Häpesin masennustani ja viivyttelin hoitoon hakeutumista parilla vuodella

Mari Sipola ei enää häpeä kertoa masennuksestaan. Salailu viivytti hoitoon hakeutumista kahdella ja puolella vuodella.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Oma lapsi havahdutti Mari Sipolan hakemaan apua masennukseensa.

Mari Sipola ei enää häpeä kertoa masennuksestaan. Salailu viivytti hoitoon hakeutumista kahdella ja puolella vuodella.
Teksti:
Virve Järvinen

Kolmen lapsen äiti Mari Sipola, 40, on sairastanut sekä raskauden aikaisen että synnytyksen jälkeisen masennuksen. Nyt hän tekee vapaaehtoistyötä, jottei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä sairaudesta yhtä pitkään. Mari ehti sairastaa kaksi ja puoli vuotta ennen kuin hän sai apua.

Tähän havahduin

Keskimmäisen, vuonna 2008 syntyneen lapseni odotusaika meni hyvin, mutta kun hän syntyi, aloin oireilla. Mielialani vaihtelivat voimakkaasti ja olin itkuinen ja ahdistunut. Siitä huolimatta en ajatellut, että olisin ollut masentunut.

Ajattelin, että olin niin vahva ihminen, etten voisi sairastua mieleltäni. Torjuin ahdistavat tunteeni, sillä olin pian uudelleen raskaana.

Kolmen lapsen äidillä ei ole aikaa sairastaa.

Kuopukseni syntyi lokakuussa 2009. Kun neuvolassa kysyttiin jaksamisestani, esitin hyvinvoivaa äitiä enkä pyytänyt apua.

Masennus olisi ollut häpeä, jota en suostunut tunnustamaan.

Kuopukseni oli vaativa vauva. Eräänä hetkenä kanniskelin itkuista lasta ja raivosin hänelle omaa pahaa oloani. Tuolloin 11-vuotias esikoiseni seurasi pärräämistäni sohvalta itkien.

Hän sanoi, ettei vauva voi rauhoittua, sillä vauva pelkää äitiä.

Ne sanat pysäyttivät minut. Seuraavana päivänä soitin kotikuntani henkisen hyvinvoinnin yksikköön.

Vastaanotolla

Pääsin saman tien psykologin vastaanotolle ja sitä kautta lääkäriin. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus. Olin masennusseulassa vain yhden pisteen päässä vaikeasta masennuksesta. Olin sairastanut sitä kaksi ja puoli vuotta ja ajatellut, että masennus poistuu, jollen myönnä sen olemassaoloa.

Minulle tarjottiin mielialalääkitystä, josta kieltäydyin. Halusin ja pääsin terapiaan. Kun odotin sinne pääsyä, löysin netistä Äidit irti synnytysmasennuksesta ÄIMÄ ry:n. Valitettavasti yhdistyksellä ei ollut kotipaikkakunnallani vertaisryhmää. Päätin, että heti kun voimani palaavat, perustaisin tällaisen ryhmän.

Näin minua hoidettiin

Puoli vuotta kestänyt terapia oli minun pelastukseni. Sain kertoa luotettavalle ihmiselle hätäni ja synkimmät ajatukseni tulematta tuomituksi. Jo muutaman tapaamisen jälkeen minulle tuli tunne, että asiat muuttuvat paremmiksi.

Uskon, että suurin syy sairastumiseeni oli huono parisuhde. Hoidin lapset pääasiassa yksin enkä päässyt koskaan poistumaan kodistani. Olin joutunut luopumaan kuntoiluharrastuksistani ja ystävistäni enkä saanut puolisoltani lainkaan tukea äitiyteen. Sain terapiasta voimaa parisuhteen päättämiseen. Eron jälkeen elämässäni alkoi uusi, valoisa aika.

Tässä ja nyt

Lapseni ovat nyt 17-, kahdeksan- ja kuusivuotiaat. Nuorimmainen on erityislapsi.

Omaa aikaa ei vieläkään juuri ole. Silti tunnen, että elämäni muuttuu koko ajan paremmaksi: arki on iloista ja jaksan touhuta lasteni kanssa ja pitää yhteyttä ystäviini ja lapsuudenperheeseeni.

Pidin itselleni antamani lupauksen vertaisryhmän perustamisesta. Nyt olen vetänyt ryhmää viisi vuotta.

Pyrin kokemuksillani ja tarinallani luomaan ryhmäläisille toivoa. Kerron, että masennuksesta selviää.

Ensimmäinen askel kohti valoa on lakata häpeämästä ja vertailemasta itseä muihin. Masennus ei tee kenestäkään huonoa äitiä.

Jokainen äiti on äitinä riittävän hyvä.

FB_logo    Jaa juttu Facebookissa

Twitter_icon    Jaa juttu Twitterissä

Seura_Logo

   Tilaa Seura

X