Kirjailija Heidi Jaatinen palasi sukunsa juurille Kiuruveden lapsuusmaisemiin: ”Täällä kaikki on jotenkin helpompaa – kaikki järjestyy”

Jo teininä Heidi Jaatinen tiesi, että Kiuruvesi on hänen kohtalonsa. Toki hän teki ensin saman kuin moni muu: lähti kotipaikkakunnaltaan opiskelemaan. Tie vei 1980-luvun puolivälin jälkeen Jyväskylän yliopistoon. Ilmaisutaidon opettajan opinnoissa vierähti viisi vuotta.

Kotipaikkakunnan ja opiskelukaupungin väliset matkat taittuivat liftaten. Silloin Jaatinen kiinnostui ihmisten tarinoista ja spontaaneista kohtaamisista. Koskaan ei tiennyt etukäteen, mitä automatkan aikana saisi kuulla.

Jyväskylässä Heidi imeytyi mukaan kulttuuririentoihin. Hän innostui teatterista ja osallistui Huoneteatterin ja teatteriryhmä Yövieraiden toimintaan.

Urbaani vilske vie helposti kultturellit nuoret mennessään, mutta Jaatiselle kävi toisin.

Valmistuttuaan hän suuntasi takaisin yläsavolaiseen maitopitäjään.

”Jo nuorina ystäväpiirissäni ajateltiin, että me jäämme ylpeästi tänne. Ei minulla ole mitään kaupunkia vastaan, mutta täällä kaikki on jotenkin helpompaa, kaikki järjestyy.”

Heidillä oli monta syytä palata. Suvun tarinat olivat yksi.

Perheen värikäs historia

Kotipesästä Heidi Jaatinen oli oikeastaan lennähtänyt ensi kertaa jo paljon ennen opintoreissuaan, aivan pikkuisena.

Kun Heidi oli muutaman vuoden ikäinen, hän jäi äitinsä töiden vuoksi isovanhempiensa hoitoon Kiuruveden Koskenjoelle.

Heidin sukujuuret Kiuruvedellä ulottuvat puolen vuosituhannen taakse. Lapsen korviin tarttui tarinoita suvun vaiheista. Jo alakouluikäisenä hän kuitenkin alkoi aavistella, että niistä puuttui palasia.

”Oli sellaista värettä, josta aisti, että jotain jäi kertomatta. Veljelleni puhuttiin enemmän, koska hän on mies.”

Historian aukot koskivat Suomen vuoden 1918 sisällissotaa ja sen jälkeisiä vuosikymmeniä. Niiden osalta suvun historia on värikäs – kirjaimellisesti – eikä mitenkään seesteinen.

Jaatisen isosetä oli suur-Suomi -aatteen sokaisemana osallistunut Vienan valloitusretkille ja ollut mukana vasemmistolaisten muilutuksissa itärajalle. Moni isoisän perheessä oli myös vakaumuksellinen oikeistolainen, mutta isoäiti tuli sosiaalidemokraattisesta suutariperheestä. Ja toinen isoisä kuului kommunistiseen yhdistykseen.

”Kaikki pyrittiin pitämään pinnan alla. Näin, että se vaikutti myöhempiin sukupolviin. Historiasta löytyivät sankarimyytti ja häpeä rinnakkain.”

Kaikkea ei kuitenkaan saatu salattua. Lapsuutensa leikeissä Heidi Jaatisella oli mielikuvituspaikat nimeltä ”Viena” ja ”Ruija”. Niin historia hivuttautui lapsen maailmaan.

Jaatisten ulko-ovessa näkyy neljän tekijän käsiala. Kissa Elvi S odottaa pääsevänsä pelaamaan Heidin kanssa mölkkyä. © Harri Mäenpää

Kirjoittaminen kasvoi ilmaisukeinoksi vähitellen

Vuonna 1992 Heidi Jaatinen palasi kotipitäjään ja aloitti työt luokanopettajana Nivan koululla kunnan keskustassa.

Keskeinen syy paluuseen oli Jari, jonka Heidi oli tuntenut jo yläkoulussa. Jarin kanssa Heidi löi hynttyyt yhteen jo 16-vuotiaana lukion diskossa. Jari ei viihtynyt Jyväskylässä. Se sinetöi ratkaisun.

Kiuruvedellä kirjoittaminen kasvoi Heidin ilmaisukeinoksi vähitellen. Hänen luovuutensa kanavoitui kauan teatteriin ja maalaamiseen, mutta jossain vaiheessa hän havahtui siihen, että oli koko ajan huomaamatta hionut kirjallista ilmaisuaan. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010. Neljä vuotta myöhemmin hän olikin jo Finlandia-palkintoehdokkaana kolmannella kirjallaan Kaksi viatonta päivää.

Jaatisen viimeisimmät romaanit sijoittuvat Kiuruveden Koskenjoelle. Osasyy siihen lienee mummo, jolla oli Heidiä hoitaessaankin tapana lähteä spontaanisti tapaamaan sukulaisia. Hän saattoi esimerkiksi illalla keksiä, että lähdetäänpä yöjunalla Lahteen sukuloimaan.

”Totuin siihen, että on luontevaa mennä ihmisten luokse.”

Tämä ajatus vain vahvistui opiskeluvuosien liftireissuilla. Ja kun lapsuudessa kuullut suvun tarinat jäivät pyörimään mielessä, Jaatinen päätti kerätä niitä lisää.

Tähän mennessä hän on haastatellut esimerkiksi 30 isänsä serkkua ja saanut talteen historiaa, joka olisi muuten jo saattanut kadota. Monet haastateltavista ovat sittemmin edesmenneet.

Kun Heidin ääni isän kuoltua katosi, oma kirjallinen ääni alkoi lopullisesti löytyä.

