Jouppilan nelosten äiti ei koskaan pyytänyt anteeksi – Helena-tytär kävi viime hetkiin asti sairaalassa toivoen, että äiti antaisi edes hitusen rakkautta

Suomen ensimmäiset neloset saivat koko valtakunnan huomion, mutta jäivät vaille äitinsä rakkautta. Sisarussarjan ainoaa tyttöä Helena Jouppilaa äiti suorastaan vainosi.

Jaa artikkeliLähetä vinkki

Helena Jouppila kertoo omasta ja veljiensä lapsuudesta juuri ilmestyneessä kirjassa Neloset.

Suomen ensimmäiset neloset saivat koko valtakunnan huomion, mutta jäivät vaille äitinsä rakkautta. Sisarussarjan ainoaa tyttöä Helena Jouppilaa äiti suorastaan vainosi.
Teksti:
Milla Ollikainen

Kun äiti joutui sairaalaan, Helena alkoi käydä hänen luonaan joka viikonloppu. Junamatka kotiseudulle kesti kolme ja puoli tuntia.

Menomatkalla Helena oli toiveikas: jospa se nyt tapahtuisi.

Tällä kertaa varmasti tapahtuisi se, jota hän oli niin kauan odottanut.

Tällä kertaa äiti pyytäisi häneltä anteeksi. Kuolemansa edessä äiti viimeinkin myöntäisi tehneensä väärin. Ehkä äiti katsoisi häntä kuin ihmistä tai koskettaisi häntä, tai osoittaisi edes jollain pienellä eleellä, että hyväksyy hänet.

Helena oli 39-vuotias mutta kuin nälkäinen lapsi, valmiina ottamaan murusenkin äidinrakkautta kiitollisuudella vastaan.

Kun Helena astui sairaalahuoneeseen, äiti hädin tuskin vilkaisi häntä, saati että olisi ilahtunut vierailijasta. Jo ensitunnelmasta tiesi, että ei tulisi tapahtumaan mitään sellaista, josta Helena oli haaveillut.

Paluumatkalle hän sai evääkseen vain pettymyksen. Mutta hän tulisi takaisin seuraavana viikonloppuna.

Silloin se varmasti tapahtuisi.

Jouppilan neloset & idylliset kuvat

Suomen ensimmäiset elossa selvinneet neloset saivat valtavasti mediahuomiota 1950-luvulla. Suomen Kuvalehti julkaisi kesällä 1952 kuvia vuoden täyttäneistä nelosista. Hilkka ja Eino Jouppilan sylissä lapset Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Lehti kertoi, että ”Helena jo tavoittelee sanoja, ’äiti’ tulee aivan selvästi”.

Suomen ensimmäiset elossa selvinneet neloset saivat valtavasti mediahuomiota 1950-luvulla. Suomen Kuvalehti julkaisi kesällä 1952 kuvia vuoden täyttäneistä nelosista. Hilkka ja Eino Jouppilan sylissä lapset Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Lehti kertoi, että ”Helena jo tavoittelee sanoja, ’äiti’ tulee aivan selvästi”. UA Saarinen / JOKA / Museovirasto

Helena Jouppilan ja hänen kolmen veljensä syntymä 10. kesäkuuta 1951 Seinäjoen kauppalan synnytyslaitoksella oli iso uutinen. Hätäkasteessa nimensä saaneet Helena, Martti, Erkki ja Jorma olivat ensimmäiset Suomessa eloonjääneet neloset. Heidän syntymästään kerrottiin Yleisradiossa koko kansalle.

Tartuntatautien pelossa neloset eristettiin omaan sairaalahuoneeseen. Edes Hilkka-äiti ei saanut nähdä heitä eikä olla läsnä edes hätäkasteen hetkellä. Hilkka näki vauvansa ensimmäisen kerran kymmenen päivän kuluttua lähtiessään kotiin, ja silloinkin vain lasiseinän takaa.

Neloset pääsivät kotiin vasta yhdeksän kuukauden ikäisinä.

