Hevosonnettomuus sai Ullan käsittelemään häpeän tunnetta: ”Eläimet ovat auttaneet minua selviytymään”
Hevosonnettomuuteen joutunut Ulla Hukka luuli pitkään, että hänen pitää kouluttaa hevostaan päästäkseen eroon pelosta. Meni lähes kymmenen vuotta, kunnes Ulla tajusi, että kyse oli jostain paljon syvemmästä.
”Yhtenä päivänä ymmärsin, ettei hevonen voi minun ylitseni mennä: pystyin olemaan lempeä ja määrätietoinen johtaja, osasin sanoa sille ei. Pystyin samalla tavalla asettamaan sen rajan ihmisille.
Pöydällä lepää lappeellaan kehystetty, mustavalkoinen valokuva. Hetki ennen tapaamistamme kuva on pudonnut seinältä. Kuvassa vielä lapsenkasvoinen 15-vuotias poika ohjastaa ravihevosta.
”Isänikin oli hevosmies”, Ulla Hukka, 50, toteaa hieman etäisesti.
Ulla oli jo pienestä pitäen innokas heppatyttö. 12-vuotiaana hän suorastaan asui talleilla sekä selaili Hevoshullu-lehden sivut hiirenkorville omasta hevosesta haaveillen.
”Mutta kävin vain satunnaisesti ratsastustunneilla. Perheelläni ei ollut niihin varaa.”
Aikuisiällä Ulla aloitti ratsastuksen uudelleen. Nyt hänellä oli vihdoin aikaa – ja rahaa. Meni vuosi, kun hän osti oman pienen islanninhevosen, alkoi kilpailla.
Mutta Ullalla oli toinenkin unelma.
”Sarjakuvapiirtäjä Lena Furberg piirsi Hevoshulluun pohjoisruotsinhevosia, joilla oli pitkä musta harja ja karvaiset jalat. Ai että rakastin niitä! Takaraivooni oli piirtynyt ajatus, että haluaisin jonain päivänä juuri tuollaisen ison hevosen.”
Unelma toteutui elokuussa 2008.
”Tuo hevonen muutti elämäni lopullisesti.”
Unelmien hevonen
Se oli onnenpäivä, kun 6-vuotias pohjoisruotsinhevonen Eki saapui Lopen Läyliäisiin. Kun säkäkorkeudeltaan 165 senttinen lempeä jätti asteli pihaan, Ullan sydän oli onnesta sykkyrällään.
”Ensimmäinen ajatus oli, että onpa se iso! Ruska-issikkani painoi 350 kiloa. Eki painoi 800–900 kiloa.”
Mutta jo heti ensimmäisenä päivänä sattui ja tapahtui.
”Taluttaessani Ekiä kentällä se hätkähti koiria ja kääntyi katsomaan niitä. Jäin alle, ja kaatuessani minulta murtui häntäluu ja varpaat. Hevonen katsoi, että oho, sori!”
Hevonen ei ehkä itsekään tiedostanut, miten iso ja voimakas se olikaan. Toisaalta kukaan tai mikään ei estänyt sitä rynnistämästä vaikkapa syömään. Se jyräsi.
”Se oli hurjan kiltti hevonen, mutta se teki mitä sitä huvitti.”
Ulla rakasti hevosia ja kaikkia eläimiä jo pienenä tyttönä. Kuvassa hän on 12-vuotias. Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia
Kohtalokas hevosonnettomuus
Oli lokakuinen keskipäivä, kun Ulla kiinnitti tuliterät nelipyörävaunut intoa puhkuvalle Ekille. Tarkoitus oli lähteä Ullan 4,5-vuotiaan tyttären ja 2-vuotiaan pojan kanssa ajelulle.
”Tyttäreni istui jo etupenkillä kypärä päässä, kun olin nostamassa poikaani kyytiin.”
Samalla hevonen nyppäsi päätään eteenpäin: voiko jo mennä? Ullalta lipesi ote ohjista. Vaunut liikahtivat. Siinä samassa hevonen lähti salamana liikkeelle.
Koko maailma tuntui pysähtyvän.
Kun yli 800-kiloinen hevonen juoksi tallin pihalla olevan ison lautapinon yli, tytär tippui heti kyydistä. Vaunut lentelivät sinne tänne, valjaat kilisivät, maa tömisi: renkaat, jouset, vaunun palaset vain sinkoilivat ilmassa.
Tytär nousi seisomaan. Alkoi itkeä. Hyvä, ei käynyt pahemmin, Ulla ehti ajatella.
”Sehän on vaarallinen eläin!”
Hevonen juoksi paniikissa pitkin pihaa, kunnes vaunut jäivät linkkuun heinäpaaliin.
”Koko tilanne ei kestänyt kauan, mutta siinä hetkessä se tuntui ikuisuudelta.”
”Otin hevosen kiinni. Irrotin soljen, ja kaikki loput valjaiden osat putosivat maahan.”
Ulla tarkisti hevosen kunnon ja vei sen tarhaan, kantoi lapset sisään rauhoittumaan.
Hevosella oli iso haava rinnassa, jonka eläinlääkäri ompeli. Tytär selvisi mustelmilla, mutta ratsastuskypärän lippa oli mennyt halki.
Onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä.
”Onnettomuudesta oli kulunut viikko, kun tajusin, että siinä olisi voinut lähteä henkiä: niin lapsilta kuin hevoseltakin.”
Ullan mies oli sitä mieltä, että hevonen pitää laittaa pois: sehän on vaarallinen eläin!
”Ajattelin, ettei se ollut hevosen vika. Se vain säikähti.”
Silti Ulla teki myynti-ilmoituksen.
”Tiesin takaraivossani, ettei se ollut oikea keino. Onneksi kukaan ei ostanut sitä.”
Niinpä Ullan oli pakko hakea apua, jotta oppisi käsittelemään isoa työhevostaan. Ensin hän kävi Ekin kanssa hevosmies Kari Vepsän luona, sitten Hans Sidbäckin ajokurssilla.
”Lopputulemana oli, ettei hevosessa ole mitään vikaa.”
Ullaa jäyti.
”Mutta ajattelin, että totta kai tästäkin selvitään – olinhan kova hevosnainen!”
Hevoskärryonnettomuus vei Ulla Hukan huikealle matkalle itseensä. Nyt hän uskaltaa puhua peloistaan ja tunteistaan ääneen. ”Tärkeintä on mennä turvallisesti omia pelkojaan kohti. ” Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia
Hevonen tarvitsee päättävisen mutta lempeän johtajan
Pari vuotta myöhemmin eräänä sunnuntaina Ullan pihaan käveli perhe esittäytymään: he olivat juuri muuttaneet naapuriin.
Tuo kohtaaminen oli käännekohta.
Kävi ilmi, että hevostenkouluttaja Esa Korhonen ja psykoterapeutti Henriika Maikku pitivät eläinavusteisia pelko- ja johtajuuskursseja. Se herätti Ullan mielenkiinnon.
”Heidän avullaan tajusin, että hevonen tarvitsee määrätietoisen ja päättäväisen, mutta ennen kaikkea lempeän johtajan.”
Siihen kuului vahvasti läsnäolon taito – hevosen kanssa tuli unohtaa kaikki muu.
”Opettelin ensitöikseni vain olemaan hevosen lähellä: silittelemään ja koskemaan sitä ja seuraamaan, milloin hevonen rentoutuu, miten sen korvat liikkuvat, millaisia mikroilmeitä sillä on. Hevonenhan aistii ihmisen jännityksen.”
Sitten se iski. Hevosonnettomuus oli ollut traumaattisempi kuin Ulla oli edes tajunnut.
”Oli kova paikka tunnustaa ääneen, että minähän pelkään Ekiä, omaa hevostani. Pintaan alkoi nousta pelon lisäksi häpeää ja vihaa.”
Mistä häpeä oikein kumpusi?
”Olen kulkenut koko ikäni ikään kuin häpeän verhossa”
Isojen ahaa-elämysten myötä Ulla päätti opiskella sosiaalipedagogiseksi hevostoimintaohjaajaksi.
”Tajusin, että tämä on sitä, mitä haluan tehdä!”
Vuonna 2013 Tommy Hellstenin Ihminen Tavattavissa -koulutuksessa Ulla tajusikin jotain pysäyttävää itsestään.
”Jokainen lapsi tarvitsee vanhemmat, jotka ovat läsnä, kannustavat ja asettavat rajat – mutta minulla ei ollut sellaisia. Vanhemmilleni maistui alkoholi ja usein veljieni kanssa pelkäsimme tuolien takana, mitä tapahtuu. Lapsuuteni oli rajaton ja rankka. Turvaton.”
Häpeäntunteet ja huono itsetunto olivat kalvaneet Ullaa lapsuudesta saakka. Ne tuntuivat koko kehossa.
”Olin perheen pienin, ainoa tyttö. Käytin vanhoja vaatteita, kun meillä ei ole ollut rahaa uusiin. Siitäkin minua kiusattiin koulussa.”
”Olen kulkenut koko ikäni ikään kuin häpeän verhossa.”
Ei ihme, että eläimet näyttelivät niin suurta roolia Ullan elämässä: ne toivat turvaa.
Ulla myös tajusi, ettei ollut koskaan puhunut näistä asioista ääneen. Osa lähipiiristä ihmettelikin: kannattaako menneitä muistella?
”Mielestäni on tärkeää käydä näitä asioita läpi ja puhua niistä ääneen: muuten ne vain kasvavat ja kasvavat sinussa, jos työnnät niitä taka-alalle. Ja jonain päivänä kamelinselkä katkeaa.”
Tunteiden läpikäyminen ja hyväksyminen oli Ullalle todella rankkaa, mutta arvokasta.
”Ennen pidin kaiken sisälläni. Vaikeissa tilanteissa purin huulta tai poistuin paikalta. Olen onnellinen siitä, että nykyään osaan itkeä. Enää en pidättele mitään.”
Turvallisuuden tunne oli ollut kateissa
Lopullinen, tärkeä oivallus tapahtui kuitenkin vasta kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen.
Ulla törmäsi termiin polyvagaalinen teoria, mikä selittää autonomisen hermoston toimintaa erityisesti traumaattisissa tilanteissa: mitä kehossamme tapahtuu, kun säikähdämme tai pelkäämme jotakin?
”Tajusin, että kaikki nämä vuodet turvallisuuden tunne oli minulta aivan kateissa sekä hevosten että ihmisten kanssa.”
Ulla oppi rauhoittamaan itseään hengittämällä syvään hevosensa vieressä ja sanoittamalla, ettei ole mitään hätää. Silloin hevonenkin rentoutui ja oli läsnä.
”Pelot tulevat selkärangasta, eikä traumoista pääse koskaan eroon: ne ovat aina kehossamme, mutta niitä läpi käymällä oppii elämään niiden kanssa.”
Ulla Hukan Cardehumma-maatilalla asustaa viisi hevosta, kaksi koiraa, kaksi vuohta ja kaksi kiliä, kaksi aasia, kanoja, pupuja ja kissoja. 7-vuotias Edgar on myös kylmäverinen pohjoisruotsintyöhevonen, kuten edesmennyt Eki. Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia
Tärkeintä onkin päästä jyvälle, miltä turva kehossa tuntuu: kun kaikki onkin hyvin.
”Tältä se tuntuu kehossani, kun olen turvassa, kukaan ei tule päälleni tai en välitä siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Ja se tuntuu todella hyvältä, levolliselta.”
Oivallus vaikutti monella tapaa Ullan elämään. Hän oppi kohtaamaan ihmisiäkin eri tavalla, lempeämmin.
”Tätä kautta sain ihan mielettömästi myös vuorovaikutukseen, kommunikointiin ja olemiseen ihmisten kanssa rauhallista itsevarmuutta, levollisuutta. Enää ei tarvitse pelätä.”
Kiitos, Eki
Kolme hevosta nostaa samaan aikaan päätään pitkän ruohikon keskeltä, kun Ulla kävelee laitumelle Esa-kissan kipittäessä kintereillä.
Ulla pyörittää Cardehumma-yritystä, joka tarjoaa eläinavusteista valmennusta, Ihminen tavattavissa -terapiaa sekä sosiaalipedagogista hevos- ja koiratoimintaa syrjäytymisen ehkäisyn tukena. Asiakkaina käy sekä lapsia, nuoria että aikuisia.
”Eläimet ovat auttaneet minua selviytymään.”
”Eläimet ovat auttaneet minua selviytymään. Nyt haluan tietoisesti tarjota noita kokemuksia myös muille: hyväksyntää, turvaa sekä nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemuksia.”
Ulla kokee olevansa aivan eri ihminen kuin 12 vuotta sitten.
”Vihdoin tiedän ja tunnen, että minulla ei ole hätää.”
Kaikesta on kiittäminen tuota isoa pohjoisruotsinhevosta, joka laukkasi vehreämmille laitumille 2015.
”Silloin itkin kuukausikaupalla. Ensimmäistä kertaa tuli olo, että nyt saan itkeä ja surra. Lopulta en enää edes tiennyt, mitä kaikkea itkin.”
Matka turvaan on ollut pitkä.
”Eki opetti minua kohtaamaan omia tunteitani. Pelkoa, häpeää, raivoa – toki iloa ja onnellisuutta. Se oli mahdottomalta tuntuva tunteiden tie, mikä toki jatkuu edelleen.”
”En tiedä, miten voisin kiittää tuota hevosta tarpeeksi”, Ulla sanoo ja antaa kyyneleiden tulla.