VPK:sta tuli Jatta Kinnusen intohimo – Palopäällikkö-isän jalanjälkiä vapaapalokuntaan seurannut löysi elämänsä unelma-arjen Saariselältä

Jaa artikkeliLähetä vinkki
Jatta Kinnun, VPK
Jatta Kinnunen on voittanut pahimmat pelkonsa etsiessään kadonnutta maastosta, sammuttaessaan tulipaloa, ajaessaan pillit ulvoen onnettomuuspaikalle ja elvyttäessään sairauskohtauksen saanutta retkeilijää. © Juha Kauppinen
Työssä loppuun palanut Jatta Kinnunen muutti 18 vuotta sitten Lappiin. Siellä vapaaehtoisesta palokunnasta tuli hänelle intohimo. Esikoista odottaessaan Jatta jätti hälytystehtävät vasta kun haalarin vetoketju ei mennyt enää kiinni.

Jatta Kinnunen, 41, harjaa yöllä sataneet lumet sinisen omakotitalonsa portailta ja lähtee lenkille berninpaimenkoira Eetun kanssa. Nelihenkisen perheen pojista isompi on koulussa ja pienempi päivähoidossa.

Jatta on Holiday Club Saariselän kylpyläpäällikkö ja niin monessa mukana, että jokainen paikallinen tuntee hänet: ainakin Saariselän VPK:sta. Jatta toimii vapaaehtoisena savusukeltajana hälytysosastossa ja vetää VPK:n naisosastoa.

Saimaan rannalla kasvanut Jatta muutti Pohjois-Lapin tunturimaisemaan 18 vuotta sitten. Sieltä löytyi kaikki, mitä hyvään elämään tarvitaan.

Jatta kasvoi omatoimiseksi

Oli jouluaatto. Pukki oli juuri saapunut Taipalsaaren Vehkataipaleelle, kun perheen isä palopäällikkö Jukka Kinnunen sai hälytyksen.

Perheen kolmesta tyttärestä keskimmäinen, Jatta, oppi jo varhain, että isän viranhoito ei katsonut aikaa. Hälytykset tulivat usein juuri silloin kun vähiten toivoi.

Perhe arvosti isän työtä ja eli sen mukana. Kukaan ei kiukutellut, vaikka moni yhteinen juttu jäi kesken tai koko perhe heräsi yölliseen hälytykseen. Jos isä oli ulkona, joku perheenjäsenistä päivysti sisällä puhelinta. Langatonta puhelinta ei ollut vielä keksitty.

Tyttäristä poikamaisin Jatta huolsi isän kanssa auton, vaihtoi renkaat ja puunasi venettä. Hän oli armoitettu vesipeto, joka alakouluiässä taittoi koulumatkansa soutuveneellä. Pikku-Jatta souti yli Saimaan hankalimman kanavan, jossa Vehkataipaleen pumppaamo saa aikaan kovan virtauksen. Huolestunut opettaja toivoi, että tyttö tulisi kouluun tietä pitkin.

”Omasta mielestäni kouluun soutaminen oli ihan kuningasajatus, sillä soudin kotilahdella lähes päivittäin ja saatoin käydä kääntymässä noin kolmen kilometrin päässä. Osasin kiertää virran riittävän kaukaa alajuoksulta ja varoa kanavan kautta kulkevia veneitä, joten minusta oli ihan luonnollista soutaa myös kouluun.”

Vanhemmat luottivat veden ääressä kasvaneiden lastensa uimataitoon. Nämä osasivat avata sulunkin veneilijöille ja auttaa virran viemiä veneilijöitä hädässä.

Kesä 1991 painui erityisesti Jatan mieleen. Kinnuset olivat palaamassa serkkujen luota kotiin, kun isä sai hälytyksen. Taipalsaaressa oli tapahtunut onnettomuus, jossa Mäntysaarenselkää ylittänyt miehistönkuljetusvaunu oli uponnut mukanaan seitsemän miestä.

Seuraavina päivinä isää ei kotona näkynyt, mutta joka ilta hän ilmestyi television iltauutisiin vuorotellen puolustusministeri Elisabeth Rehnin kanssa kommentoimaan hukkuneiden pelastustöitä.

Jatan haaveena on läpäistä Eetun kanssa pelastuskoirakon käyttöönotto­tarkastus. © Juha Kauppinen

Jatan haaveena on läpäistä Eetun kanssa pelastuskoirakon käyttöönotto­tarkastus. © Juha Kauppinen

Viikot vedessä

Jatan sisko haaveili elämästä suurkaupungin sykkeessä, mutta Jatta tahtoi jotakin muuta. Hän ei halunnut lukioon vaan liikunnanohjaajaksi, vaikka isä kannusti hakemaan automekaanikon oppiin.