Koti oli iso pohjalaistalo Isossakyrössä. Talon toisessa päässä asuivat Hilkka ja Eino ja toisessa päässä Einon veli perheineen. Yläkerrassa asuivat Einon vanhemmat.

Seura kertoi Jouppilan nelosista ensi kerran elokuussa 1951, jolloin vauvat olivat vielä sairaalassa. Vuonna 1955 kuulumisia päivitettiin lehden mukaan lukijoiden pyynnöstä.

Seura kertoi Jouppilan nelosista ensi kerran elokuussa 1951, jolloin vauvat olivat vielä sairaalassa. Vuonna 1955 kuulumisia päivitettiin lehden mukaan lukijoiden pyynnöstä.

Hilkka ja Eino olivat avioituneet kaksi vuotta aiemmin, ja neloset olivat heidän esikoisensa. Hilkka oli lasten syntyessä 29-vuotias – aikaan nähden iäkäs ensisynnyttäjä.

Ensimmäisistä elinvuosistaan Helenalla ei ole juuri muistikuvia. Valokuvissa hän on veljineen aina kauniisti puettu, ja muutenkin kuvat näyttävät idyllisiltä. Mutta ne otettiin julkisuutta varten; Jouppilan neloset kiinnostivat suomalaisia vielä pitkään syntymänsä jälkeenkin.

Hilkalle ja Einolle tulvi kaikenlaista apua ja lahjoituksia, osittain julkisuuden ansiosta.

”Se on jälkikäteen koskettanut. Suomi oli silloin vielä köyhä maatalousvaltainen maa, mutta ihmiset antoivat vähästänsä”, Helena Jouppila sanoo.

Ihmisten auttamishalun ajatteleminen lämmittää. Muistot äidistä ovat sen sijaan kylmiä kouria.

Vielä aikuisenakin ne kulkivat kintereillä, valmiina hyökkäämään, jos vaikkapa joku vieras tunnisti Helenan yhdeksi Jouppilan nelosista. Niistä tilanteista Helena halusi aina nopeasti pois.

Hän ei olisi halunnut muistaa.

Tyttären yksinäisimmät hetket

Lapsuudenkodin naapurin ottamassa kuvassa neloset näyttävät huomattavasti arkisemmilta kuin vanhoissa lehtikuvissa. Helena näki kuvan vasta 50-vuotispäivillään ja järkyttyi.

Lapsuudenkodin naapurin ottamassa kuvassa Jouppilan neloset näyttävät huomattavasti arkisemmilta kuin vanhoissa lehtikuvissa. Helena näki kuvan vasta 50-vuotispäivillään ja järkyttyi. © Studio Street Oy

Helenan kipeimmät lapsuusmuistot voisi otsikoida näin: Nokkonen, Poresaippua, Uuni, Koivuhalko, Hernekeitto, Mustikka.

Koivuhalko ja Nokkonen: Äiti lyö Helenaa ladossa pyöreällä koivuhalolla jalkoihin ja takamukseen. Saunapolulla äiti yhtäkkiä kääntyy, vetää Helenan housut alas, repii polun vierestä käsiinsä nokkosia ja hakkaa niillä Helenan paljasta ihoa.

Saunapolulla äiti yhtäkkiä kääntyy, vetää Helenan housut alas, repii polun vierestä käsiinsä nokkosia ja hakkaa niillä Helenan paljasta ihoa.

Uuni: Äiti sanoo leivontapäivänä keittiön ovelle ilmestyneelle Helenalle, että voisi vaikka tappaa hänet ja työntää hänet uuniin. Sitten hän heittää uuniin tyttären muovihelmet.

Poresaippua: Kun Helena syö seisten tiskipöydän ääressä, missä neloset joutuivat vuosien ajan ruokailemaan, äiti alkaa tahallaan roiskuttaa saippuavaahtoa Helenan lautaselle. Vaahto peittää lopulta lautasen kokonaan. Äiti ei katso Helenaa eikä sano mitään. Helena syö lautasen tyhjäksi.

