Isän mania vei lottovoiton, firman, talon ja terveyden – Satu Vasantola arjesta sairaan omaisena: ”Olen tuntenut, miten ovi lyödään vasten kasvoja”

Kun Satu Vasantolan isällä alkoivat maniat, yrittivät läheiset järjestää tälle hoitoa. Vasantolan kokemus on, että omaisia ei kuulla.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Kun Satu Vasantola pyysi isältään luvan kirjoittaa sairaudesta ja kokemuksistaan omaisena, isä yllätti. ”Hän sanoi, että se on ollut hänen suuri unelmansa, että kirjoittaisin hänestä kirjan.

Kun Satu Vasantolan isällä alkoivat maniat, yrittivät läheiset järjestää tälle hoitoa. Vasantolan kokemus on, että omaisia ei kuulla.
Teksti: Marja Aalto

Ensin tuli lottovoitto.

Sitten meni kaikki: firma, itserakennettu omakotitalo ja terveys.

Lottovoiton huumassa vanhemmat olivat perustaneet firman. Pian sitä oli laajennettu isosti velkarahalla.

”Jälkeenpäin tajusimme, että isän mania oireili jo tuolloin”, Satu Vasantola muistelee.

Kun markka vuonna 1991 devalvoitiin ja lainan pääoma pomppasi pilviin, unelma romahti. Ensin isä masentui niin että menetti elämänhalunsa. Ruoka piti kantaa eteen, sanoja ei tahtonut tulla suusta. Mies hidastui. Sitä kesti talven yli.

Keväällä perhe uskoi, että pahin oli ohi ja isä oli toipumassa.

Kunnes alkoivat harhat.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö sai masennuksen ja manian vuorottelemaan

Tuohon aikaan Satu oli elämänsä kevättä elävä nuori nainen, jonka matka oli vienyt Yhdysvaltoihin, Illinoisiin au pairiksi ja opiskelemaan. Yhtenä iltana tuli soitto Suomesta: nyt on kaikki sekaisin, Sadun isä on vakavasti sairas.

Siihen jäivät opinnot Yhdysvalloissa. Kotona kaikki oli todellakin sekaisin.

”Meillä ei ollut tietoa tästä sairaudesta, kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, emmekä yhtään ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä. Olin shokissa.”

Isä ei halunnut apua. Se on tavallista maniavaiheessa. Mielialahäiriössä mania ja masennus vuorottelevat. Kun mania on päällä, sairastuneella ei ole sairaudentuntoa, vaan hänen mielestään hän on oikeassa ja muut väärässä.

”Isällä oli mielessään uusi, hieno tulevaisuus. Hän oli ottanut velkaa ja alkanut uhkapelata. Kun hänelle sanottiin, että hän tarvitsee lääkäriä ja mahdollisesti sai­raalaa, hänestä tuli raivokas ja hän katosi.”

Oltiin yhteydessä terveyskeskuksen lääkäriin. Ensin tämä ei voinut tehdä mitään, koska isää ei saatu sinne. Hän pystyi kuitenkin tekemään virka-apupyynnön poliisille ja neuvoi perhettä menemään poliisiasemalle.

Niin sitten mentiin ensimmäistä kertaa poliisilaitokselle puhumaan siitä, että isä pitäisi saada pakkohoitoon.

”Vaikka siitä on jo yli 30 vuotta, muistan edelleen sen poliisiaseman ja sen pelon ja hätäännyksen, joka meillä oli. Sen, että ensin oma vanhempi muuttui silmien edessä toiseksi ihmiseksi, joka oli varma, että me yritämme tappaa hänet ja sen että haemme apua, mutta en osaa hoitaa tätä asiaa.”

Lopulta isä saatiin pakkohoitoon, mutta eiväthän ongelmat siihen loppuneet. Isä alkoi soittaa uhkaussoittoja.

”Aina pelotti, kun puhelin soi. En tiennyt, mitä olisi pitänyt vastata, kun hän syytti meitä siitä, että vainoamme häntä ja uhkasi toimittaa meidät lukkojen taakse mielisairaalaan.”

Läheiset oppivat manian merkit

Vuosien ja kokemuksen myötä Satu ja hänen sisaruksensa oppivat huomaamaan nopeasti pienetkin, alkavan manian merkit. Kun isä alkaa pukeutua jopa maanantai aamuisin pukuun ja kravattiin, kun tämän puherytmi alkaa nopeutua ja hän alkaa pelata uhkapelejä yhä isommilla summilla, on aika ottaa asia puheeksi isän kanssa ja yrittää saada hänet lääkäriin.

