Isäni oli kaikkea mitä lapsi voi toivoa, sitten elämä astui peliin

Jaa artikkeliTilaa Seura
Isän sylissä syömässä pullaa Kiskossa talvella 1981.
Isän sylissä syömässä pullaa Kiskossa talvella 1981. © Jukka Vuorion kotialbumi
"Isäni muuttuminen voimakkaasta ja jämäkästä miehestä hauraaksi vanhukseksi on hämmentävää seurattavaa", kirjoittaa Seuran toimittaja Jukka Vuorio kolumnissaan.

”Kirkonkylässä oli kauppa, Aijalassa oli kaksi kauppaa, Jylyssä oli kauppa ja Toijassa oli kolme kauppaa. Ja Toijassa oli muuten elokuvateatterikin”, isäni muistelee.

Niinpä niin. Nämä jutut olen kuullut lukemattomia kertoja.

Olen soittanut isälleni kertoakseni, että hänestä on tullut toista kertaa isoisä.

Ensin hän kuulostaa ilahtuneelta ja onnittelee, mutta pian puhelinkeskustelu isäni kanssa kulkee jälleen kerran täsmälleen viime vuosilta tuttua kaavaa.

Puhelut ovat jo vuosien ajan sujuneet niin, että ensin tervehdimme ja kysymme kuulumiset. Sitten, hyvin pian, hän alkaa kerrata 30-50 vuoden takaisia tapahtumia.

”Kun siitä metsän poikki oikaisi tielle, niin ensimmäisenä tuli Jalosten talo. He muuttivat Kiskoon Pohjanmaalta.”

Aina hän ei ole ollut tällainen.

Keskustelujen ajautuminen yhä uudelleen kymmenien vuosien taakse johtuu siitä, että isääni vaivaavat erilaiset sairaudet, jotka ovat nakertaneet hänen 2000-lukua koskevat muistonsa hyvin harvoiksi ja ohuiksi.

Jokaisen ihmisen elämä on yhtä muutosta. Lapselle se konkretisoituu, kun seuraa omien vanhempiensa ikääntymistä ja hauraammaksi muuttumista. Erityisen hämmentävää muutosta on seurata silloin, kun hauraaksi muuttuu ennen niin jämäkkä ja jäntevä mies, oma isä.

Vaara vaanii miestä kotona

Suomessa on runsaat 1,28 miljoonaa isää.

Minun isäni on heistä yksi, ja nykyään olen isä itsekin.

Isän eräs keskeisin tehtävä on pysytellä terveenä ja toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, mutta suomalaisena miehenä eläminen on riskialtista puuhaa. Vaara vaanii miestä etenkin kotosalla, jossa miehet kuolevat alkoholiin, itsemurhiin ja tapaturmiin.

Viina on viisasten juomaa, mutta maistuu valitettavan hyvin tyhmemmillekin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan lähes puolet isäni ikäluokasta (55-74-vuotiaat) käyttää liikaa alkoholia.

Vuonna 2018 alkoholin vuoksi kuolleista 75 prosenttia oli miehiä. Itsemurhaan kuolleista 76 prosenttia oli miehiä. Tapaturmiin kuolleista 63 prosenttia oli miehiä.

Eikä siinä kaikki. Miehet syrjäytyvät, päätyvät asunnottomiksi ja joutuvat vankilaan selvästi naisia useammin. Moni heistä on isä.

Kovaa peliä.

Jarmo kansakoulukuvassa noin 10-vuotiaana.

Isä kansakoulukuvassa noin 10-vuotiaana. © Jukka Vuorion kotialbumi

Esikoispoika

Synnyin huhtikuussa 1978.

Isäni oli silloin 23-vuotias levyseppähitsaaja. Kiskolainen maalaispoika, joka nyt asui Kannelmäen vuokratalojen eräässä yksiössä vaimonsa, 20-vuotiaan äitini kanssa.