Hernekeitto: Äiti kauhoo Helenalle toisen lautasellisen hernekeitolla, vaikka Helena sanoo, ettei jaksa enempää. Helenan syötyä väkisin äiti täyttää lautasen uudelleen ja sanoo, että kaikki on syötävä. Helena syö, kunnes oksentaa. Äiti pakottaa hänet siivoamaan sotkun.

 

Helenalla ei ole äidistään helliä muistoja. Kuvat kertovat, että hän on joskus ollut äitinsä sylissä.

Helenalla ei ole äidistään helliä muistoja. Kuvat kertovat, että hän on joskus ollut äitinsä sylissä. Studio Street Oy

Varhaisimmissa näistä muistoista Helena on kuusivuotias. Pahimmissa tilanteissa äiti ja Helena olivat aina kahden kesken, ja äiti saattoi jälkeenpäin kieltää kertomasta isälle. Toisin sanoen hän tiesi tekevänsä väärin.

Kohdellessaan Helenaa kaltoin äiti ei katsonut kohti, ei tekojen aikana eikä jälkeen.

Sitten äiti lähti paikalta ja jätti Helenan yksin. Ne olivat hirvittävän yksinäisiä hetkiä, Helena sanoo.

Hernekeiton syömisestä jäi niin väkevä jälki, että Helena ei koskaan tehnyt hernekeittoa omille lapsilleen.

Pahin kaikista on kuitenkin Mustikka.

”Sinä et ole minkään arvoinen”

Helenan sydän hakkaa, kun hän lähestyy ulko-ovea melkein täyden marjakorin kanssa.
Helena on ollut tuttujen mukana metsässä ja keksinyt kerätä mustikoita äidille. Hän on kuullut äidin valittavan, miten paljon lapsille joutuu poimimaan marjoja.

Nyt äidin ei tarvitse murehtia, Helena ajattelee. Häntä kuitenkin jännittää mennä sisälle.
Äiti on keittiössä. Helena henkäisee ovella, että tässä olisi äidille mustikoita.

Äiti huutaa, ettei tarvitse niitä.

Pidä letukka marjas!

Helena juoksee latoon ja kaataa marjat halkopinon päälle.

Aikuisena Helena joutui käymään muiston läpi uudelleen aina mustikkametsään mennessään. Vasta muutama vuosi sitten hän huomasi torilta mustikoita ostaessaan, että vaikka jälki oli tallella, sen tuskaa tuottanut voima oli kaikonnut.

”Se muistikuva on hellittänyt viimeisenä, vaikka äitihän ei lyönyt minua silloin eikä haukkunut ulkonäköäni”, Helena sanoo.

Se ei ollut mielivaltaista väkivaltaa vaan suora vastaus lapsen välittämisestä kertovaan eleeseen: sinun lahjasi ei merkitse minulle mitään.

Sinä et ole minkään arvoinen.

Nelosten koti oli komeassa pohjalaistalossa, Isonkyrön vanhassa pappilassa, joka oli siirretty uusille sijoilleen. Talossa oli seitsemän huonetta ja kaksi keittiötä. Siinä asuu edelleen Jouppilan sukua.

Täällä Jouppilan neloset asuivat. Nelosten koti oli komeassa pohjalaistalossa, Isonkyrön vanhassa pappilassa, joka oli siirretty uusille sijoilleen. Talossa oli seitsemän huonetta ja kaksi keittiötä. Siinä asuu edelleen Jouppilan sukua. Studio Street Oy

Avuton isä: ”Hän ei kyennyt tekemään mitään”

Äiti pahoinpiteli myös Helenan veljiä, mutta vain Helena joutui lisäksi kuuntelemaan äitinsä törkeitä seksuaalisia kommentteja. Äiti ilmeisesti koki Helenan jonkinlaiseksi kilpailijakseen, mitä lapsi ei tietenkään lainkaan käsittänyt.