Ääni katosi

Opettajana Heidi Jaatinen ehti toimia neljännesvuosisadan, kunnes työhön tuli äkkipysäys keväällä 2016.

Jaatisen isä kuoli lauantaina. Kun Heidin olisi maanantaina pitänyt astua tuttuun tapaan luokkahuoneeseen, suusta ei kuulunut mitään.

”Yhtäkkiä ääneni hävisi. Luulin, että lepään muutaman päivän, mutta en mennytkään töihin enää koskaan.”

Viime vuodet ovatkin olleet kirjailija Heidi Jaatisen elämässä isojen muutosten aikaa.

Seuraava mullistus koitti viime joulukuussa. Heidi oli puolisonsa Jarin kanssa pyörittänyt 35 lypsylehmän karjataloutta parikymmentä vuotta. Nyt lehmät myytiin toisille tiloille ja navetta jäi tyhjilleen.

”Tulin niin allergiseksi, etten pystynyt jatkamaan. Ratkaisuun vaikuttivat myös ilmasto- ja ympäristösyyt.”

Tänä syksynä koitti muutoksista suurin. Nelilapsisen perheen viimeinen lensi pesästä, kun 19-vuotias Liina lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi. Nyt Heidi ja Jari ovat ensi kertaa kahden sitten vuoden 1994, jolloin esikoinen syntyi.

Talo on täynnä yksityiskohtia, joista monet on tehty varta vasten sinne. © Harri Mäenpää

Käsityöläisyys näkyy kodissa

Kiuruveden Koskenjoki on paikka, jonne Heidi Jaatisen, 53, uusinkin romaani sijoittuu. Hänen nykyinen kotinsa on rakennettu reilun kymmenen kilometrin päähän Koskenjoelta.

Perhe muutti Jarin kotipaikalle vuonna 2001. Uusi komea talo valmistui 2009. Se on veistetty Keiteleen sahalla lojuneista ylijäreistä tukeista, jotka eivät mahtuneet sahan laitteista läpi. Hirsiseinillä on paksuutta kunnioitusta herättävät 12 tuumaa.

Heidin mummo oli suutarin tytär, ja käsityöläisyys elää suvussa yhä. Taloa on tehty koko lähipiirin voimin. Siinä eivät historian ristiriidat paina. Veli on työstänyt huonekaluja, äiti ommellut verhoja…

”Tätä on rakennettu pieteetillä. Ulko-oveakin oli tekemässä neljä ihmistä.”

Heidi on ahminut arkkitehtuuria kaikkialta missä on käynyt. Hän on esimerkiksi katsellut kaikki mahdolliset ikkunatyypit. Silti sukuhistoria tunkeutui tiedostamatta myös oman talon syntyprosessiin.

”Kun kaikki oli valmista, tajusin, että ikkunat ja ulkoseinien väri ovatkin suoraan isäni syntymäkodista, Kosken talosta.”

Ekologinen elämäntapa sujuu maalla

Opintojen jälkeen Heidi Jaatinen on tehnyt kaksi pidempää pyrähdystä pois lapsuusmaisemistaan. Vuosituhannen vaihteessa koko perhe teki maailmanympärimatkan ja vuonna 2004 haettiin pariskunnan kolmen biologisen lapsen katraaseen Intiasta adoptiolapsi, Liina.

”Sitten tiesimme, että jämähdämme tähän.”

”Jämähtäminen” on tässä yhteydessä ehdottoman positiivinen termi. Maalla kaikki on selkeää.

”Tykkään myös siitä, että täällä on helpompi vähentää kulutusta ja toteuttaa ekologista elämäntapaa. Autolla on kyllä pakko ajaa, mutta eipä tule lenneltyä viikonlopuksi Hampuriin.”

Nuukuus on jo mummolta opittua. Jaatinen pitää yhä hametta, jonka sai kymmenvuotiaana. Ruokaa ei heitetä pois ja kaikki käyttökelpoinen pannaan talteen.

Kulttuuritarjontaa on toki suurissa kaupungeissa enemmän, mutta sitäkin voi itse luoda. Jaatisen opintojensa jälkeen perustama teatteriryhmä Hulluviima toimii Kiuruvedellä edelleen.

”Ei osaa kaivata sitä, mitä ei ole.”

Heidi Jaatisen luovuus kanavoitui kauan teatteriin ja kuvataiteeseen, kirjoittaminen löytyi vasta aikuisena. Hän myös maalaa yhä. © Harri Mäenpää

Tavoite eksyä

Heidi Jaatisen juuri ilmestynyt Suvanto (Gummerus) on romaani sisällissodasta ja sen jälkeisistä vuosista. Siitä Heidi Jaatinen aikoo edetä kirjoittamaan 1930- ja -40 -luvuista.

”Parisataa sivua seuraavaa kirjaa on jo valmiina.”

Kun perheen kuopus Liina on lentänyt pesästä, Heidillä olisi vihdoin aikaa keskittyä pelkästään kirjoittamiseen. Mutta tilanne on outo. Aiemmat tuotokset ovat syntyneet työn, talon rakentamisen ja lasten kasvattamisen ohessa.

Heidin elämä on hyvässä järjestyksessä, mutta luomisessa kirjailijalla on toisenlainen tyyli. Hän kirjoittaa tarinasta palasia, fragmentteja sieltä täältä ja punoo vasta lopuksi niille sitovan juonen.

Inspiraationsa hän ammentaa ympäröivästä luonnosta. Siellä liikkuessaan metodi on samanlainen kuin kirjoittamisessa.

”Kun lähden retkelle metsään, tavoitteeni on eksyminen. Olen onnistunutkin siinä monta kertaa.”

Juttu on julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 11/21.