Taiteilija Helinä Hukkataival, 80, pitää katseen tulevassa: ”Teen performansseja keksimisen ja järjestämisen ilosta”

Nunnamaiseen pukuun sonnustautunut iäkäs nainen istuu roomalaisella torilla ja leikkaa miesten valkoista paitaa matonkuteiksi. Sitten hän alkaa virkata kuteista jotain. Muutamat ohikulkijat seisahtuvat ihmettelemään naisen puuhia. Ympärillä elämä kuitenkin jatkaa kulkuaan.

Nainen on performanssitaiteilija Helinä Hukkataival, 80, joka vuonna 2014 toteutti performanssin nimeltä Ei milloinkaan laiskana.

Kotikaupungissaan Tampereella Hukkataival ei herätä huomiota ainakaan omissa vaatteissaan saapuessaan Tampereen pääkirjastolle. Korkeasta iästään huolimatta Hukkataival on yhä aktiivinen taiteilija, jonka katse on tulevaisuudessa.

Syksyn aikana hän suuntaa taiteilijaresidenssiin Mynämäelle Saaren kartanoon sekä Saksan Darmstadtiin ympäristötaidetapahtumaan.

”Rakennan Saksaan pienimuotoisen installaatioteoksen nimeltä Be Well. Siinä ripustan puihin hyvin yksinkertaisia, löydetyistä materiaaleista tehtyjä hahmoja, jotka välittävät hyvän olon toivotuksia luonnolle”, taiteilija kertoo.

Aihe ei voisi olla ajankohtaisempi.

Ihan hirveä Barbie

Helinä Hukkataival tunnetaan parhaiten naisten arkisia askareita kuvaavista teoksistaan. Useissa performansseissa ja videoteoksissa on mukana Barbie-nukke, johon iäkäs nainen selvästi vertailee ulkonäköään.

Hukkataival on ottanut Barbien osaksi teoksiaan, koska se on hänen mielestään ”niin hirveä” vartalon vääristeltyine mittasuhteineen. Hän sanoo, ettei nainen pääse ulkonäköpaineista edes seniori-iässä. Noin kuusikymppisenä alkaa vaihe, jolloin aletaan käyttää kaulassa pientä huivia kaularyppyjen peittämiseksi.

”Itsekin käytin pitkään poolopuseroita, mutta sitten totesin, etteivät ne mitään auta, kun kaulus venyy!”

Hukkataipaleen teokset eivät kuitenkaan paasaa epätasa-arvosta vaan huvittavat ja yllättävät. Vai mitä sanotte performanssista, jossa iäkäs nainen seisoo keskellä eurooppalaista kävelykatua ja vilauttelee vastaantulijoille rintamustaan? Mutta takin alta ei paljastu ihoa – vaan mustaan paitaan kiinnitetty alaston Barbie.

Absurdeja askareita

Monissa Helinä Hukkataipaleen performansseissa nainen toimittaa absurdeja askareita: ompelee kadulta löytyneitä roskia muovin sisään, pyyhkii pölyjä puiston pensaista tai kantaa risuja keskellä kaupunkia.

Tammikuussa Helsingin Sanomien kriitikko tulkitsi, että Hukkataival haluaa ilmentää teoksillaan naisille tyypillistä ”tyhjän raatamista”. On jopa luultu, että Helinä Hukkataival on taiteilijanimi, jolla taiteilija haluaa tuoda esiin sitä, että elämä menee hukkaan suorittaessa turhia kotitöitä.

Molemmat käsitykset ovat virheellisiä.

”Monien performanssieni lähtökohta on tavallisissa askareissa, jotka joka tapauksessa on tehtävä, että elämä sujuu. Ne eivät ole turhaa puurtamista.”

Hän kritisoi kylläkin sitä, että naisen yhä odotetaan tekevän enemmän arjen askareita kuin miehen. Naisen asemassa hän näkee paljon muutakin parannettavaa. Hukkataivalta ihmetyttää esimerkiksi se, että Suomen kaltaisessa maassa on edelleen paljon perhe- ja lähisuhdeväkivaltaa.

Hän ei kuitenkaan suoraan ota taiteellaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

”Teen performansseja keksimisen ja järjestämisen ilosta”, hän kertoo.

Työskentely on intuitiivista, vaistonvaraista. Vasta jälkeenpäin hän saattaa huomata että tuli ottaneeksi kantaa johonkin.

Helinä Hukkataival ei ole koskaan opiskellut feminististä teoriaa eikä osallistunut poliittiseen naisasialiikkeeseen, mutta tietynlaisen feminismin hän omaksui jo kotoa.

”Äitini erosi aikoinaan kirkosta, kun naispappeutta ei hyväksytty – vaikka hän oli uskonnollisesta perheestä. Kun naiset lopulta pääsivät papeiksi, hän liittyi takaisin kirkkoon.”

”Oikeisiin töihin”

Taiteilija on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa aikana, jona esimerkiksi matonkuteiden leikkaaminen ei todellakaan ollut turhaa. Jos halusi maton, se piti yleensä kutoa itse tai teettää.

Polku kohti taiteilijuutta alkoi tyttökoulusta, jossa kuvaamataitoa oli kahdesti viikossa.