Jos siinä vaiheessa saataisiin säädettyä lääkitystä, voitaisiin välttää paheneva mania.

Jos potilas ei itse halua lääkäriin, voi omainen vain odottaa, että tilanne pahenee kunnes ollaan pisteessä, jossa pakkohoidon kriteerit täyttyvät. Silloin potilas on jo vaaraksi itselleen ja muille.

Sitten on ollut kertoja, jolloin Sadun isä on ollut valmis lähtemään omaistensa mukana lääkäriin. Niin on käynyt viime vuosina yhä useammin. Silti hoitoon pääsy ei tahdo onnistua.

Joskus lääkäri on sanonut, että hän ei ammattilaisena huomaa manian merkkejä.

”Ei, vaikka isä itse ja me omaiset sanomme, että niitä on. Tai sitten olemme terveyskeskuksen päivystyksessä ja siellä lääkäri sanoo, ettei lääkitystä voi säätää avohoidossa. Minä tiedän, että kyllä voi!”

Toiset lääkärit nimittäin kyllä pystyivät muuttamaan lääkitystä.

Vaikka apua on haettu ajoissa, on avun saanti kerta toisensa jälkeen pitkittynyt niin, että lopulta on päädytty pakkohoitoon pariksi kolmeksi kuukaudeksi.

”Emme ole kertaakaan hakeneet turhaan apua isälle. Jos meitä olisi uskottu, olisi säästetty sekä yhteiskunnan resursseja että potilaan ja omaisten voimia.”

Avun hakeminen johti pallotteluun

Muistoihin on jäänyt erityisesti yksi turhauttava avunhakemisen kerta.

Isän mania oli jo vahvasti päällä, kun Satu soitti terveyskeskukseen pyytääkseen apua. Jos siellä olisi toimittu oikein, sieltä olisi lähetetty ambulanssi hakemaan isää. Jos tämä olisi kieltäytynyt lähtemästä hoitoon, ensihoitaja olisi soittanut poliisit apuun, potilas olisi viety terveyskeskuksen lääkärille arvioitavaksi ja sieltä sairaalaan.

Kuitenkin terveyskeskuksen hoitaja sanoi, että he eivät voi tehdä mitään, soittakaa poliisille.

”Yritin sanoa, että ei se me­ne niin päin, vaan niin, että te pyydätte virka-apua poliisilta. Hoitaja ei uskonut.”

Satu soitti poliisille, joka tietenkin neuvoi soittamaan terveyskeskukseen. He kun eivät voi…virka-apupyynnön on tultava sieltä.

”Tiesin sen, mutta en tiennyt, mitä tuossa tilanteessa tehdä. Soitin uudestaan terveyskeskukseen, jossa hoitaja neuvotteli lääkärin kanssa, joka käski soittaa poliisille.”

Niin Satu soitti taas poliisille, joka käski soittaa terveyskeskukseen. Satu soitti. Soitti edestakaisin.

”Sillä välin faija lähti seikkailemaan.”

Satu lähti ajamaan perässä. Tutulta oli tullut vinkki, mistä isä voisi löytyä.

”Minulla oli mukanani pieni vauvani, jota silloin vielä imetin. Muistan vieläkin sen yksinäisyyden tunteen autossa. Olin kahdestaan vauvan kanssa. Etsin isää, joka oli täysin sekaisin. En tiennyt, mitä tapahtuu, jos saan hänet kiinni tai mitä, jos en saa.”

Matkalla hoitaja soitti ja pahoitteli, että he olivat erehtyneet. Terveyskeskuksessa ymmärretty, että heidän tehtävänsä on tehdä virka-apupyyntö.

”Olin iloinen soitosta, vaikka eihän se enää auttanut. Isä ei ollut enää paikalla.”

Mielenterveyspotilaan omaisen ääni jää syrjään

Kun ihminen sairastuu syöpään, potilaalle kerrotaan heti alussa, mitä tulee tapahtumaan ja miten hoito etenee.

”Jostain syystä psykiatrian puolella ei ole näin. Vaikka aina sanon, että vika ei ole ihmisissä vaan systeemissä, niin kyllä asenteissakin on korjattavaa. Omaisia ei kuunnella eikä oteta mukaan hoitorinkiin, vaikka he ovat ainoat, jotka näkevä sen potilaan vaiheet ensimmäisistä manian merkeistä siihen pisteeseen, kun hänet kotiutetaan pakkohoidosta.”

