Saamelainen muusikkokin joutuu kysymään itseltään: voinko oppia joikaamaan? Nyt Anna Näkkäläjärvi-Länsman tutkii joiun mysteeriä

Jaa artikkeliTilaa Seura
Anna Näkkäläjärvi-Länsman asuu perheineen Tenojokivarressa Utsjoella. Hän on pohjoissaa­melainen ja lähtöisin Inarista.
Anna Näkkäläjärvi-Länsman asuu perheineen Tenojokivarressa Utsjoella. Hän on pohjoissaa­melainen ja lähtöisin Inarista. © Ville Fofonoff
Joiku ei ole vain musiikkia, eikä kuka tahansa voi sitä oppia. Saamelaismuusikko Anna Näkkäläjärvi-Länsman tutkii joiun mysteeriä säveltämällä.

Minäkin haluan oppia joikaamaan.

Näin saattaa sanoa suomalainen tai ulkomaalainen turisti, joka osallistuu ensimmäistä kertaa saamelaisten musiikkitapahtumaan ja innostuu kaikesta kokemastaan.

Vilpitön lausahdus osoittaa ehkä aitoa kiinnostusta saamelaiskulttuuria kohtaan, mutta myös mitä suurinta tietämättömyyttä.

”Minä olen koko elämäni miettinyt, voinko oppia joikaamaan”, sanoo saamelaismuusikko Anna Näkkäläjärvi-Länsman.

Se on kysymys, joka sisältää tavallaan saamelaisten koko tragedian.

Nyt joikaamaan voi mennä kirkkoonkin

Kuka tahansa voi matkia joikaamista ja opetella eri joikujen rytmejä ja melodioita. Mutta joiku ei ole vain musiikkia, eikä sitä tuota vain suu. Se on kieltä ja kommunikaatiota, jossa on mukana vuorovaikutus, yhteisö ja historia.

Suomalaisten harjoittama syrjintä, valtakulttuurin ylivoima ja moderni maailma talloivat saamelaisten kielen ja kulttuurin viime vuosisadalla henkitoreisiin. Joikuperinne katkesi monin paikoin kokonaan, eikä joiku enää siirtynyt suullisesti sukupolvelta toiselle kaikkine merkityksineen ja funktioineen, lapsesta asti opittuna ja elettynä.

Siksi saamelainen muusikkokin joutuu kysymään itseltään: voinko oppia joikaamaan?

Anna Näkkäläjärvi-Länsman on etsinyt vastausta säveltämällä joikuja, jotka julkaistiin saamelaisten kansallispäivänä 6. helmikuuta. Nieguid Duovdagat -niminen albumi ilmestyy Annan artistinimellä Ánnámáret.

”Joikua pitää arvostaa, suojella ja varjella. Ei sitä kaikkialla Saamenmaalla saada enää takaisin niin, että joikuperinne olisi elävää ja joiku olisi kommunikaatiomuoto. Mutta me voimme tuoda joikua tähän aikaan niin, että siinä on mahdollisimman paljon sitä musiikillista perintöä.”

”Joikua pitää arvostaa, suojella. Me voimme tuoda joikua tähän aikaan niin, että siinä on mahdollisimman paljon musiikillista perintöä.”

Anna on aikaisemmin tehnyt musiikkia Ánnámáret Ensemble -kokoonpanolla, jossa soittaa muun muassa tunnettu harmonikkataiteilija Johanna Juhola. Joikulevyllä Annan lauluun yhdistyy Ilkka Heinosen jouhikko ja Turkka Inkilän elektroniikka ja shakuhachi-huilu.

Levyltä julkaistiin etukäteen single Jearrat máttaráhkus, johon tehty video valittiin osaksi viime itsenäisyyspäivän valtakunnallista tv-lähetystä, jota presidentti Sauli Niinistö isännöi Linnan juhlien sijasta.

Nykyään saamelaisuus on salonkikelpoista ja esimerkiksi joiku kelpaa vaikka kirkkoon, vaikka vanhemmat saamelaiset muistavat vielä hyvin ajan, jolloin opetettiin päinvastoin.

Anna kuuluu niihin sukupolviin, jotka saivat kasvaa jo myönteisemmässä ilmapiirissä suhteessa omaan kulttuuriin. Tai ehkä ennemminkin sellaisessa ilmapiirissä, jossa sitä ei tarvinnut enää hävetä.

