Jenna selvisi pikkusiskonsa kuolemasta kirjoittamalla. Mitä Jennalle kuuluu nyt?

Jaa kaverilleTilaa Seura
Nykyisin suru ei ahdista tai tee Jenna Miettistä vihaiseksi. Hän voi kävellä Jasminan valokuvan ohi, miettiä hetken pikkusiskoa ja jatkaa arkeaan. © Pekka Nieminen/otavamedia
Jenna Miettinen menetti pikkusiskonsa liikenneonnettomuudessa 15 vuotta sitten. Surusta ei puhuttu perheen kesken, joten Jenna etsi apua kirjoittamisesta. Lue Jennan tarina ja naisen nykyiset kuulumiset.

Sinä päivänä Jenna Miettisellä oli yllään farkut, musta t-paita ja beige fleecehuppari.

Jenna, 26, muistaa asunsa hyvin, muttei hetkeä, jolloin kolme pikkusiskoa ja pikkuveli olivat lähdössä tuttavien luokse kylään. Sanottiinko siinä jotain, edes heipat?

Äiti on kertonut, että Jasmina vilkutti auton lähtiessä pihasta.

Jenna ei ollut vilkuttamassa. Hän valmistautui lähtemään kaverin kanssa kaupungille. Siilinjärven karkkikaupassa sai syödä pehmistä niin paljon kuin halusi 12 markalla.

Aurinko paistoi vielä iltapäivällä, kun Jenna tuomaroi pesäpallo-ottelua.

Se oli kaunis syyskuinen iltapäivä vuonna 2000.

Arkinen päivä ei olisi jäänyt Jennan mieleen, ellei hänen sisarensa Jasmina olisi kuollut sinä päivänä.

Kohtalokas ilta

Pesäpallopelistä palaavaa Jennaa odotti kotiovella naapuri. Pihasta lähti ambulanssi.

13-vuotias Jenna pelästyi, että äidille on sattunut jotain. Äiti oli jäänyt kotiin hänen lähtiessään. Vanhemmat olivat eronneet vuotta aiemmin, isä asui toisella paikkakunnalla.

Naapuri saattoi Jennan sisälle ja kertoi yhdeksänvuotiaan Jasminan jääneen auton alle. Äiti oli mennyt hänen luokseen sairaalaan.

Vain vähän aiemmin sisarukset ja tuttavaperheen äiti olivat lähteneet hakemaan maalaistalon lehmiä laitumelta iltalypsylle.

Pihapiirin ja laitumen erottaa maantie. Asvalttitie ei ole vilkkaasti liikennöity, mutta tällä kertaa sitä sattui ajamaan peräkanaa kolme autoa.

Tuttava varoitti lapsia autoista, mutta jostain syystä Jasmina lähti ylittämään tietä ensimmäisen auton mentyä ohi. Hän juoksi suoraan seuraavan auton eteen.

Sisarukset juoksivat hälyttämään apua perheen talosta. Paikalle tulikin nopeasti kaksi ambulanssia, pelastushelikopteri ja paloauto.

Samana iltana Jasmina kuoli.

Jennalle tästä alkoi elämä jälkeen onnettomuuden.

”Jasminan kaveri oli soittanut juuri ennen tuttaville lähtöä. Hän olisi voinut mennä myös leikkimään kaverin kanssa. Hän piti kuitenkin eläimistä todella paljon.”

Kukaan ei tiedä tarkkaan, mitä onnettomuushetkellä tapahtui.

”Jasmina tiesi, kuinka toimia liikenteessä. Ehkä hänellä oli liian kiire niiden lehmien luokse”, Jenna sanoo.

Pitkään Jenna mietti, että jos hän olisi lähtenyt sisarusten mukaan, matkanteko olisi viivästynyt. Hän saa itsensä lähtövalmiiksi aina muita hitaammin. Autot olisivat ehtineet mennä.

”Toisaalta olen onnellinen, etten lähtenyt. En tiedä, miten olisin selvinnyt siitä, että olisin nähnyt onnettomuuden.”

Suru kirjeeseen

Pieni lapsi, pikkusisko, kuolleena.

Jenna mietti, haluaako hän nähdä sisarensa ennen hautajaisia. Lopulta hän uskaltautui lähtemään perheen mukana.

Äiti vaihtoi Jasminan ylle tytön omat vaatteet ennen kuin Jenna tuli huoneeseen.

Siskon näkeminen teki kuolemasta lopullista, se sattui ja helpotti yhtä aikaa. Kokemus seurasi myös Jennan painajaisiin tulevina vuosina.

Kotona Jennan sänky ja tavarat siirrettiin Jasminan ja toisen pikkusiskon yhteiseen huoneeseen. Sisko ei ollut halunnut jäädä huoneeseen yksin onnettomuuden jälkeen.

Aluksi Jennasta tuntui pahalta olla Jasminan tavaroiden keskellä.

Pikkuhiljaa tavaroista tuli tärkeitä muistoja. Siskon lempilelu, pehmoapina Herra Tossavainen, seurasi Jennan mukana hänen omaankin kotiinsa. Ensin sen paikka oli sängyllä, vähän myöhemmin sen saattoi siirtää laatikkoon.

Jennalla on kotonaan edelleen kirjahyllyssä muutama enkelifiguuri ja kuva Jasminasta.

Onnettomuuden jälkeen Jenna ei osannut käsitellä menetyksen tunteitaan. Hän heitteli koulukirjoja pitkin seiniä, kun ei tajunnut tehtäviä. Kaikilta salaa hän myös viilteli itseään.