Jos Satu saisi päättää, hän järjestäisi asiat näin: Potilaalla olisi avohoidon poliklinikalla 1–2 omahoitajaa, jotka tuntevat tämän potilaan historian ja joihin omainen voi ottaa yhteyttä, kun huomaa merkkejä manian alkamisesta. Omahoitajat järjestäisivät lääkäriajan tarvittaessa, ja lääkäri tutkisi ja päättäisi lääkityksen sen perusteella. Hoito sujuisi avohoitona eikä pakkohoitoa tarvittaisi. Näin säästettäisiin yhteiskunnan varoja.

Mutta kun omaisen ääni ei kuulu hoitoketjussa, ei tieto kulje.

”Psykiatrian puolella myöskään tieto vääristä päätöksistä ei kulje. Se lääkäri, joka jättää säätämättä lääkitystä ei saa koskaan tietää, että se hänen päätöksensä johti potilaan pakkohoitoon.”

Siinä vaiheessa omaiset ovat niin väsyneitä, ettei palautetta jakseta antaa. Joskus Satu on yrittänyt antaa palautetta, mutta huonolla menestyksellä.

”Soitin kerran psykiatrisen sairaalan lääkärille, kun siellä ei huomattu, että isä ei ollut syönyt lääkkeitään, vaikka oli pakkohoidossa. Lääkäri kivahti, että omaisten ei kuulu soitella tänne. Palaute jäi antamatta.”

Joskus Satu on pyytänyt, että ennen isän kotiuttamista järjestettäisiin hoitokokous, johon osallistuisivat lääkärin ja hoitajien ja isän lisäksi omaiset. Se luvattiin pitää.

”Kun seuraavan kerran menin katsomaan isää, hänet oli kotiutettu. Siitä ei kerrota omaisille, jollei potilas erikseen pyydä sitä.”

Vaikka nämä ovat vain yksittäisiä tapauksia, ovat ne toistuvia kokemuksia.

”Aika monta kertaa olen tuntenut, miten ovi lyödään vasten kasvoja.”

Isän unelma

Vuosikymmenten kuluessa isän sairaudesta on tullut Sadulle ja sisarusparvelle asia, joka hoidetaan.

”En ole enää vereslihalla sen kanssa.”

Kun hän muutama vuosi sitten oli kirjoittajakurssilla, hän tarttui näihin muistoihin. Kirjoittaessa nousi pintaan, että hänellä onkin paljon sanottavaa mielenterveyspotilaan omaisena. Niin moni asia hoitoketjussa mättää.

Yhtenä heinäkuisena iltana hän sitten soitti isälleen ja kysyi, mitä mieltä tämä olisi, jos Satu käyttäisi kokemuksiaan isän sairaudesta ja perheen tarinasta romaanissa.

”Odotin tyrmäystä. Sittenhän se olisi ollut selvä. Ilman isän suostumusta en olisi kirjoittanut.”

Isä yllätti. Hän sanoi, että on ollut hänen suuri unelmansa, että Satu kirjoittaisi hänestä kirjan.

Satu vielä varmisti, että isä ymmärsi, ettei se tulisi olemaan sellainen kuin isä ehkä odottaa, vaan että Satu käyttäisi omia kokemuksiaan osana romaania eikä romaani kertoisi suoraan isästä. Isä sanoi ymmärtävänsä ja antoi luvan kirjoittaa ja kertoa. Kun myös muu perhe hyväksyi kirjahankkeen, Satu tarttui tehtävään.

Satu Vasantolan uusin kirja Kun isä osti Merenkurkun on siis romaani, ei omaelämäkerrallinen autofiktio. Silti siinä on totuuden murusia.

”Kirja kertoo omaisen yksinäisyydestä ja kohtaamattomuudesta, siitä miten joskus ei löydä yhteyttä omaan vanhempaansa. Kokemukset ovat jättäneet henkisiä arpia, mutta voin sanoa, että nykyään elämä on hyvää.”

Lue myös: Miten mielenterveyspotilaalle saa hoitoa, kun mania alkaa nousta? Omaisena Satu Vasantola tietää, miten vaikeaa se on – Näin hän neuvoo muita

X