Minä olin heidän ensimmäinen – ja yrityksestä huolimatta – viimeinen lapsensa. Esikoispoika, joka syntyi viisi viikkoa etuajassa.

Vanehmpieni lapsuudet olivat sellaisia, ettei heillä liiemmin ollut hyvän vanhemman mallia, mutta kaikesta huolimatta he olivat erinomaisia vanhempia aina siihen saakka, että 19-vuotiaana muutin pois kotoa.

Ensimmäinen kotini oli siis Kannelmäessä, mutta muutimme Helsingistä takaisin Kiskoon, isäni kotikuntaan, kun olin noin kaksivuotias. Ensin asuimme rivitalossa, sitten isäni rakensi meille omakotitalon.

Siihen aikaan oli ihan tavallista, että maaseutupitäjien miehet osasivat rakentaa itse kokonaisen talon, mitä nyt sähkömiestä ja putkimiestä tarvittiin oman alansa töihin. Omassa ikäluokassani – ainakaan Helsingissä, tuskin juuri muuallakaan – ei ole. Jos saisin ensiluokkaiset työkalut ja materiaalit, kykenisin ehkä juuri ja juuri rakentamaan linnunpöntön.

Siellä omakotitalon autotallissa ja pihalla isäni sitten näytti, kuinka polkupyörän rengas paikataan, mopon välitykset vaihdetaan ja autoon laitetaan talvirenkaat. Sekä monta muuta juttua. Mutta en ikinä oppinut niitä taitoja, sillä olin tottunut siihen, että jos jokin laite tarvitsee huoltoa, isä korjaa sen.

Kiskon Työväen Urheilijat

Jälkikäteen ajatellen isäni oli kaikkea mitä lapsi voi toivoa. Läpi ala-asteen isä ja äiti tarkastivat, että läksyt on tehty. Minua vietiin uimaan, elokuviin ja lastenteatteriin. Sain viikkorahaa ja kivoja joulu- ja synttärilahoja. Isä tuntui turvalliselta ja luotettavalta. Samaan aikaan hän kykeni olemaan riittävän jämäkkä siihen, että tottelin kyllä silloin kun hän komensi.

Isä oli hyvä esimerkki. Lapsuudessani ja hyvän matkaa nuoruuttani isäni oli urheilullinen, voimakas ja kaikin puolin jäntevä ja jämäkkä mies. Nosti sata kiloa penkistä ja juoksi puolimaratonin reilusti alle kahteen tuntiin.

Isä oli innokas urheilija, paraatilajinaan suunnistus. Näin hänet kilpailemassa piirinmestaruustasolla myös lentopallossa, hiihdossa ja triathlonissa. Nuorempana hän oli pelannut jalkapalloa ja pärjännyt kaikenlaisissa juoksulajeissa. Kiskossa oli kaksi urheiluseuraa, Kiskon Työväen Urheilijat KTU sekä Kiskon Kiskojat. Koska olimme duunariperhe, olimme KTU:n jäseniä.

Kun teininä liityin paikalliseen jalkapallojoukkueeseen, sain hyvin pian kuulla, että ”isäsi oli parempi pelaamaan”.

Se otti päähän.

Koska Kisko oli pieni paikka, kaikki tunsivat kaikki. Kävi selväksi, että moni tuntui ajattelevan, että isäni oli – tai ainakin oli ollut – kova jätkä. Joskus 70-luvun nuoruudessaan hän kai oli ollutkin aika kuumaverinen ja kovanyrkkinen kaveri.

Mutta lapsi ei ajattele niin. Lapselle isä on isä. Lapselle ei ole merkitystä sillä, mitä isä on tehnyt ennen isyyttään.

Minulle hän näyttäytyi isänä, joka kulki mielellään metsässä, ja kertoi minulle muurahaisista, hirvistä ja oravista. Hän oli kiinnostuneempi eläinten suojelusta kuin niiden ampumisesta. Hän omisti vähän metsää, ja muistan hänen kerran käskeneen hirviporukan häipymään metsästään.

