Joel Hallikainen järkyttyi Toivo-papan arjesta hoivakodissa – Vanhusten elämän seuraaminen toi käänteen muusikon uralle
Toivo Lehtonen oli isättömälle Joel Hallikaiselle pappa, jolta hän oppi perhe-elämän kulmakivet. Papan viimeiset vuodet hoivakodissa sysäsivät Joelin uran uuteen suuntaan.
Viime vuonna Joel Hallikainen kiersi esiintymässä sadassa Attendon hoivakodissa.
Elokuinen päivä näytti idylliseltä. Aurinko paistoi ja tunnelma oli leppoisa, kun Joel Hallikainen halasi vanhusta hoivakodin pihalla Raumalla.
Omissa maailmoissaan elänyt mies oli laulajan isoisä Toivo Lehtonen, 96.
Sinä vuonna, 2007, Hallikaista oli alkanut huolettaa. Vanhustenhoidon ongelmat olivat tulleet tutuiksi. Aiemmilla käynneillään hoivakodissa hän oli huomannut, kuinka pienillä resursseilla vanhuksia hoidettiin.
”Itku tuli. Näin miten henkilökunta oli loppuunpalanut, ja paukut vähissä. Perjantai-illan jälkeen vanhukset nostettiin seuraavan kerran sängystä vasta maanantai-aamuna. Vaipat vaihdettiin ja ruoka annettiin, mutta sängystä ei vanhuksia ehditty nostaa”, Hallikainen muistelee yli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.
”Ajattelin, että tämä ei voi olla totta, tämä on väärin. Tämä on ihmisoikeusrikos. Olin todella vihainen.”
Siitä lähtien Hallikainen on halunnut tuoda iloa hoivakodeissa asuvien vanhusten elämään.
Joel Hallikainen Toivo-pappansa ja enonsa Teuvon (vas.) kanssa hoivakodin pihalla vuonna 2007. Bo Stranden
Elämän arvot
Hallikainen kasvoi isättömänä. Läheisin miespuolinen henkilö oli äidin isä Toivo.
”Isä hän ei minulle ollut, hän oli pappani. Ihminen, joka kuului elämään.”
Hallikainen sai Toivolta elämän arvot.
”Opin papalta, että tili tuodaan kotiin ja perhe pidetään kasassa.”
Pappa oli aina jollain tavalla etäinen.
”En tavoittanut häntä ihmisenä, mutta ei tavoittanut varmaan kukaan muukaan. Emme touhunneet yhdessä, eikä hän ottanut polvelleen istumaan. Ei senikäisillä miehillä ollut sellaista tapaa.”
Toivo Lehtosen elämän lähtökohdat olivat olleet vaatimattomat. Hän syntyi Raumalla vuonna 1910, jolloin Suomi oli vielä Venäjän vallan alla. Hän kiersi lapsena talosta taloon kerjäämässä, Hallikainen kertoo.
Suku oli köyhää lukuunottamatta yhtä serkkua, Alfred Kordelinia. Kun Kordelin kuoli 1917, Toivokin sai pienen rahasumman. Sillä hän koulutti itsensä Rauman merimieskoulussa laivakokiksi.
Merillä tienatuilla rahoilla Toivo hankki pienen töllin, josta myöhemmin tuli pikku Joelin mummola.
”Olin siellä alle kouluikäisenä kaikki lapsuuden kesät.”
Sitä ennen Toivo oli kokenut maailmansodat: ensimmäisen lapsena ja toisen kolmikymppisenä miehenä. Hän oli rintamalla viisi vuotta, mukana muun muassa Summan taistelussa. Hän huolehti kokkina sotilaiden ruokahuollosta ja kuljetti ruokaa eturintamaan.
Kokkius on suvussa: Hallikaisella on kokin koulutus, samoin kahdella hänen viidestä lapsestaan.
”Pappa oli sellainen äijä, joka ruokki linnut, oravat ja muut metsän eläimet. Ja aina oli jossain nurkassa kotiviinipytty käymässä. Mummulassa minäkin teininä maistelin salaa kotiviiniä serkkupoikani kanssa.”
”Ikänsä merellä olleena pappa oli oppinut käyttämään viinaa, mutta koskaan hän ei räyhännyt. Hän oli kiltti ja kultainen ihminen, myös syrjäänvetäytyvä ja hiukan masentuneisuuteen taipuvainen.”
Toivo Lehtonen meni naimisiin 30-luvulla. Hän sai Helminsä kanssa kuusi lasta. Heistä Aino-tytär on Joel Hallikaisen äiti. Kuva Lehtosten Rauman-kodin pihalta.
Sota jätti jälkensä
Papan elämästä kertoessa Hallikaisen silmät kostuvat.
”Menee tunteisiin, kun nyt kuudenkympin kynnyksellä mietin papan elämää ja sitä, millaisista lähtökohdista hän ponnisti eteenpäin. Hän teki paljon töitä ja kantoi vastuunsa. Lapsia oli kuusi.”
Sota jätti pappaan jälkensä, mutta tyttärenpojalleen hän ei kokemuksistaan koskaan kertonut.
”Ainoa mitä pappa sanoi oli ’Kyl on ollu kauhiaa, kyl on ollu kauhiaa’. Muuta hän ei sodasta puhunut.”