”En ollut erityislahjakas, mutta tykkäsin kovasti.”

Oli myös toinen lempiasia, leipominen, joka vei Hukkataipaleen stipendillä kotitalousopintoihin yhdysvaltalaiseen collegeen. Opiskelu ulkomailla ei ollut siihen aikaan tavallista. Collegessa Hukkataival kävi myös valinnaisia taidekursseja.

”Silloin aloin miettiä, uskaltaisinko hakea Ateneumiin.”

Ateneumista eli silloisesta Taideteollisesta oppilaitoksesta valmistui kuvaamataidon opettajia.

Oikeasti Helinä Hukkataival olisi halunnut Kuvataideakatemiaan opiskelemaan taiteilijaksi, mutta se tuntui taloudellisesti liian epävarmalta valinnalta.

Kotoa hän oli oppinut, että jokaisen piti elättää itsensä. Molemmat vanhemmat kävivät töissä ja erosivat hänen lapsuudessaan, mikä oli harvinaista 1940-luvulla.

Ateneumin ovet aukesivat: Hukkataipaleesta tuli kuvaamataidon opettaja. Hän opetti Tampereen Pohjois-Hervannan yläasteella ja lukiossa vuodesta 1978 eläkkeelle asti ja teki taidetta työn ohessa.

Nykyään Hukkataipaleelta kysytään usein, mistä hän saa rohkeutta esittää performansseja Hampurin kaduilla tai venetsialaisessa puistossa.

”Esiintyminen ei jännitä, kun on temppuillut luokan edessä 30 vuotta”, Hukkataival kuittaa.

Temppuilulla hän tarkoittaa normaalia kasvatustyötä ja oppilaiden aktivointia. Hän nautti opettamisesta, mutta 1980-luvun alussa hän väsyi ja alkoi miettiä, mitä muuta elämässä voisi olla. Hän alkoi tehdä taas omaa taidetta ja osallistui ryhmänäyttelyihin.

Vaan väsymys ei hellittänyt. Hukkataival koki olevansa umpikujassa taiteen kanssa.

”Minua eivät kiinnostaneet asetelmat eivätkä maisemat, enkä halunnut kuvata ihmisiä.”

Henkilökohtaisessa elämässäkin oli vaikeaa. Hukkataival hakeutui opiskelemaan hahmotaideterapeutiksi työn ohessa.

Terapeutin työtä hän ei koskaan tehnyt, mutta koulutus avasi silmiä jollekin uudelle. Hukkataival huomasi, ettei hänen tarvinnut omistautua millekään tavanomaiselle kuvataiteen lajille.

Tempaus näyteikkunassa

Helinä Hukkataival toteutti ensimmäisen performanssinsa 1990-luvun alussa. Tuolloin hän huomasi Helsingin Merimiehenkadulta kioskigallerian, näyteikkunan, jota taiteilijat saattoivat vuokrata.

Hukkataival tajusi, että hänen tilaisuutensa oli tullut.

Niinpä Hukkataival istui näyteikkunassa viikon ajan pari tuntia päivässä kirjoittamassa ruskealle voimapaperille lauseita sen ajan self help -oppaista, joita hän itsekin oli lukenut. Paperit hän teippasi ikkunaan.

Työ oli nautinto, mutta performanssiuran alussa häntä kalvoi epävarmuus.

”Nähdessäni toisten performansseja ajattelin, että apua, noinko se pitää tehdä. Luulin, että olin käsittänyt kaiken väärin, kun puuhailin omia pieniä juttujani.”

Tuolloin performanssit saattoivat olla hyvin fyysisiä tai shokeeraavia. Suomessa esimerkiksi Ilkka-Juhani Takalo-Eskola rämpi alastomana suossa, ja serbialainen Marina Abramović saattoi itsensä jopa hengenvaaraan esimerkiksi viiltelemällä vatsaansa töissään.

Hukkataipaleen tyyli taas oli hykerryttävä ja vähäeleinen.

”Sitten taas innostun”

Epävarmuus alkoi sulaa, kun Helinä Hukkataival osallistui 1990-luvulla sveitsiläinen teatteriohjaaja Norbert Klassenin performanssityöpajaan Turussa. Kouluttaja kutsui hänet performanssifestivaaleille Berniin.

Siellä Hukkataival esitti kaksi performanssia. Palaute oli rohkaisevaa, ja tuolla reissulla solmitut suhteet kantavat yhä.

”Kun kokeneet ja alaa tuntevat ihmiset kehuvat, kyllä sitä alkaa uskoa itseensä.”

Vuonna 2001 Hukkataival jäi eläkkeelle – ja aloitti mediataiteen opinnot Tampereella. Hän oppi muun muassa editoimaan videoita.

Mikä ajaa Helinä Hukkataivalta vielä kahdeksankymppisenä työskentelemään tuotteliaana taiteilijana?

”Kun pyydetään esiintymään, alan miettiä, mitä tekisin – ja kun ajatuksen saa kulkemaan, tekeminen on vain kiinnostavaa ja hauskaa. Välillä mietin, että jokohan tämä riitti, mutta sitten taas innostun.”