Työuransa isä teki metallialalla, ensin työntekijänä, sitten yrittäjänä.

Yrittäjyys loppui 2000-luvun alussa muutamiin koviin veromätkyihin sekä siihen, että harrastus kotiviinin parissa kiinnosti enemmän kuin yrittäminen. Itse olin silloin jo aikuinen.

Isäni suutahti

Kerran isä teki minulle hienon leca-harkkojen päälle rakennetun lautamajan, tilavan leikkimökin, jota emme kuitenkaan kutsuneet leikkimökiksi, vaan majaksi.

Siinä oli aaltopellistä tehty katto sekä läpinäkyvästä muovista tehty ikkuna. Mökissä oli pieni pöytä ja jakkara ja se oli kaikin puolin täydellinen tukikohta lähiympäristöön suuntautuneille seikkailuille. Tykkäsin siitä mökistä kovasti.

Kunnes sitten eräänä päivänä, ehkä viikko majan valmistumisen jälkeen, majan sisällä oli hämähäkki.

Se teki minun silmissäni majasta käyttökelvottoman.

Vaikka päästin pihaletkulla mökkiin sisälle noin tunnin vettä sisään päästäkseni eroon hämähäkistä, enkä nähnyt sitä enää ruiskuttamisen jälkeen, oli minulla nyt aina mökissä käydessäni epämiellyttävä tunne siitä, että mökissä saattaa olla hämähäkki.

Isä suutahti ensin siitä, että olin kastellut mökin läpimäräksi. Sitten hän suutahti selityksestäni. Sitten siitä, etten enää halunnut käyttää majamökkiä. Hänellä, koko lapsuutensa kirjaimellisesti metsän keskellä asuneella miehellä, ei tietenkään ollut minkäänlaista ötökkäkammoa.

Aina välillä hän suutahti monista muistakin asioista, koska nuorelle maalaispojalle lajityypillisesti tein kaikkea typerää, kuten hakkasin nauloilla huoneeni seinään kyhäämäni ”juoma-automaatin”.

Suutahtamisten reaktiot eivät koskaan olleet sen kummempia, kuin että hän hyvin tiukkaan sävyyn sanoi ”Jukka, ei saatana nyt taas”.

Isän harteilla Tammisaaressa kesällä 1981.

Isän harteilla Tammisaaressa kesällä 1981. © Jukka Vuorion kotialbumi

Kuka minä olen?

Nyt olen siis kahden lapsen isä itsekin.

Mietin usein, minkälainen isä olen ja minkälainen haluan olla.

Sain omalta isältäni erinomaisen mallin isänä olemiseen. Vasta nykyään ymmärrän, ettei se ole mikään itsestäänselvyys. Kaikilla ei ole hyvää isää.

Itselleni ei isänä millään sovi – jo taitojen puutteen vuoksi – sellainen malli, jossa rakennetaan omakotitalot ja viritetään mopot. Sen sijaan rakennamme poikani kanssa taloja legoista ja luemme paljon kirjoja. Olen läsnä ja kuuntelen.

Itse pysytyin koko nuoruuteni tukeutumaan vanhempieni tukeen, ehkä liikaakin. Haluan lastenikin voivan aina luottaa tukeeni, mutta ottavan silti itse vastuuta ja kantamaan tekojensa seurauksia.

Äskettäin minulta kysyttiin, kuka minä olen aivan pohjimmiltani.

Se on hyvä kysymys, mutta en joutunut miettimään vastausta kauaa.

Vastasin, että olen isä.

Lue myös: ”Ei kannata pissata vastatuleen” ja muut isän opit – Lukijat paljastivat, minkä tärkeän taidon he isiltään perivät

Lue myös: Sauli Niinistö juhlii isänpäivää ensi kerran Aaron kanssa – Presidentti kertoo isyyden ja työn yhdistämisestä Iltalehdelle: ”Hyvää vanhemmuutta voi elää äärettömän monella tavalla (juttu vuodelta 2018)

X