaisuudestaan Kaskinen ei tiedä. Hän katsoo vuoden kerrallaan, tai melkein.

Ikkunalla on pieni tuhkauurna. Siinä lepäävät islanninlammaskoira Akun maalliset jäännökset.

”Kun tulen Suomeen jäädäkseni, aion ottaa koiran. Huomasin alitajuisesti suunnittelevani sitä, kun aloin kutoa tuota juttua”, Kaskinen osoittaa kirjahyllyn edustaa, jossa on viltti.

”Se on minun tulevan koirani makuualusta.”

X