Maire Rautakoski, 93, tunnisti itsensä väritetystä sota-ajan kuvasta – Vain 15-vuotiaana ilmavalvontalottana hän hälytti koko Helsingin pommikoneet havaitessaan

Jaa artikkeliTilaa Seura
Maire Rautakoski
“Urheilu on ollut koko elämäni”, 93-vuotias Maire Rautakoski sanoo. Pikkulottana Suomenlinnassa sujui varsinkin käsipallo, keilailu tuli kuvaan kolmikymppisenä suurperheen äitinä. Keilaseura Kolauksen pelipaita on vuodelta 1957. © Matias Honkamaa
Maire Rautakoski vietti kaksi sotakesää Suomenlinnan bunkkerissa. Pikkulotta puolusti kotimaataan myöhemmin urheilukentillä, lajinsa ensimmäisenä naishuippuna Suomessa.

Maire Rautakoski tunnisti itsensä heti. Hän oli tapansa mukaan ottanut tablettitietokoneen käteensä heti herättyään, lu­keakseen maailman uutisia ja tuttujen kuulumisia.

Facebookissa vastaan tuli vanha, digitaalisesti jälkiväritetty valokuva, jossa kolme nuorta tyttöä on kiivennyt poseeraamaan kivipaaden päälle.

Kuva on otettu Suomenlinnan kirkon edustalla. Tytöillä on yllään lottapuvut kirkkaanvalkoisine kauluksineen ja mansetteineen. Keskimmäisellä tytöllä on jalassaan koreilta näyttävät kengät.

Maire muisti kengät hyvin. Ne olivat päältä kauniit mutta paperista tehty – oikeat pula-ajan jalkineet. Väritettyyn kuvaan oli onnistuttu löytämään niihin täsmälleen oikea värikin.

Valokuva lennätti 93-vuotiaan Mairen hetkessä syvälle muistoihin: kesäiseen Suomenlinnaan lähes 80 vuoden taakse.

Maire oli silloin keskenkasvuinen tyttö suuren sodan jaloissa.

Mutta kerran hän sai hälyttää koko Helsingin.

Maire Strömberg Suomenlinnan kirkon edustalla lottatoverien keskellä. Tovereidensa nimiä Maire ei muista. Kuvan on värittänyt Tommi Rossi.

Maire Strömberg Suomenlinnan kirkon edustalla lottatoverien keskellä. Tovereidensa nimiä Maire ei muista. Kuvan on värittänyt Tommi Rossi. © Tommi Rossi

Pommikoneet kiikarissa

Maire Rautakoski on syntyjään Strömberg ja lähtöisin Helsingin Vallilasta. Hänen perheensä asui Lars Sonckin suunnittelemassa Euranlinnassa, jonka sisäpihan vesialtaassa uiskenteli kesäisin kultakaloja. Lapsuus työläiskaupunginosassa on jäänyt onnellisena mieleen.

Kaksikielisen perheen isä työskenteli liikennelaitoksen tarkastajana. Äiti hoiti kotona neljää lasta, joista Maire oli toiseksi vanhin. Hän sai olla lapsi kaksitoista vuotta.

Sitten syttyi talvisota, ja kaikkien lapsuus päättyi.

”Talvisodan aikana Siuntiossa evakkona ollessani tuli seurattua lottien työtä, ja ihailin heitä jo silloin”, Maire kertoo.

Hän liittyi Lotta Svärd -järjestöön naapurintyttöjen innostamana heti jatkosodan alussa.

Yli 15-vuotiailla oli sota-aikana poikkeuslain mukaisesti velvollisuus tehdä töitä. Helmikuussa 1942 viisitoista vuotta täyttänyt Maire halusi suorittaa työvelvoitteensa lottana. Toukokuussa hän jo nousi ensimmäistä kertaa ilmavalvontatorniin Vantaalla, silloisessa Sotunkylässä.

Tehtävänä oli vanhemman lotan apuna kiikaroida taivaanrantaa ja kuunnella, onko viholliskoneita tulossa.

”Heti kun kuului surinaa, otettiin yhteyttä Ivakiin (Ilmavalvontakeskus) ja annettiin viesti. Sitten seurattiin, alkaako koneita näkyä”, Maire muistelee.

Hänestä itsestäänkin tuntuu hurjalta, että vain 15-vuotias tyttö laitettiin torniin pommikoneita kiikaroimaan. Mutta sodan alussa lotista oli pulaa. Maire arvelee, että hän sai heti siirron, kun tilalle saatiin vanhempi, koulutettu lotta.

Maire komennettiin Ilmavalvontakeskukseen, joka sijaitsi Susisaaressa Suomenlinnassa. Siellä hän vietti kesät 1942 ja 1943, toukokuusta lokakuuhun.