Tukea ja rakenteita kielen ja kulttuurin ylläpitämiseksi puuttui silti vielä paljon, ja ilman niitä vähemmistökulttuuri on vaarassa kuihtua.

”Positiivista erityiskohtelua oikeasti tarvitaan.”

Tuntia aiemmin kouluun opiskelemaan äidinkieltä

Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Anna Näkkäläjärvi-Länsmanin lapsuudessa kaikki ei näyttänyt siltä, mitä oli.

Annan isä on pohjoissaamelainen ja kotoisin pienestä ja syrjäisestä Lisman kylästä. Äiti on suomalainen ja lähtöisin Länsi-Lapista. Vanhemmat tapasivat 1970-luvulla, kun äiti tuli Inariin opettajaksi. Perhe asettui Inarin kirkonkylälle.

Vuonna 1979 syntyneiden ikäluokka oli pienessä kylässä iso. Alakoulussa Annan luokalla oli 25 oppilasta. Heistä vain kaksi kävi erillisillä saamen kielen tunneilla, ja Anna oli heistä toinen. Saamen tunnit pidettiin aamukahdeksalta, muut tulivat kouluun yhdeksäksi.

Ensimmäinen kokonaan saamenkielistä opetusta saanut ekaluokka aloitti joitakin vuosia Annan koulunaloituksen jälkeen. Annan perhe valitsi kuitenkin suomenkielisen luokan.

Myöhemmin Annalle selvisi, että suurin osa hänen luokkatovereistaan oli todellisuudessa saamelaisia. Se ei vain näkynyt mitenkään. Koululaiset puhuivat keskenään suomea.

Isä puhui Annalle saamea, kun tämä oli aivan pieni. Ensimmäisiä sanojaan Anna tapaili sekä saameksi että suomeksi. Pian saame kuitenkin jäi yhteisestä kielenkäytöstä pois, vaikka molemmat vanhemmat korostivat saamen oppimisen tärkeyttä.

Anna ymmärtää sen, koska ympäristöstä poikkeavan kielen puhuminen lapselle systemaattisesti voi olla raskasta.

”Isä on sanonut, ettei hän vain jaksanut sitä. Nyt tiedän itsekin, miten paljon se vaatii, kun joka paikassa tulee suomen kieltä.”

Annan aviomies on saamelainen, joten he voisivat puhua kotona vain saamea toisilleen ja lapsilleen. Valtakielen ylivallan huomaa siinä, että kieli saattaa huomaamatta vaihtua suomeksi kotonakin.

Vaikka Anna sai peruskoulussa saamen opetusta ja osasi vaatia sitä myös lukiossa Rovaniemellä, hän ei puhunut saamea juuri muualla kuin oppitunneilla.

”Jouduin ottamaan kielen itselle takaisin vanhemmalla iällä.”

Se tapahtui saamea osaavien ystävien avulla Helsingissä, kun Anna opiskeli Sibelius-Akatemiassa. Samalla veri alkoi vetää takaisin pohjoiseen ja muusikon ura suuntautua kohti omaa kulttuuria.

Oli Anna jo lapsenakin ollut kiinnostunut saamelaismusiikista ja esittänyt joikuja, mutta sen kanssa kävi vähän samalla tavalla kuin kielenkin kanssa.

Valtakulttuuri hukutti ne vuosiksi mielen pohjaan.

Anna mietti pitkän oppisiko hän joikaamaan: nyt joikujen säveltämisen lisäksi Anna Näkkäläjärvi-Länsman käsittelee aihetta juuri aloittamassaan väitöskirjassa.

Joikujen säveltämisen lisäksi Anna Näkkäläjärvi-Länsman käsittelee aihetta juuri aloittamassaan väitöskirjassa. © Ville Fofonoff

Puuttuvia rakenteita luomassa

Kun Anna Näkkäläjärvi oli viidennellä luokalla, hänen saamenryhmänsä osallistui Saamelaisnuorten taidetapahtumaan. Ryhmä esitti siellä pari Nils-Aslak Valkeapään tunnetuksi tekemää joikua. Anna innostui musiikista ja esiintymisestä kertaheitolla.

”Se lähti siitä, sen tapahtuman ansiosta. Sieltä on moni saamelaisartisti noussut.”

Mutta saamelaismusiikin suhteen harrastaminen oli haastavaa: ei ollut opetusta, ei juuri nuottejakaan. Sen sijaan klassisen musiikin opetustarjonta oli laadukasta pienellä pohjoisella kylälläkin.