Isoisä oli viisikymppinen ja lopetteli seilaamista maailman merillä, kun Joel Hallikainen syntyi vuonna 1961. Toivo pääsi töihin Rauman kaupungille.
Taaperona Joe ihmetteli erikoisia pelttisiä keksipurkkeja, joita pappa oli tuonut ulkomailta.
”Kun synnyin, pappa teetti reissullaan Kairossa valokuvakollaasin, jossa on hän, Egyptin pyramidi sekä minä ja äitini. Se oli hänen tapansa kunnioittaa syntymääni.”
Toivo Lehtosen elämässä työn eetos oli vahva. Pappa touhusi aina jotain, pilkkoi klapeja, hoiti puutarhaa ja perunapeltoa. Viikonloput menivät kotiviinin parissa, mutta työntekoa se ei koskaan haitannut.
”Minulla on hänestä pelkästään hyvää sanottavaa. Hän oli hellä ja kiltti. Pappa oli kiinnostunut maailman asioista, luki tiedejulkaisuja. Hänellä oli älliä ja ruutia korvien välissä.”
Pappa myös johdatti nuoren Joelin tielle, josta oli tuleva hänen elämänuransa. Kun Joel oli 12-vuotias, pappa osti hänelle kitaran.
”Isovanhemmilla oli telkkari, jossa näin kaikenlaisia esiintyjiä Syksyn Sävelessä ja muissa. He huomasivat, että olin musikaalinen ja ostivat minulle ensimmäisen kitarani. Se oli kova juttu.”
Murrosiässä isovanhemmat jäivät vähemmälle huomiolle.
”Teinipunkkarille ei ollut mitään synkempää kuin vanhuuteen vajoavat ja kaavoihin kangistuneet ihmiset.”
Yhteys oli silti koko ajan olemassa. Läheisemmäksi se tuli, kun Hallikaisen esikoinen syntyi 1980-luvulla. Hallikaisen kotivideolla nuori perhe vierailee mummolassa. Mummu ottaa lapsen syliin ja pappa vilkuttaa neliviikkoiselle.
Kun Hallikainen näki ensimmäisen kerran siivun hoivakotien todellisuutta, hän ajatteli: ”Tämä on ihmisoikeus-rikos.” Suvi Elo
Nousu kuuluisuuteen
Kun Toivo Lehtosen vaimo sairastui, aviopari muutti hoivakodin asuntoon. Kotitölli siirtyi lasten omistukseen.
”Papalla alkoi muisti pätkiä. Viininteon hän silti aina muisti. Hoivakodissakin hän teki kotiviiniä salaa vessassa.”
Mamma kuoli kesken Hallikaisen kiireisten keikkavuosien. Papankin kunto alkoi heiketä.
Hallikaisen nousua kuuluisuuteen pappa ei hahmottanut.
”Olin papalle aina Joel.”
Helmi ja Toivo Lehtonen olivat yhdessä kuusi vuosikymmentä. Toivo kuoli 2008, 97-vuotiaana.
”Pappa sairasteli lopussa paljon ja oli Rauman sairaalassa. Kun sieltä soitettiin, lähdimme äitini kanssa paikalle. Pappa oli nukkunut pois tuntia ennen kuin saavuimme.”
Kulttuurielämyksiä
Toimen mies kun on, Hallikainen perusti Henri Kirkasen kanssa Pro Senior Kummit ry:n vuonna 2008. Sen ideana oli hankkia vapaaehtoisia esimerkiksi ulkoiluttamaan vanhuksia.
Vanhusten hoito nousi samoihin aikoihin Raumalla esiin. Hoivakodissa vakinaistettiin toistakymmentä virkaa.
Hallikaisen huoli vanhuksista ei ole 12 vuodessa päässyt ainakaan vähentymään.
Tänä kesänä Hallikainen hioo uutta toimintamallia, jonka kautta tarjotaan hoivakoteihin kulttuurielämyksiä.
Hallikaisella on haave. Jos joku häntä joskus tulevaisuudessa muistaa, Kuurankukan ja Tuttu jutun rinnalla mainitaan Ilonpisara.
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 8/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti
Iloa ikäihmisille
Miten tarjota elämyksiä ikäihmisille? Sitä Joel Hallikainen on miettinyt jo kauan.
”Yhtenä aamuna keksin Ilonpisara-vanhustyöohjelman. Siinä yritykset maksavat artistin keikkapalkan ja saavat siitä rekisteröidyn sertifikaatin, joka on merkki yhteiskuntavastuusta.”
Tarkoitus olisi, että kaikki hyötyvät. Vanhuksille tarjotaan elämyksiä, artisteille työtä ja yrityksille mahdollisuus ottaa osaa vanhustyöhön.
Ohjelma toimii niin, että yritys ostaa 2 200 euroa maksavan Ilonpisaran, jolla se saa kaksi artistin esiintymistilaisuutta valitsemissaan hoivokodeissa.
Toiminta käynnistyy elokuussa. Mukana on suomalaisia esiintyjiä Seela Sellasta Petri Laaksoseen, Kyösti Mäkimattilasta Vesa Vierikkoon. Suojelijana on mm. emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä.