”Suru herkistää havainnoimaan ympäristöä eri silmin” – Henri Hirvenoja käsitteli isänsä kuolemaa kirjoittamalla runoja
Henri Hirvenoja huomasi, että suru herkistää havainnoimaan maailmaa uudella tavalla.
"Kannattaa vaalia hyviä hetkiä ja muistella niitä", Henri Hirvenoja on oppinut.
Kellastunut männynneulanen putosi kesämökin pihalla puusta maahan. Näyssä ei ollut mitään ihmeellistä, mutta sinä syksynä Henri Hirvenoja, 51, huomasi tuollaiset asiat.
”Siinä hetkessä oli kuolemaa, mutta myös hetken kauneutta.”
Henri Hirvenoja suri isänsä lähestyvää kuolemaa. Isä sairasti kroonista keuhkoahtaumaa ja Henri hoiti isäänsä käymällä hänen luonaan niin usein kuin pystyi.
Lohtua toi kirjoittaminen. Havainto männynneulasen putoamisesta päätyi Henrin neljänteen runokokoelmaan Diminuendo: Runoja surusta (Basam Books, 2020).
”Suru herkistää havainnoimaan ympäristöä eri silmin. Runojen kirjoittaminen oli ennakoivaa terapeuttista työtä, hyvin puhdistava kokemus.”
Hirvenojan runot on höystetty arkirealismilla, joka kuvastaa surevan kokemusmaailmaa. Vaikka hänen oma elämänsä musteni, maailma ympärillä pysyi samana: lehdet ja havunneulaset putosivat, katusoittaja musisoi ja lokit liitelivät taivaalla.
Runokirjasta on jo otettu kaksi painosta, ja moni on kertonut saaneensa siitä lohtua.
”Suomalaisessa yhteiskunnassa lohdutus voi olla tiukassa. Olemme hienotunteisia muiden surua kohtaan.”
Isä ei Henrin harmiksi ehtinyt nähdä kirjaa.
Trauma häiritsi surutyötä
Henri Hirvenoja on entinen EU:n lehdistövirkamies, joka on sittemmin keskittynyt kirjoittamisen lisäksi muun muassa matkanjohtajan ja matkaoppaan töihin eri puolilla maailmaa.
Vuonna 2019 hän kohtasi Espanjan Aurinkorannikolla vetämällään retkellä runoilevan suomalaispapin, joka kannusti Henriä kirjoittamaan enemmän suruaiheisia runojaan.
Vaikka Henri oli varautunut isänsä poismenoon ja poistumisjärjestyskin oli oikea, oli omaisen menetys rankka paikka. Henrikin lamaantui: masentui ja käpertyi kuoreensa.
Isompi sokki oli kuitenkin ollut äidin kuolema 20 vuotta aiemmin. Kuolema tuli yllättäen, kun Henri oli kolmekymppinen ja työskenteli Helsingin EU-toimistossa Brysselissä. Äiti oli nuori, ei edes vielä eläkkeellä.
Tilanteen lohduttomuutta syvensi se, ettei Henri saanut muilta kaipaamansa empatiaa.
”Pomo teki kaikkensa, etten olisi voinut palata takaisin töihin lyhyeltä sairauslomaltani. Jouduin vaihtamaan työpaikkaa. Ystäväni olettivat, että jatkan elämää vitsaillen kuten ennenkin. Tuli huono fiilis – tämäkö oli ainoa roolini, hauskuuttaa muita? Kokemus rikkoi minua pahasti ja siitä jäi trauma, joka häiritsi surutyötä.”
Kirjailija Henri Hirvenojalla on muistona edesmenneen isänsä kiikarit. ”Näillä näkee kauas ja saa uutta perspektiiviä asioihin.” © Tommi Tuomi
Vanhempien muisto
Vanhemmat merkitsivät Henrille paljon. Jopa niin paljon, että hän on alkanut kulkea heidän jalanjäljissään.
Biologian lehtorina uransa tehnyt isä oli myös rotari, ja vuosi sitten Henrikin päätyi rotareihin. Isä oli myös suuri Japanin ystävä, samoin Henri. Nyt Henri kirjoittaa runokirjaa Japanista. Hän vietti siellä 80-luvulla vaihto-oppilaana vuoden, joka oli tunnetasolla järisyttävä.
Äiti puolestaan oli kieltenopettajana tarkka sanoista. Samalla tarkkuudella Henri Hirvenoja kirjoittaa runojaan.
”Perinteiden vaaliminen tuntuu arvokkaalta ja vie eteenpäin. Näin vanhempani pysyvät yhä elämässäni.”
Isän poismeno voimisti Henrin auttamishalua. Hän on kouluttautunut tukihenkilöksi, jotta voisi tukea ja mentoroida nuoria. Korona-aikana hän on vienyt ruokaa naapurille.
Moni asia näyttäytyy kirkkaampana kuin ennen surua. Ikä ja elämänkokemus ovat tehneet surun käsittelyn helpommaksi.
”On tärkeätä voida elää omannäköistä elämää. Teen vain niitä asioita jotka inspiroivat minua.”
Liian hyvin ei kuitenkaan saa mennä, se tappaa luovuuden.
”On ahdistavaa olla liian onnellinen. Runoilijan melankolisuus sopii minulle parhaiten. Onnellisuuden väistely on häirinnyt ihmissuhteitani. ”
Hyvää kannattaa vaalia
Henri Hirvenoja ei pelkää kuolemaa suruistaan huolimatta. Antaa voimia ja rohkeutta hyväksyä se, kuinka ohuen langan varassa tässä mennään.
Sureville hän haluaisi sanoa, ettei kuolemaa ja surua kannata yliajatella. Todennäköisesti ei olisi voinut tehdä mitään toisin ja estää tapahtunutta.
”Kannattaa ennemmin vaalia hyviä hetkiä ja muistella niitä. Tunnen itseni vahvemmaksi kuin ennen.”
Isästään hänellä on konkreettinen muisto, kokonainen puutarha. Isän istutusten viereen kesämökille Henri on istuttanut satoja puita ja pensaita isänsä muistolle. Osa puista on isän opiskelukavereilta, yksi jokaiselta.
”Isää ilahduttaisi kovasti tieto, että hänen ystävänsä kasvavat hänen puutarhassaan japaninpihlajina, tuohituomina ja tammina.”
Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 3/22.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti