Heikki Suvilehto nousi kehitysvammaisten äänitorveksi: ”Olen elänyt elämäni erityispuolen sapluunassa – vanhuuteni haluaisin viettää tavisseniorina”
Seura kertoi jo vuonna 1984 kehitysvammaisesta Heikki Suvilehdosta. Sittemmin Heikistä tuli kehitysvammaisten tärkeä äänitorvi, joka oli perustamassa Me itse -yhdistystä.
Heikki Suvilehto lukee tabletiltaan uutisotsikot joka päivä. Tabletti on myös oiva apuväline Heikin luottamustehtävissä Kehitysvammaisten Tukilliitossa ja Pyhäjärven vammaisneuvostossa.
Heikki Suvilehto, 61, tajusi kymmenenvuotiaana, että hän ei ole ihan tavallinen lapsi.
”Keksin sanan meikäläinen, kun joskus 1980-luvulla istuin kotini portailla sisarusteni kanssa. Pohdimme, miten kehitysvammaisen maailmaa voisi kuvata muille. Sanoin, että se on meikäläisten maailma.”
Seura julkaisi vuonna 1984 Heikistä jutun Kehitysvammainen Heikki: ”Kohta ruppeen huolehtimaan vanhemmistani”.
Silloin 25-vuotias Heikki kritisoi yhteiskuntaa tiukasta jaosta vammaisiin ja ei-vammaisiin. Heikki haaveili myös tyttöystävästä ja opiskelusta.
Miten Heikin haaveille oikein kävi?
Yhdistys pystyyn
Heikki ei halua puhua kehitysvammaisista, koska sana on leimaava. Parempien sanojen keksiminen on osa Heikin vastarintaa.
”Jos meikäläiset ei kelpaa, paralaiset voisi toimia. Paralainen tarkoittaa samankaltaista. Termi tulee urheilumaailmasta.”
Heikki oli jo nuorena puhuja. Hän kertoi vuonna 1984, että hän oli pitänyt valtakunnallisilla Kehitysvammaliiton päivillä palopuheen asuntoloista, joissa vammaiset ja ei-vammaiset voisivat asua yhdessä.
”Kun tein tuon ensimmäisen puhujankeikkani, puhuin siitä, että meille on koittava aurinko. Sen jälkeen, vuosia myöhemmin, olen saanut nähdä neitsen synnyn.”
Se neitsen synty tapahtui lopulta helmikuussa 1999. Silloin Heikki oli perustamassa kehitysvammaisten Me itse ry:tä. Yhdistyksen perustamisasiakirja allekirjoitettiin Tampereen yliopiston isossa salissa.
Nyt Heikki Suvilehto on yhdistyksen kunniajäsen.
”Se idea sai alkunsa Tulppaanitalon saunassa, kehitysvammajärjestöjen tiloissa. Tunsimme silloin, että aika on kypsä ja vanhanaikaiset ajatukset meikäläisistä ovat väistyneet.”
Puutarhurien romanssi
Nuorella Heikillä oli vuonna 1984 yksi harras toive. Hän halusi löytää rakkauden.
Elämän mittainen rakkaus jäi löytymättä, mutta tyttöystävä löytyi hetkeksi Laukaasta, puutarhakurssilta.
”Se oli sellainen kiihkeä opiskeluromanssi. Seurustelimme tiiviisti puutarhakurssin viimeiseen päivään saakka. Olimme kihloissakin.”
Kun puutarhakurssi päättyi, Heikki ja tyttö lähtivät eri teille. Nyt Heikki pohtii, onko hän jo liian vanha, vai vieläkö uusi rakkaus voisi löytyä.
Tyttö jäi, mutta kurssin avulla löytyi töitä.
”Tein viitenä kesänä puistotöitä Pyhäjärven kunnalle.”
Lukemisen palo
Heikki Suvilehto kertoi vuonna 1984 Seurassa, että hän opetteli lukemaan 18-vuotiaana. Koulussa hän ei oppinut lukemaan, mutta eräänä päivänä kotona ollessa häneen iski riivajainen. Siltä istumalta hän haki aapisen ja alkoi harjoitella. Viidessä vuodessa Heikki oppi lukemaan ja hiukan kirjoittamaankin.
”Luen yhä joka päivä uutisotsikot tabletiltani. Lisäksi luen selkokielisiä kirjoja ja noita vähäisiä lehtiä, joita minulle tulee.”
Heikki on myös koukussa tiedemaailman asioihin. Hän haaveilee, että Suomeen perustettaisiin Meikäläisten akatemia. Siellä kehitysvammaiset opiskelisivat selkokielellä tiedettä.
”Silloin meikäläisetkin voisivat olla neroudensäikeitä.”
Heikki Suvilehto syntyi pienviljelijäperheeseen Pyhäjärvelle. Hän on sisarusparvensa toiseksi nuorin. Kuvassa Heikki antaa vanhemmilleen lukunäytöstä. Pekka Nieminen / Otavamedia
Paralympialaisiin
Halu opiskella vei Heikin 1990-luvun alussa Merikosken ammattikouluun, jossa hän opiskeli kiinteistöalaa. Ammattikoulussa hänelle aukesi ura urheilussa.
”Yleisurheilu oli minun lajini. Eniten rakastin 400 metrin juoksua.”
Heikki Suvilehto voitti parayleisurheilussa useita Suomen mestaruuksia, ja edusti Suomea paralympialaisissa Espanjassa vuonna 1992. Siellä lajina oli 800 metrin juoksu. Mitali jäi saamatta, mutta kisat olivat silti Heikin elämän tärkeimpiä kohokohtia.
”Minut valtasi silloin olympialaisten henki!”
Heikin lapsuudenkodissa seurattiin tiiviisti urheilua. Lapsuuden sankareita olivat maastohiihtäjät Eero Mäntyranta ja Kalevi Laurila.
”Kyllä minä nykyäänkin seuraan urheilua, mutta kunnon penkkiurheilulaisuus suli minusta, kun suomalaiset eivät pärjää enää. Paraurheilijat tuovat nykyään kaikki Suomen mitalit. Nykyään kannustan vain Pyhäjärven hiihtäjiä.”
Onnellisen miehen toive
Heikki Suvilehto kokee saavuttaneensa Me itse -yhdistyksen kautta paljon yhdessä muiden pitkän uran tehneiden vammaisaktiivien kanssa. Ennakkoluulot ovat vähentyneet, itsemääräämisoikeus viety pitkälle, eikä kehitysvammaisen tarvitse enää elää koko elämäänsä laitoksessa.
Silti moni asia kaipaisi edelleen muutosta.
”Työelämä on kestoaihe, jossa riittää korjattavaa. Minua huolestuttaa myös, saavatko ikääntyvät vammaisten palveluja ja toteutuuko niissä itsenäisesti asuvan ja ikääntyvän vammaisen oma tahto?”
Itse Heikki kokee saaneensa elää hyvää elämää. Terveyttä on riittänyt, ja monet hänen haaveistaan ovat toteutuneet.
Heikki Suvilehto on elänyt todeksi oman ohjenuoransa: elä onnellisena miehenä ja ole itsenäinen. Nyt hänellä olisi vielä yksi toive. Hän haluaisi asua seniorivuotensa perhehoidossa jonkun ihan tavallisen perheen luona.
”Olen elänyt elämäni erityispuolen sapluunassa. Vanhuuteni haluaisin viettää tavisseniorina.”