Vanhusneuvola ikääntyvien tueksi – Huoli vanhemmista ja vanhusten ahdingosta sai Merja Etholén-Rönnbergin ystävineen tekemään kansalaisaloitteen

Jaa artikkeliLähetä vinkki
vanhusneuvola
Merja on iloinen siitä, että vanhemmat voivat asua omassa rivitaloasunnossaan ja kummankin muisti pelaa terävästi kuin partaveitsi. © Juha Metso
Merja Etholén-Rönnberg haluaa olla yötä päivää vanhempiensa tavoitettavissa. Hän ajaa kolmen viikon välein Helsingistä Kotkaan hoitamaan iäkkäiden vanhempiensa asioita.

Merja Etholén-Rönnbergin puhelin soi kesken kiireisen työpäivän. Isä Kalevi Etholén jonotti päivystykseen Kymenlaakson keskussairaalassa Kotkassa. Hänen verenpaineensa oli laskenut ja vointi huono.

”Tule hakemaan minut pois täältä”, isä sanoi Merja-tyttärelle.

Isä koki pienen ja pimeän odotustilan sairaalassa ahdistavana. Väkeä juoksi ympärillä, mutta oman vuoron odottaminen lääkärille pääsyssä tuntui ikuisuudelta.

Merja Etholén-Rönnberg työskenteli tuolloin Helsingissä idän palvelualueen vanhustyön johtajana. Hänellä oli 1 200 alaista. Isän puhelu tavoitti hänet kokouksessa, jota hän johti. Merja ei voinut keskeyttää kokousta, mutta ajatuksia hätääntyneen isän puhelu sotki.

Kun kokous oli ohi, Merja soitti isälle. Hän yritti saada puhelimen päähän sairaanhoitajan tai lääkärin, joka osaisi vastata hänen kysymykseensä isän voinnista. Puhelu kiersi numerosta toiseen, eikä isää hoitavaa henkilöä tuntunut löytyvän.

”Huolestuin valtavasti, mutta samalla minun piti jäädyttää omat tunteeni ja ryhtyä toimimaan. Soitin veljelleni ja kerroin, että isä oli viety ambulanssilla päivystykseen. Sen jälkeen aloin selvitellä, mihin numeroihin voisin ottaa yhteyttä sairaalassa. Toimin kuin robotti. Rauhoittelin isääni, mutta omat tunteeni työnsin taka-alalle”, Merja muistelee.

Tapahtumasta on kulunut muutama vuosi. Isä pääsi lopulta sairaalan vuodeosastolle ja sai lääkitystä sepelvaltimotautiinsa. Merja lähti seuraavana päivänä Kotkaan tapaamaan vanhempiaan. Isä oli silloin jo paremmassa kunnossa mutta sanoi tuolloin Merjalla tiukasti, ettei lähde enää ikinä päivystykseen.

Tätä haastattelua tehtäessä Kalevi-isä haluaa kuitenkin painottaa, että kaikkinensa hän on ollut tyytyväinen keskussairaalassa eri vaivoihin saamaansa hoitoon. Hän kiittää hoitohenkilökuntaa ja entisenä ay-aktiivina toivoo heille lisää palkkaa.

Lyyli ja Kalevi Etholén kihlautuivat vuonna 1953 ja avioituivat vuonna 1954. © Etholén-Rönnbergin kotialbumi

Lyyli ja Kalevi Etholén kihlautuivat vuonna 1953 ja avioituivat vuonna 1954. © Etholén-Rönnbergin kotialbumi

Huoli ikääntyvistä vanhemmista

Merja, 68, jäi pari vuotta sitten eläkkeelle. Hän ajaa kolmen viikon välein Kotkan Karhulaan hoitamaan vanhempiensa asioita. Sadan kolmenkymmenen kilometrin matka kuluu yleensä sujuvasti, vaikka joskus teillä on ruuhkaa ja pimeillä syyssäillä ajaminen tuntuu työläältä.

Puhelimessa puhutaan päivittäin. Isä Kalevi on 91-vuotias ja äiti Lyyli 89-vuotias. Merjan kaksi nuorempaa veljeä asuvat Karhulan lähistöllä ja auttavat vanhempien asioiden hoidossa. Pojanpoika Jaakko hoitaa viikoittaiset kaupassa käynnit.

Merja vietti lapsuutensa Kotkassa. Siellä hänen sydänystävänsä oli Meri-Sisko Eskola. Naisten ystävyys on kestänyt kuusi vuosikymmentä. Nyt heitä yhdistää muiden asioiden ohella huoli iäkkäistä vanhemmista.

”Meri-Sisko muutti Kotkasta Helsinkiin ja asuu naapurinani Herttoniemessä. Olemme kuin sisaruksia. Käymme usein kävelyllä ja puramme huoliamme läheisistä.”