”Olin kauhean ujo ja ajattelin, etten mie uskalla mennä poikien linjalle. Onneksi pääsin Pajulahteen, jossa opiskelin neljä vuotta liikuntaa. Sieltä alkoi urani vauvauinnin ohjaajana, uimaopettajana ja uinninvalvojana. Pidin Taipalsaaressa rantauimakouluja kuudella rannalla. Pyörällä sotkin rannalta toiselle ja kävin välillä kotona kuivattamassa uikkareita uuninpankolla.”

Hän päätyi Lappeenrannan Uimareille uimaopettajaksi.

”Laskin, että minulla kävi 1 350 uimaoppilasta: keväällä kakkosluokkalaiset, syksyllä kolmoset, sen päälle iltauimakoulut ja viikonloppuisin vauvat. Lisäksi ohjasin vesijumppaa ja hydrobickia. Olin altaassa tai altaan reunalla kahdeksan tuntia joka päivä, viikonloputkin.”

Kerran 10-vuotias tyttö oli vähällä hukkua uimahallin altaaseen. Jatta pelasti hänet. Viiden vuoden kuluttua sama tyttö hukkui Saimaaseen. Silloin Jukka-isä johti pelastustöitä.

Lappi teki vaikutuksen loppuun palaneeseen

21-vuotiaana Jatta oli aivan poikki. Hän tuurasi vapaa-ajansihteeriä ja ajoi taksia viikonloput. Työpäivän jälkeen hän lysähti sohvalle ja itki.

Kaverin sanat ”sie oot aina töissä” jäivät kaivamaan mieltä.

”Tajusin, etten voi polttaa itseäni loppuun 21-vuotiaana. Oli pakko opetella sanomaan ”ei”.”

Kinnusen perhe matkusti Saariselälle lomailemaan äidin 50-vuotissyntymäpäivänä vuonna 2003. Vanhemmat ihastuivat paikkaan ja hankkivat sieltä loma-asunnon. Lappi ja lappilaiset tekivät vaikutuksen myös Jattaan.

”Luonto ja paikallisten ihmisten avoimuus, auttamisen halu ja luonnonmukainen elämä viehättivät minua. Tuntui, että ihmiset aidosti välittivät toisistaan, eikä elämä pyörinyt samanlaista kehää kuin Etelä-Suomessa.”

Myöhemmin kun Jatta lomaili Saariselällä kavereidensa kanssa, hän kysyi kylpylästä töitä. Siellä oli silloin tarvetta hänen kaltaiselleen moniosaajalle, jolta sujuisivat hierojan työt, uinninvalvonta ja tyky-ryhmien ohjaaminen.

Seuraavana syksynä Jatta jäi Saariselälle pysyvästi.

Jatta rakennutti omakotitalon Saariselälle 2009. Jukka-isä oli apuna rakennustöissä. Ensin tehtiin autokatos. © Kotialbumikuva.

Jatta rakennutti omakotitalon Saariselälle 2009. Jukka-isä oli apuna rakennustöissä. Ensin tehtiin autokatos. © Kotialbumikuva.

Sinkku rakennutti itselleen talon

Muutaman vuoden kuluttua, alle kolmekymppisenä sinkkunaisena, Jatta rakennutti itselleen omakotitalon.

”Äitini oli pankkialalla. Hänen kanssa laskin, mihin sinkkunaisen varat riittävät. Ne riittivät 86 neliön valmistalon hankkimiseen. Sain lainan valtaosin valtion takauksella.”

Sininen talo nousi mäen päälle, tien päähän – Jatasta parhaalle paikalle.

Vaikka Jatta opetteli sanomaan ”ei”, hän oli yhä sama työmyyrä kuin parikymppisenä. Uudet asiat innostivat.

Kun hän isänsä kanssa purki muuttokuormaa Saariselällä, naapuri tuli juttelemaan ja sai nopeasti selville muuttajan taustat. Naapuri oli mukana VPK:ssa ja ehdotti Jatalle samaa.

”Totesin, että riittää, kun meidän perheestä yksi on juossut hälytystehtävissä. Mutta viisi vuotta ne pyytelivät mukaan, ja sitten mie liityin.”

”Päätin, että kokeilen kaikkea rohkeasti, vaikka jokin asia ei tuntuisikaan miun jutulta. Esimerkiksi savusukellusta jännitin kovasti, samoin korkean paikan työskentelyä hissikammoni takia. Kiivetä kyllä tykkään, mutta köysien varassa työskentely hirvitti.”

Kaksi sopimuspalokuntalaista perheessä

Jatta ei halunnut olla pois yhdestäkään treeni- tai kurssi-illasta. Lisämausteen treeneihin toi se, että etelästä Lappiin muuttanut Ville Saikkonen veti VPK:ssa savusukellus- ja perustaitotreenejä. Monien vaiheiden jälkeen Jatasta ja Villestä tuli pari.

Osoitettuaan sitoutumista VPK-porukkaan Jatta pääsi hälytysrinkiin ja mukaan keikoille.

”Lähdin aina keikalle. Se koukutti. Aina kun tuli uusi kurssi, halusin osallistua. En malttanut lopettaa silloinkaan, kun odotin meidän ensimmäistä lasta. Jäin pois vasta kun haalari ei mennyt enää kiinni. Ja kun lapsi oli syntynyt, kuuden viikon päästä lähdin taas. VPK-ystäväni Leena tuli hoitamaan vauvaa, sillä ei pystynyt silloin itse osallistumaan itse keikoille.”

Oma isä ja tämän ripeät lähdöt ovat olleet Jatan esikuva.

”Vaikka lapset joskus kysyvät, että täytyykö siun mennä, he suhtautuvat tähän tosi reippaasti. Ymmärtävät, että äiti tai isä lähtee auttamaan muita. En pode huonoa omaatuntoa siitä, että joudun lähtemään. Jos me ei mennä, kuka sitten? Kun perheessä on kaksi sopimuspalokuntalaista, voimme nopeasti sopia, kumpi lähtee.”

Jukka-isän kanssa Kolilla. Jatta (vas.), Jaana ja Jenna ihastelemassa maisemia. © Kinnusen kotialbumi

Jukka-isän kanssa Kolilla. Jatta (vas.), Jaana ja Jenna ihastelemassa maisemia. © Kinnusen kotialbumi

Tunteet ja pelko taka-alalle

Saariselän lapset käyvät koulua Ivalossa 30 kilometrin päässä. Yhtenä päivänä poika tuli kotiin ja kertoi nähneensä romuttuneen auton koulubussin ikkunasta. Hän ei arvannut, että Jatta-äiti oli jo käynyt onnettomuuspaikalla.

”Seuraavana päivänä poika oli kuullut koulukaverilta, että kolarissa oli kuollut ihminen. Sitten oli puhuttava lisää.”

12 vuoden aikana Jatta on ollut mukana kadonneiden etsinnöissä, maastopelastuksissa, synnytyksen alkuvaiheessa, tulipaloissa, liikenneonnettomuuksissa, hätäsiirroissa, elvytyksissä ja vahingontorjunta-tehtävissä. Hän on voittanut pahimmatkin pelkonsa.

”Välillä itsekin miettii, kuinka hyvin pystyy jättämään omat tunteet taka-alalle ja keskittymään tekemiseen. Tehtävillä on kohdattu monenlaisia tunnetiloja itkusta nauruun. Koskaan ei ole pelottanut, mutta jännittäviä tilanteita on ollut.”

VPK:n hälytysosastossa ennätysmäärä naisia

Jokaisella VPK-laisella on oma vahvuutensa: jollakin se on hyvä kielitaito, jollakin kaukaisimpien erämaiden tunteminen. Jatasta on tullut uusien jäsenten perehdyttäjä – ja hän osaa solmut. Ne hän oppi lapsena Saimaalla.

Jattaa on kiittäminen siitä, että VPK:n hälytysosastoon on saatu ennätysmäärä naisia. Porukassa on yhdeksän naista ja 15 miestä, mikä on harvinainen kokoonpano sopimuspalokunnissa.

Naiset kiinnostuivat vapaapalokunnasta vuonna 2013, kun Jatta kahden VPK-kollegansa kanssa teki seinäkalenterin ja keräsi sen avulla varoja uuden paloauton hankintaan. Kolme palonaista kuvattiin oikeissa töissä sammuttamassa tulipaloa, elvyttämässä potilasta, ohjaamassa liikennettä ja pelastamassa veden varaan joutunutta.

”Kun menimme sammuttamaan savuavaa autoa, nelostien levikkeelle lähti yksi mies ja neljä naista. Autoilija oli saksalainen mies. Kun tehtävän jälkeen riisuin paineilmapulloja selästä ja kypärän päästä, mies tuijotti minua pitkään. Päättelin, että naamassani on nokea. Mies oli jo ihmetellyt kolmea naispalomiestä ja olettanut, että savusukelluskamppeiden alta tulisi esiin mies. Mutta sieltäkin pöllähti nainen.”

Jatta on löytänyt paikkansa. Keittiön ikkunasta voi nähdä Iisakkipään tunturin ja etupihalta Kaunispään.

”Pihalle voi mennä kuuntelemaan hiljaisuutta. On tilaa elää ja hengittää. Täällä olen onnellinen.”

Juttu julkaistu ensi kerran Vivan numerossa 3/22.

Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti

X