”Se oli niin voimakas kokemus, että kaikki muu on vähän unohtunut. Suomenlinna oli rakas paikka.”

Mairen kertomukset lotta-ajoista ovat valoisampia kuin sotamuistot yleensä.

Suomenlinnan pikkulotat olivat täynnä toivoa ja elämänhalua.

Maire Suomen­linnan Montussa Ilmavalvonta­keskuksen puhelin­vaihteessa, jonka hoitaminen kuului pikkulottien tehtäviin. Mairen ja hänen lottatovereidensa aktiivisuuden ansiosta Montun seinässä on nykyään lottien työstä kertova muistolaatta.

Maire Suomen­linnan Montussa Ilmavalvonta­keskuksen puhelin­vaihteessa, jonka hoitaminen kuului pikkulottien tehtäviin. Mairen ja hänen lottatovereidensa aktiivisuuden ansiosta Montun seinässä on nykyään lottien työstä kertova muistolaatta. © Matias Honkamaa

Palkkana tupakkaa

Toukokuussa 1942 oli niin kylmä, että Mairella oli tuolloin otetussa valokuvassa yllään turkistakki. Suomenlinnaan saapumisesta hän muistaa kuitenkin parhaiten sen, että sai syödä vatsansa täyteen.

”Se oli erittäin vaikea vuosi ruokatilanteen puolesta koko Suomessa, ja meillä oli kotona iso perhe eikä oikein varaa mustaan pörssiin. Muistan ensimmäisen ruokailun Suomenlinnassa, oli hernerokkaa ja vanikkaa eli näkkileipää sekä Koskenlaskija-juustoa. Sitä en ikinä unohda. Hernekeitto on edelleen mun lempiruoka!”

Lotat asuivat Suomenlinnan poliisikoulussa, joka oli sodan vuoksi tyhjillään. Yhteensä lottia työskenteli Suomenlinnassa parikymmentä, sekä pikkulottia että vanhempia lottia. Maire oli koko joukon nuorin. Lotat työskentelivät viiden tytön ryhmissä neljässä vuorossa.

Varsinainen työpaikka sijaitsi ”Montussa”, Ilmavalvontakeskuksen käyttöön otetussa bunkkerissa. Lotat hoitivat puhelinkeskusta ja vastaanottivat viestejä Helsingin ympäristön ilmavalvontatorneista.

Palkakseen lotat saivat kymmenen markkaa ja kolme tupakkaa päivässä. Lisäksi etuihin kuului sauna ja ilmainen suutari.

”Myös pikkulotat saivat ne kolme tupakkaa. Valitettavasti osa alkoi polttaa, mutta minä käytin niitä kauppatavarana.”

Stadilainen Maire savolaistui, kun Kallaveden rannalta löytyi upea vanha huvila, josta tehtiin myöhemmin vakituinen koti.

Stadilainen Maire savolaistui, kun Kallaveden rannalta löytyi upea vanha huvila, josta tehtiin myöhemmin vakituinen koti. © Matias Honkamaa

Urheilua ja ukulelea

Kun lotille sattui vapaapäivä, he saivat halutessaan poistua Suomenlinnasta. Kaikki pikkulotat olivat kotoisin Helsingistä tai lähiseudulta, joten he olisivat ehtineet käväistä kotona.

Harva kuitenkaan halusi lähteä. Tytöt viihtyivät Suomenlinnassa niin hyvin.

Lotille oli teroitettu, etteivät he saa kysyä mitään eivätkä kertoa kenellekään mitään. Se lujitti keskinäisiä suhteita.

”Me oltiin niin kuin perhettä. Monttu oli niin salainen paikka, että suomenlinnalaisetkaan eivät tienneet, että siellä oli sellainen.”

Mairen kertomus Suomenlinnan lotta-ajoista kuulostaa välillä kesäleirikuvaukselta. Vapaa-ajalla tytöt vierailivat toistensa huoneissa, jolloin juotiin teetä ja juteltiin. Pimeinä ja sateisina iltoina saatettiin laulaa yhdessä ukulelen säestyksellä. Mutta ennen kaikkea Suomenlinnassa urheiltiin paljon, uitiin ja pelattiin etenkin pesäpalloa ja käsipalloa. Maire voitti Merivoimien mestaruuden lottien sarjassa 200 metrin rintauinnissa, ja sodan jälkeen hän edusti Suomea käsipallon maaotteluissa.

Tarinan pohjalla kulkee kuitenkin tumma virta. Sen tiesivät ja tunsivat pikkulotatkin jo silloin.

”Kerran mä pyysin luutnantilta, että saanko minäkin kerran antaa hälytyksen, että voin joskus kertoa lastenlapsille, että olen joskus hälyttänyt Helsingin. Ja minä sain hälyttää.”

Suomenlinnassa olo tuntui turvalliselta, mutta viereisen saaren ilmatorjuntatykin jyly muistutti tämän tästä, minkä vuoksi saarella oltiin. Helsingin pommituksista Montun lotat tiesivät etukäteen ensimmäisten joukossa, sillä he välittivät ilmavalvontatorneista saadut viestit viholliskoneista tasohuoneessa työskennelleille upseereille.

Samalla he tiesivät, että omat läheiset kotona olivat jälleen vaarassa.

Tasohuoneen seinällä oli laite, jonka kampea veivaamalla ilmasuojelu-upseeri antoi tarvittaessa Helsinkiin ilmahälytyksen.

”Kerran mä pyysin luutnantilta, että saanko minäkin kerran antaa hälytyksen, että voin joskus kertoa lastenlapsille, että olen joskus hälyttänyt Helsingin. Ja minä sain hälyttää.”

Mairen hälytystarinan ovat saaneet kuulla paitsi lastenlapset myös lastenlastenlapset.

Jälkeläisiä hänellä onkin jo enemmän kuin oli aikanaan Suomenlinnassa lottia.

Maire Rautakoski keilaa edelleen – toinen etusormi lastoitettuna. Hänet nimettiin ensimmäisenä naisena suomalaiskeilailun Hall of Fameen vuonna 2017.

Maire Rautakoski keilaa edelleen – toinen etusormi lastoitettuna. Hänet nimettiin ensimmäisenä naisena suomalaiskeilailun Hall of Fameen vuonna 2017. © Matias Honkamaa

Vuoden naisurheilija

Sodan loppuvaiheessa Maire joutui itsekin kokemaan ilmahyökkäyksen.

Ilmavalvontakeskus siirtyi Suomenlinnasta Helsingin Korkeavuorenkadulle syksyllä 1943, ja Maire pyydettiin monen muun lotan tavoin töihin Valtion Puhelimeen. Seitsentoistavuotissyntymäpäivänään 6. helmikuuta 1944 hän oli pelaamassa käsipalloa Tennispalatsissa, kun alkoi Helsingin ensimmäinen suurpommitus.

Maire käveli Tennispalatsista kotiin Vallilaan pitkin tyhjentyneitä katuja, joita valaisivat pommitusten sytyttämät tulipalot.

”Turha sanoa, ettenkö pikkuisen olisi pelännyt. Pommisuojia oli vähän joka puolella, mutta mä halusin kävellä kotiin. Se oli aikamoinen kokemus. Harvalla on sellaiset syntymäpäivät.”

Sodan jälkeen Maire kouluttautui sairaanhoitajaksi ja tapasi tulevan miehensä Aarteen opetussairaalassa. Käsipallo jäi, kun pariskunta sai ensimmäisen yhteisen lapsensa – esikoispoika kellui Mairen vatsassa, kun tämä voitti ulkokäsipallon Suomen mestaruuden.

Rautakosket muuttivat Kuopioon, jonne Aarre pyydettiin sisätautilääkäriksi. Kallaveden rannalta ostettu iso kesähuvila sai heidät jäämään Savoon lopullisesti.

Maire synnytti neljä lasta vuoden välein, ja lisäksi perheeseen kuului miehen poika aiemmasta avioliitosta. Isosta perheestä huolimatta Maire ei malttanut jäädä pelkästään kotiäidiksi. Uusi intohimo löytyi, kun Kuopioon valmistui keilahalli 1957. Maire ja Aarre päättivät, että siinä oli heidän yhteinen lajinsa.

”Se oli kymmenen vuotta meidän pääjuttu”, Maire naurahtaa. ”Ensin tuli keilailu, sitten oli pitkä väli ja sitten tuli muut asiat.”

Omistautuminen palkittiin. Mairesta tuli lajin ensimmäinen huippunainen Suomessa. Hän voitti urallaan kuusi Euroopan mestaruutta ja kaksi joukkuemaailmanmestaruutta. Vuonna 1962 hänet valittiin vuoden naisurheilijaksi.

Maire jäi leskeksi 2012. Hän asuu edelleen Kallaveden rannalla kesähuvilaksi ostetussa, nyt jo yli satavuotiaassa talossa, joka muutettiin talviasuttavaksi 1970-luvulla.

Maire myös keilaa yhä, vähintään kerran viikossa. Hiukan hän on joutunut muuttamaan tekniikkaa toisen etusormen nivelrikon takia. Sormi ei kestä pallon heilautusta taakse.

”Mä lastoitan sen, mutta silti pitää purra hammasta”, Maire sanoo.

Periksi ei anneta – ei annettu ennenkään.

Lue myös: Tommi Rossi väritti vanhan valokuvan lotista, ja pian yksi heistä soitti – Katso sota-ajan puhuttelevat kuvat väreissä

X