Meri-Sisko huomasi noin kahdeksan vuotta sitten, että muistisairaus vähensi hänen äitinsä toimintakykyä. Ennen virkeä eläkeläinen vetäytyi omiin oloihinsa. Näytti siltä, että äiti ei pärjännyt yksin kotonaan.

Sukulaiset alkoivat etsiä tälle apua soittelemalla tutuille ja erilaisille vanhuspalvelujen tarjoajille. Hyviä vihjeitä etsittiin jopa viidakkorummun perusteella. Lopulta äidille löytyi palvelutalopaikka Helsingistä.

Äidin omaishoitajaksi

Kun koronapandemia alkoi keväällä 2020, Meri-Sisko muutti äitinsä kotiinsa ja ryhtyi omaishoitajaksi. Päätös oli tehtävä nopeasti. Uhkakuvana oli, että äiti olisi koronasulkujen vuoksi jäänyt yksin eristetyksi palvelutaloasuntoonsa.

Äiti tarvitsi apua kaikissa päivittäisissä toiminnoissaan, ja lopulta kaatuminen johti sairaalajaksoihin. Hän sai hoivapaikan viime kesänä lähes vuoden kestäneen haku- ja jonotusvaiheen jälkeen.

Meri-Sisko huomasi saman, minkä Merjakin oli huomannut etsiessään apua vanhemmilleen. Palvelut ovat hajallaan ja tiedonmurusia täytyy hakea sieltä täältä. Tämä vie aikaa ja turhauttaa.

Merja sanoo, että ystävyys Meri-Siskon kanssa kannattelee heitä molempia, kun vastassa on vaikeita asioita.

”Viranomaisista kukaan ei koskaan kysellyt Meri-Siskolta, miten hän jaksaa hoivata äitiään. Ystävänä minä kysyn. Voin myös kertoa hänelle omista huolistani. Huoliringissäni on kerrallaan enintään kolme ihmistä. He ovat ihmisiä, joiden terveydestä ja voinnista kannan huolta.”

Merja noin kolme­vuotiaana 1950-luvulla. © Etholén-Rönnbergin kotialbumi

Merja noin kolme­vuotiaana 1950-luvulla. © Etholén-Rönnbergin kotialbumi

”Lähti itämään ajatus tehdä kansalaisaloite, että perustettaisiin vanhusneuvola”

Merjalla ja Meri-Siskolla on muitakin eläkkeellä olevia ystäviä, jotka hoitavat läheisiään. Vuosi sitten naisten yhteinen ystävä Raili Lehtinen oli mukana kävelylenkillä ja lausui ääneen ajatuksen, että vanhusten hyväksi täytyisi tehdä jotain.

Joukkoon liittyivät vielä Pirkko Lehtinen ja Eila Alajoki. Naiset kokoontuivat toistensa koteihin kerran kuukaudessa kehittelemään ideoita, miten vanhusten palveluita voisi kehittää.

”Kirjoitimme Helsingin Sanomien yleisön osastoon vanhusten ahdingosta. Kirjoitus sai valtavasti myönteistä palautetta. Siitä lähti itämään ajatus tehdä kansalaisaloite, että perustettaisiin vanhusneuvola.”

Kansalaisaloite avattiin verkossa viime toukokuussa.

”Hyvä palaute lisäsi potkua ja intoa tehdä yhä enemmän. Teemme vapaaehtoistyötä. Olen ylpeä siitä, että olemme näin pitkällä. Vanhempani ovat tyytyväisiä kansalaisaloitteesta, vaikka välillä ihmettelevät, että taasko juoksen johonkin kokoukseen.”

vanhusneuvola

Merja Etholén-Rönnberg ajaa vanhempiensa, Lyyli ja Kalevi Etholénin, luokse Karhulaan kolmen viikon välein. Siellä hän usein leipoo vanhemmilleen. Uunissa paistuvasta piirakasta leviää kotoinen ja herkullinen tuoksu.© Juha Metso

”En voi tehdä muuta kuin kuunnella”

Merja haluaa olla vanhempiensa tavoitettavissa joka hetki. Yöpöydällä on kännykkä hälytysvalmiudessa. Muutama viikko sitten saapunut puhelu säikäytti hänet pahemman kerran. Kello oli kahdeksan sunnuntai-iltana.

”Puhelimessa oli äiti, mutta en saanut selvää, mikä häntä vaivasi. Puhelu loppui. Hetken kuluttua isä soitti ja kuiskaili puhelimeen. Hän oli onnistunut viemään äidin lepäämään. Kysyin, pitääkö minun lähteä Kotkaan, mutta isän mielestä kiirettä ei ollut.”

