Sokea kirjailija järkyttyi kotikaupunkinsa ampumasurmista – Jonna Mononen lahjoittaa kirjansa tulot Imatran etsivälle nuorisotyölle

Jonna Monosen, 37, rauhallinen sunnuntai pienessä eteläsaksalaisessa Bad Säckingenin kaupungissa suistui raiteiltaan 4. joulukuuta, kun hän luki syntymäkaupunkinsa Imatran uutisia. Edellisenä yönä 23-vuotias mies oli ampunut summittaisesti kolme tunnettua kaupunkilaista paikallisen ravintolan edessä.

Tapahtuma tuntui käsittämättömältä. Tällaista ei voi sattua Suomessa, ei Imatralla. Ei tutulla, turvallisella kävelykadulla perinteikkään ravintolan edustalla.

Jonna yritti saada varmuutta tapahtumista, mutta tietoa tihkui tipoittain.

Imatra on Jonnalle rakas paikka. Vaikka hän asuu nykyään Saksassa, eteläkarjalainen pikkukaupunki on turvapaikka, jonne on aina ollut hyvä palata maailmalta. Siellä ovat vanhemmat, lapsuudenkoti, ystävät.

”Olen saanut Imatralta paljon. Mitä enemmän tätä mieletöntä tapahtumaa mietin, sitä voimakkaammaksi tuli tunne, että minä haluan ja minun täytyy auttaa. Auttaa jotenkin, jotakin”, Jonna kertoo.

Ajatus kypsyi ideaksi, idea teoksi.

Kirjoittamisen lahja

”Minulla ei ole antaa rahaa, mikä nykyisin tuntuu tässä maailmassa olevan tärkein avun mittari”, Jonna sanoo.

”Mutta minä voin antaa sanoja.”

Jonnalla on kirjoittamisen lahja. Esikoisteos Hiljaa pimeässä ilmestyi toissa syksynä, ja pöytälaatikossa kustantajaa odottaa 500-sivuinen Radiopoika.

Imatran tapahtumien jälkeen Jonna ei aikaillut. Bad Säckingenissä kone alkoi laulaa, ensimmäiset rikosnovellit syntyivät, ja niille löytyi kustantajaksi Elisa.

Jonna Mononen sopi Imatran nuorisotoimen kanssa, että hän lahjoittaa koko e-kirjansa tuoton Imatran etsivään nuorisotyöhön.

Kun padot murtuvat -teoksen novellit syntyivät kolmoissurman aiheuttamista tunteista. Viimeiset novellit muotoutuivat Jonnan palattua Suomeen kaksi viikkoa kolmoissurman jälkeen. Päähenkilö on lääkintämajuri Vilma Tynkkynen, rajoja rikkova sanan taitaja, joka on yhtä aikaa railakkaan rempseä ja hyvin herkkä.

Kuten Jonna itse.

Kiusattu taistelija

Jonnan lahjoitusele on jo ehditty huomioida sosiaalisessa mediassa ja paikallisissa lehdissä.

Tietenkin hän haluaa kirjalleen julkisuutta, mutta puhuu kaikesta kokemastaan ja tekemästään hiljaa ja vaatimattomasti.

Omassa elämässään Jonna on joutunut olemaan sitkeä taistelija, sillä hän tietää, millaista on olla erilainen kuin muut ja joutua kiusatuksi.

”Vaikka olen syntymäsokea, halusin käydä tavallista koulua, ja onneksi sain niin tehdä”, Jonna sanoo.

”Saksassa minut olisi oitis tyrkätty sokeiden kouluun, sillä siellä vammaisiin suhtaudutaan edelleen syrjivästi. Suomi on tässä suhteessa todellinen edelläkävijämaa.”

Mutta helpolla ei sokea ja ylipainoinen Jonna ensimmäisistä kouluvuosista selvinnyt. Lasten suusta kuuluu totuus, joka on usein julma ja raaka.

Henkilökohtaisen avustajan turvin koulua käynyttä sokeaa tyttöä nimiteltiin, syrjittiin, pilkattiin. Hän sai kuulla olevansa ’kävelevä alatoopi, joka törmäilee kaikkiin läskeillään’.

”Tiedän, miltä tuntuu olla kiusattu. Kiusattu syrjäytyy helposti.”

Tuska erilaisuudesta piirtyi nuoren tytön sieluun, vaikka vanhemmat lohduttivat ja kehottivat olemaan välittämättä. Se ei tuonut lohtua silloin, kun pelon pala nousi kurkkuun ennen jokaista välituntia.

”Jälkikäteen olen ajatellut, että miksi minua kiusasivat vain tytöt. Pojat antoivat minun olla rauhassa”, Jonna muistaa.

”Myöhemmin kiusaajani pyysivät anteeksi, ja pystyimme jopa keskustelemaan asioista.”

Kiusaaminen ei kuitenkaan jäänyt tähän. Jonna joutui kiusatuksi myös myöhemmin aikuisena työskennellessään sokeiden ravintolassa Berliinissä.

Ravintolan henkilökunnassa Jonna oli uusi ja ulkomaalainen, eikä häntä hyväksytty joukkoon.

”En jäänyt enää kiusattavaksi. Rakastin asiakkaiden palvelemista, mutta kiusaaminen oli liikaa. Kahden kuukauden työpestin jälkeen jätin työpaikan.”

Mutta kuinka hän oli päätynyt Saksaan?

Rakastunut kosmopoliitti

Lukioaikana Jonna vietti vaihto-oppilasvuoden Saksassa. Maa oli aina kiinnostanut häntä.

”En vieläkään osaa selittää edes itselleni, mistä kiinnostus Saksaa kohtaan johtuu. Opiskelin kielen alkeet itse, ja jatkoin opintoja yliopistossa.”

Vuosi 2010 oli käänteentekevä Jonnan elämässä. Hän hankki kirjeenvaihtokavereita Saksasta, joista yksi oli arkkitehti Christian Heynke. Christian oli Jonnan ikäinen, entisessä Itä-Saksassa syntynyt berliiniläinen.

Kirjeiden, puheluiden ja kahvilla käynnin jälkeen parin ajoi lopulta yhteen pesukone.

”Olin käymässä tuttavani luona Berliinissä, eikä hänellä ollut pesukonetta. Christianin olin tavannut kerran. Hädissäni soitin hänelle ja kysyin, saisinko lainata hänen konettaan.”

”Joimme toiset kahvit, ja muutinkin kamppeineni loppuajaksi Chrisin luo.”

Jonna palasi Imatralle. Kahden viikon kuluttua Christian tuli perässä. Kahden aikuisen, yhteisen kielen ja ajatusmaailman jakavassa suhteessa ei aikailtu. Huhtikuussa 2011 pariskunta asettui Berliiniin. Perheeseen kuuluivat myös Jonnan opaskoira Ike ja Toivo-kissa.

Myöhemmin suurkaupunkiin kyllästynyt pariskunta muutti eläimineen lähellä Sveitsin rajaa sijaitsevaan Bad Säckingeniin.

Eläminen byrokraattisessa ja kuohuvassa Saksassa alkoi pian kyllästyttää. Syntyi ajatus Australiaan muutosta ja vapaaehtoistyöstä kaukana kaikesta.

Sokea kirjailija ja näkevä arkkitehti jakavat konstailemattoman, yksinkertaisen tuumasta toimeen -käytännön. Helmikuussa pariskunta lentää Melbourneen. Tarkoitus on kiertää eri puolilla Australiaa yhdeksän kuukautta maatiloilla ja tehdä töitä ruoka- ja majoituspalkalla.

Matkaan ei lähde avopari. Jouluksi Imatralle lentänyt Chris toi mukanaan timanttisormuksen. Hän kosi Jonnaa imatralaisessa mökin kokoisessa pizzeriassa. Se oli ennen kioski, josta Jonna lapsuudessaan osti karamellit.

”Chris on minun elämäni mies”, umpirakastunut Jonna sanoo.”

”Olen kiitollinen hänestä ja tästä onnesta.”

Unelmien laidalla

Tämän päivän Jonnaa katsoessa ja kuunnellessa on vaikea kuvitella häntä muista ihmisistä syrjässä olevaksi kiusatuksi arkailijaksi.

Lapsuudenkodin keittiön pöydän ääressä istuu vilkas, seesteinen, herkkävaistoinen ja itsevarman iloinen aikuinen nainen, joka on raivannut elämässään monta estettä.

Kuulijan on turha odottaa tämän naisen suusta valmiiksi pureskeltuja latteuksia. Ne on pureksittu uusiksi ja omanlaisiksi tilanteissa, joissa on jouduttu selkä takaseinään pakotettuna kohtaamaan ihmisten ja maailman ennakkokuulot.

Ettäkö sokea ei muka voisi opiskella, matkustaa, elää kuten muutkin. Kyllä voi. Tai noh.

”Olisin halunnut syöpätautien lääkäriksi, mutta lääkäri ei voi olla sokea”, huippuarvosanoin ylioppilaaksi kirjoittanut Jonna toteaa tyynesti.

Hän olisi halunnut myös armeijaan – aina alikersantiksi asti.

Kahdesta haaveesta piti luopua. Jäljelle jäi vielä tukuittain unelmia. Lääketiedettä ja armeijaa Jonna toteuttaa luomassaan kirjallisessa hahmossa, lääkintämajuri Tynkkysessä.

”Ammatinvalintani ei mennyt ihan nappiin. Opiskelin kääntäjäksi, mutta sokeille kääntäjille ei hevin löytynyt töitä. Niinpä keskityin kirjoittamiseen.”

Myötätuntoinen ja myötäelävä kirjailija oivalsi aikuisiässä, että kokemusten jakaminen on arvokasta ja tärkeää.

Ilman suurta melua ja kunnian laakereita Jonna käy säännöllisesti puhumassa kouluissa ja nuorten tapaamispaikoissa aina Suomessa käydessään. Vajaan kahden kuukauden Imatran vierailun aikana koulukäyntejä on kertynyt kalenteriin kiitettävä määrä.

Hän haluaa kertoo siitä, miltä tuntuu olla kiusattu. Ja siitä, kuinka vaarallista syrjäytyminen on.