Toisin sanoen tarjolla oli rakenteita, joiden puitteissa saattoi harrastaa ja kehittyä.

Anna aloitti huilulla mutta päätyi pian klarinettiin, josta tuli hänen soittimensa. Klarinetinsoiton vuoksi hän lähti lukioon Rovaniemelle; lähtöä helpotti se, että hän saattoi asua mummon luona. Lukion jälkeen hän soitti vuoden Lapin sotilassoittokunnassa, kunnes pääsi Tampereen musiikkiakatemiaan ja sieltä Sibelius-Akatemiaan.

Haaveena oli klarinetistin ura sinfoniaorkesterissa, mutta paikkoja on tarjolla harvoin. Opiskeluaikana Anna rekrytoitiin EU-projektiin, jossa kehitettiin saamelaismusiikin opetusta.

”Huomasin, että mulla onkin sanottavaa näistä asioista.”

Hän saattoi yhdistää klassisen musiikin ammatillisuutensa omiin juuriinsa ja olla mukana luomassa saamelaisille niitä rakenteita, jotka olivat hänen lapsuudessaan puuttuneet.

Ympyrä sulkeutui lopulta yllättävällä tavalla.

Muutama vuosi sitten Anna oli kehittämässä saamelaisten musiikkiakatemiaa, ensimmäistä toisen asteen saamelaismusiikin koulutusta Suomessa. Opettaessaan muita hän löysi arkistomateriaalia, joka vei hänet paitsi muusikkona uuteen suuntaan myös pitkälle matkalle omaan historiaan ja lopulta joikaamaan.

Tallenteiden avulla voi päästä joikaamaan esivanhemmilleen

Suurin osa joiuista on henkilöille omistettuja, eli ne kuvailevat jotakin tiettyä henkilöä. Jo lapsena Anna Näkkäläjärvi-Länsman oli kuullut isänsä vanhempien joiut. Kulttuuriperinnön merkityksen ymmärtänyt äiti oli joskus hankkinut ne hänelle arkistosta, jonne tutkijat ovat tallentaneet saamelaisten joikuja.

Saamelaisten musiikkiakatemiassa opettaessaan Anna hankki arkistolistauksen tallenteista, jotta opiskelijat voisivat tutkia ja opetella omien sukujensa joikuja. Ihmeekseen hän löysi listalta kokonaisen tukun joikuja, jotka kuuluivat hänen sukuihinsa.

Kun sopiva hetki koitti, Anna tilasi joiut itselleen.

”Vein lapset aamulla hoitoon, tulin kotiin ja kuuntelin niitä joikuja koko päivän, uudestaan ja uudestaan. Se oli huikeaa”, Anna sanoo.

”Tuli vahvasti se fiilis, että tässä on jotain sellaista, jonka kanssa haluan tehdä pitemmän aikaa töitä.”

Pisimmälle historiaan kurottui Annan isänäidin äidinisän, vuonna 1859 Enontekiöllä syntyneen Duomma Heaikkan joiku. Tavallaan Anna saattoi siis tutustua esivanhempiinsa joikujen kautta, mutta toisaalta niihin on sovellettava samanlaista lähdekritiikkiä kuin historiallisiin aikalaistodistuksiin. Ei ole välttämättä esimerkiksi tiedossa, kuinka hyvin joikaaja on kohteensa tuntenut.

Ensi-ihastuksen jälkeen Anna alkoikin miettiä, mitä hän oli lopulta oikeastaan löytänyt ja mitä se merkitsi.

”Jotain melodianpätkiä, mitä niistä saa irti? Sitä juuri käsittelen musiikissani, että mitä järkeä tässä on. Mitä voin tuoda tähän aikaan ja miksi se on tärkeää?”

Nyt julkaistava levy on vain välietappi, sillä Anna tekee aiheesta väitöskirjaa. Taiteellinen tutkimustyökin kiertyy sen kysymyksen ympärille, voiko joikaamista oppia, jos sitä ei ole elävässä ketjussa oppinut.

Vaikka vastaus tuskin on yksinkertainen ja yksiselitteinen, jotain Anna Näkkäläjärvi-Länsman on matkallaan jo ymmärtänyt.

”Joikuperinne ilmenee minussa eri tavalla kuin vaikka isoisässä. Riitän tämmöisenä kuin olen.”

Lue myös: Saamelaiset juhlivat kansallispäiväänsä – Onko poroja, ala joikata ja pari muuta juttua, jotka voit jättää sanomatta saamelaiselle

X