Merja soitti isälle uudelleen ja kehotti tarkkailemaan äidin vointia. Ambulanssi pitäisi hälyttää heti, jos äidin tila heikkenisi. Isä lupasi ja sanoi, että palataan asiaan aamupalan jälkeen.

”Nukuin katkonaisesti sen yön. Mietin, miten järjestän lapsenlapseni hoidon, jos aamulla täytyy lähteä Kotkaan. Viidestä lapsenlapsestani nuorin, kaksivuotias Niilo, on minulla hoidossa joka maanantai. Aamulla äidin kohtaus oli mennyt ohi, eikä minun tarvinnutkaan tulla Kotkaan. Podin hieman huonoa omaatuntoa, sillä olin monesti aiemmin toppuutellut päivystykseen soittoa. Äidin tilan arviointi etänä on hyvin vaikeaa.”

Muitakin vaivoja vanhemmilla on. Lyyli kärsii ankarista niskakivuista. Merja on kuljettanut häntä erikoislääkäreillä ja kipupoliklinikalla, mutta sopivaa lääkitystä ei ole löytynyt. Kalevi-isälle on tehty tekonivelleikkauksia. Hän on myös kaatunut ja siitä on jäänyt kolotuksia.

”Tunnen oloni voimattomaksi, kun äiti valittaa puhelimessa säryistään. En voi tehdä muuta kuin kuunnella.”

Muistilapusta tutkitaan, mitä kaikkia asioita Merjan on hoidettava vierailunsa aikana. © Juha Metso

Muistilapusta tutkitaan, mitä kaikkia asioita Merjan on hoidettava vierailunsa aikana. © Juha Metso

Tyttären vierailu on aina odotettu hetki

Lyyli ja Kalevi Etholén asuvat mukavassa rivitaloasunnossa Kotkan Karhulassa.

Kotkassa vieraillessaan Merja käy kaupassa ja apteekissa ja laittaa ruokaa. Nyt on mukana kantarellikeittoa ja itse pyydystettyjä, pakastettuja muikkuja.

”Ehkä isä voi paistaa muikut. Hän on aina pitänyt ruuanlaitosta”, Merja sanoo.

Aluksi juodaan kuitenkin kahvit. Merja on leiponut vanhemmilleen herkullista mustikkapiirakkaa. Kahvipöydässä vaihdetaan kuulumisia. Mitä kaikkea on tehtävä, jotta arki rullaa ja mitä kuuluu lapsenlapsille. Lyylillä ja Veikolla on kahdeksan lastenlasta ja kahdeksan lastenlastenlasta.

Ikävistäkin asioista joutuu puhumaan. Lyylin ja Kalevin ystävistä suurin osa on kuollut, eikä naapureissa ole enää paljon juttuseuraa ikätovereista.

Lyyli ja Kalevi viettävät ajastaan suurimman osan kahdestaan. Jos Kalevi viipyy liian kauan kävelylenkillä, Lyyli huolestuu ja soittaa perään. Mieli rauhoittuu, kun puoliso palaa kotiin. He ovat eläneet yhdessä seitsemänkymmentä vuotta.

Hyllyillä ja pöydillä on paljon valokuvia lapsista ja heidän jälkikasvustaan. Olohuoneen nurkkaa hallitsee komea takka, jonka Kalevi on muurannut. Seinää peittää iso tummasininen ryijy. Senkin käsistään taitava Kalevi on itse solminut.

Kalevi teki työuransa muurarina ja Lyyli ompelijana. Vanhemmat osallistuivat ammattiyhdistystoimintaan ja pyrkivät aina vaikuttamaan, kun epäkohtiin piti puuttua. Heiltä Merja sai mallia ja uskon siihen, että asioihin voi vaikuttaa.

Tyttären saapuminen vierailulle on aina odotettu hetki.

”Kunpa hän asuisi lähempänä ja vierailisi vieläkin useammin”, Lyyli sanoo ja pyyhkii silmänurkkaan pyrkivää kyyneltä.

Merja Etholén-Rönnberg ajaa vanhempiensa, Lyyli ja Kalevi Etholénin, luokse Karhulaan kolmen viikon välein. Siellä hän usein leipoo vanhemmilleen. Uunissa paistuvasta piirakasta leviää kotoinen ja herkullinen tuoksu.

”Tunnen oloni voimattomaksi, kun äiti valittaa puhelimessa säryistään. En voi tehdä muuta kuin kuunnella”, Merja kertoo. © Juha Metso.

”Tunnen oloni voimattomaksi, kun äiti valittaa puhelimessa säryistään. En voi tehdä muuta kuin kuunnella”, Merja kertoo. © Juha Metso.

X