Jaakko Rikalainen, 13, ryhtyi valmistamaan kansallispukuja mummon ja äidin opeilla: ”Käsin ompelu vie aikaa – joskus tuntuu, että tuleeko tästä valmista ikinä”

Rikalaisten olohuoneen kyljessä olevassa valoisassa ompeluhuoneessa langat ja kankaat ovat hyvässä järjestyksessä, omissa koreissaan ja lokeroissaan. Huone on perheen käsityötaitoisten Jaakko Rikalaisen ja hänen äitinsä käytössä. Muutkin siellä kyllä viihtyvät, varsinkin koirat Elvi ja Sylvi.

Jaakon kädessä neula ja lanka pysyvät. Tuosta vaan neula kauniin punaisen kankaan läpi ja valmista tulee,  tosin Jaakon mielestä hitaasti. Tekeillä on neljäs kansallispuku.

Hän ihasteli jo pienenä mummon ja äidin kansallispukuja. Sellainen olisi kiva saada. Sitten hän keksi: miksi en tekisi kansallispukua itse.

Ihan kylmiltään hän ei sentään siihen ryhtynyt. Jo koulun tekstiilityössä hän huomasi, että vaatteiden teko luonnistuu häneltä helposti. Ennen kansallispukua hän oli tehnyt itselleen takin ja paitoja. Äiti ja mummo olivat opettaneet.

Taidot riittivät myös upean päällystakin ompelemiseen itselle. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Mummo kannusti

Tekeillä oleva kansallispuku on Karstulan puku. Kaikkein ensimmäisenä hän ompeli eteläpohjanmaalaisen kansallispuvun, sitten Sääksmäen ja Vanhan Korpilahden puvut.

”Hankin kaavat ja ohjeet ja opettelin itsekseni. Äiti auttoi, kun oli tarvetta. Mummo kannusti jatkamaan”, hän sanoo.

Myös Facebookin Kansallispuku – Folkdräkt -ryhmästä on ollut apua.

”Sinne kun laittaa kysymyksen, niin vastauksen saa nopeasti. Jäsenet ovat innokkaita neuvomaan toisiaan”, Jaakko sanoo.

Ensimmäisen kansallispuvun hän ompeli ompelukoneella. Pukua hän pitää kuitenkin harjoituskappaleena.

”Paljon piti purkaa ja ommella uudelleen.”

Ihmekös tuo, sillä kansallispuvussa riittää saumoja, tikkauksia, nappeja, reunuksia ja koristeompeluja. Pukuun hankittiin mummon neuvosta myös helavöitä ja puukko.

Puukko sekä erilaiset nauhat asustavat Jaakon pukuja. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Perinnettä kunnioittaen

Tarkkaan ottaen kansallispuku tulisi tehdä käsin, omaa kädenjälkeä ja perinnettä kunnioittaen. Kaikkia yksityiskohtia ei koneella saa edes tehtyä.

Niinpä kolme viimeistä kansallispukua Jaakko on ommellut hartaudella neulan ja langan kanssa.

Kärsivällisyys on ollut välillä koetuksella. Toisaalta tekeminen kasvattaa nuoren ihmisen pinnaa.

”Käsin ompelu vie aikaa. Joskus tuntuu, että tuleeko tästä valmista ikinä. Mutta ei siinä auta kuin päättää, että nyt vaan teen, vaikka hidasta onkin”, hän sanoo.

Neulanpisto neulanpistolta etenee ompelu. Seuraavaksi Jaakko tekee kansallispuvun äidilleen. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Liivikankaan leikkaaminen se vasta hermoja koetteleekin. Joka kerta Jaakon mukaan on pinna palanut.

”Liivissä on monta osaa, kymmeniä työvaiheita ja kaavat ovat monimutkaiset.”

Geometrian tajua siis tarvitaan, että osaa asetella kaavat kankaalle oikein päin ja niin, että kaikki kappaleet mahtuvat.

Valmista olisi hyvä tulla kerralla, sillä liivikangas on kallista. Materiaalit ovat ylipäätään laadukkaita, joten ihan halpaa kansallispuvun tekeminen ei ole.

Seuraavaksi Jaakko aikoo tehdä naisten kansallispuvun, äidille. Naisten puku on miesten pukua vaikeampi tehdä lukuisten yksityiskohtiensa vuoksi.

Jaakko Rikalainen käyttää itse tekemiään pukuja juhlissa ja aina, kun tilaisuus tulee. Kuvassa Etelä-Pohjanmaan puvun liivi. Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Sukupolvelta toiselle

Kun innostus on päällä, Jaakolta menee ompelemiseen suurin osa vapaa-ajasta.

Kavereita ei hänen harrastuksensa kiinnosta, mutta kun hänellä on puku päällä jossain tilaisuudessa, he kyllä kehuvat.

Hanna-Kaisa Hämäläinen / Otavamedia

Virallista tunnustusta on ehtinyt tulla Suomen Kotiseutuliitolta viime syksynä. Palkinnon perusteluissa kiitellään muun muassa sitä, että taito siirtyy sukupolvelta toiselle. Toiseksi ompelusta kertominen varmasti rohkaisee muitakin ompelutaitoisia ja  -intoisia poikia.

Jaakko on kiinnostunut Suomen historiasta, mihin innostus kansallispuvuistakin hänen mukaansa vähän liittyy. Hän kerää myös armeijan uniformuja. Pianoa hän on soittanut kahdeksan vuotta.

Aika riittää, koska harrastukset menevät hänen mukaansa vaiheittain. Välillä yhtä enemmän ja toista vähemmän.

Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 2/19.