Kodin ulkopuolella ja koulussa Jenna näytti tarmokkaalta ja sai hyviä arvosanoja.

”Minusta tuntui, että olin yksin. Että olin ainut, jolta oli kuollut sisko. Ikätovereiltani ei ollut kuollut ketään. He saattoivat sanoa asioita hyvin harkitsemattomasti. Kysyä, että oliko kiva, kun siskosi kuoli. Se ei kannustanut puhumaan.”

Ensimmäisen kerran Jenna kertoi pahasta olostaan ja surustaan ystävälleen vuosi tapahtuman jälkeen.

Hän kirjoitti kirjeen ja ystävä vastasi, kyseli ja lohdutti. Jenna kirjoitti takaisin.

Kirjoittamisen jälkeen hänen oli helpompi puhua ystävälle asiasta myös kasvotusten.

Koulussa hän kirjoitti kuolemasta aina, kun ainekirjoituksen aihe salli.

Apuna muille

Pari vuotta sisarensa kuoleman jälkeen Jenna kuuli kahdesta siilinjärveläisestä tytöstä, jotka olivat molemmat menettäneet sisaruksensa.

Hän otti saman paikkakunnan tyttöihin yhteyttä, koska ei halunnut, että he jäävät surunsa kanssa yksin kuten hän. Kohtalotoverille oli muita helpompaa puhua surusta, kuolemasta ja toisaalta aivan tavallisesta arjesta ja asioista, joihin kuolema ei liity.

Vuosien kuluttua toinen tytöistä otti yhteyttä Jennaan kiittääkseen tätä tuesta.

”Tuohon aikaan ei ollut Facebookia tai muuta sosiaalista mediaa tarjoamassa vertaistukea. Nykyisin on oma ryhmä sisaruksen menettäneille. Minäkin olisin tarvinnut Jasminan kuoleman jälkeen henkilökohtaista apua, koska en osannut tai halunnut puhua perheen kuullen perheneuvolassa asiasta.”

Jasminan kuolemasta ei edelleenkään puhuta perheen kesken, vaikka välit ovat tiiviit.

”Sanotaan, että suru yhdistää, mutta kyllä se myös erottaa. Asia on niin kipeä meille kaikille.”

Aikaa surulle

Jasminan kuolemasta oli kulunut viisi vuotta, kun Jenna sairastui ahdistuneisuushäiriöön ja myöhemmin vielä masennukseen.

”Olin yrittänyt unohtaa koko asian, mutta olin vain hautonut sitä sisälläni. Perheessä oli muillakin vaikeaa, joten ehkä en ollut keskittynyt omaan suruuni.”

Vuosia kestäneen masennuksen aikana hän mietti kuolemaa ja pohti itsemurhaa.

Samalla Jenna kuitenkin ajatteli, että hänen kuuluu elää.

”Jasu ei ehtinyt matkustella tai lähteä opiskelemaan. Minun täytyy näyttää ne asiat hänelle, elää hänenkin puolestaan.”

Aloitettuaan sosionomin opinnot Iisalmessa Jenna turvautui jälleen kirjoittamiseen. Hän päätti kohdata surunsa.

”Käsitys suruajasta on yleensä se, että sen pitäisi olla ohi vuoden kuluttua. Surua käsittelevät kirjatkin päättyvät kuoleman vuosipäivään. Mutta siitä se vasta alkaa. Suru voi myös palata, vaikka välillä menisikin jo paremmin.”

Jenna kirjoitti sisaren kuoleman ja oman taistelunsa romaaniksi Liian nuori. Kirjassa kaiken kamalan kokee Jennan ikäinen Krista.

Valmiista kirjasta Jenna otti omakustanteena kappaleet itselleen ja muutamia perheelle. Jotenkin kirja levisi laajemmalle, ja Jennan oli tilattava niitä lisää.

”Ensimmäinen kirja oli minua itseäni varten, terapiaa. Sen leviäminen jopa pelotti, koska se oli niin henkilökohtainen.”

Kirja antoi Jennalle ajatuksen, että sisarusten surutarinoita on varmasti enemmänkin. Ne voisivat antaa lohtua niille, jotka tunsivat Jennan tavoin olevansa ainoita sisaruksen menettäneitä.

”Sisarukset jäävät helposti sivuun surussa. Heillä on hätä, vaikka heidän elämänsä jatkuisikin näennäisen normaalisti.”

Tarinoita löytyi sisaruksensa menettäneiden sururyhmästä, oman kehitysvammatyön kautta ja tutuilta. Jenna kokosi niistä kirjan Ikävistä pohjattomin – Sisaruksen menettäneiden tarinoita (BoD, 2013).

Kirjassa on myös Jennan oma tarina.

Sen kirjoitti Jenna, joka alkoi olla selvillä vesillä.

Nykyisin suru ei ahdista tai tee Jennaa vihaiseksi. Hän voi kävellä Jasminan valokuvan ohi, miettiä hetken pikkusiskoa ja jatkaa arkeaan.

Enää hän ei pelkää jatkuvasti, että jotain pahaa tapahtuu läheisille. Eikä hän mieti omaa kuolemaansa.

”Jasminan kuolemasta ei voi koskaan päästä yli, mutta pystyn elämään tapahtuneen kanssa. En ole enää katkera siskon kuolemasta. Olen onnellinen, että hän oli elämässäni edes lyhyen aikaa.”

Pitkästä aikaa Jenna uskaltaa jälleen olla onnellinen.

Jasunkin vuoksi.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin Seurassa 45/2013.

X