Vaikkei Eino-isä todistanut varsinaisia pahoinpitelyitä, hän toki huomasi nelosten kaltoinkohtelun. Hän ei kuitenkaan osannut suojella lapsiaan.

”Isä oli avuton kiltteydessään. Hän ei kyennyt tekemään mitään”, Helena sanoo.

Tosin se oli Eino, joka toimitti vaimonsa pakkohoitoon, kun neloset olivat yhdeksänvuotiaita.

Viisikymppisenä Helena tilasi kaikki mahdolliset perhettään koskevat paperit eri sairaaloista. Äidin pakkohoitolähetteessä luki, että potilas oli alkanut vainota tytärtään, kun tämä oli nelivuotias.

Helena ei tiedä, kuka on lääkärille näin sanonut.

Mutta kyllä perheen tilanteesta tihkui tietoa myös kyläläisille. Kun Helena oli 12-vuotias, hänet ohjattiin koulusta sosiaalitoimistoon, koska sinne oli tehty ilmoituksia hänen kohtelustaan. Helenalle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä sukulaisperheeseen, mistä hän kuitenkin kieltäytyi.

”Aika ison vastuun jouduin ottamaan siinä, päättämään itse asioistani.”

Helena nelivuotiaana, jolloin äiti alkoi vainota häntä. Veljetkin saivat osansa kaltoinkohtelusta.

Helena nelivuotiaana, jolloin äiti alkoi vainota häntä. Veljetkin saivat osansa kaltoinkohtelusta. Studio Street Oy

Viides lapsi jakoi perheen kahtia

Jouppilan perheeseen syntyi viides lapsi, toinen tytär, kun neloset olivat kymmenvuotiaita.

Tämän lapsen äiti otti suojiinsa ja hoiti hellästi. Hän muutti tytön kanssa omaan huoneeseen, jonka ovea piti lukittuna.

Hilkka ei enää koskaan jakanut vuodetta miehensä kanssa. Vanhempien liitto oli ollut onneton lähes alusta saakka, mutta vaimon eristäytyminen katkeroitti Einon romahduksen partaalle. Jossain määrin alkoholisoitunut Eino kävi myös hoidettavana lyhyen jakson mielisairaalassa. Hän kuoli sydänkohtaukseen 54-vuotiaana vuonna 1978.

Viides lapsi jakoi perheen kahtia. Neloset eivät voineet muodostaa häneen kovin läheistä suhdetta, koska äiti pyrki aktiivisesti eristämään hänet muista. Viides lapsi sai tietää vasta äitinsä kuoleman jälkeen, miten karusti tämä oli kohdellut muita lapsiaan.

Helena muutti 14-vuotiaana talon toiseen päätyyn isänäitinsä, mumman luokse. Samoihin aikoihin äiti lakkasi kokonaan puhumasta hänelle, ehkä muutosta loukkaantuneena, Helena arvelee nyt.

Isänäiti, mumma, oli ehkä tärkein vaikuttaja Helena Jouppilan elämässä. ”Hänen huolenpitonsa oli merkittävää. Hän oli hyvin lempeä ihminen ja suhtautui kaikkiin ihmisiin myönteisesti.”

Isänäiti, mumma, oli ehkä tärkein vaikuttaja Helena Jouppilan elämässä. ”Hänen huolenpitonsa oli merkittävää. Hän oli hyvin lempeä ihminen ja suhtautui kaikkiin ihmisiin myönteisesti.” Studio Street Oy

Oli tavallaan helpotus, ettei äidin loukkauksia tarvinnut enää kuunnella. Mutta hiljaisuus olikin sitten totaalinen. Äiti ei puhunut Helenalle kirjaimellisesti sanaakaan seitsemään vuoteen. Kun Helena esimerkiksi saapui kotiin valkolakin kanssa perheen ensimmäisenä ylioppilaana, äiti seisoi selin tiskipöydän ääressä eikä edes kääntynyt.

Helena järjesti isän antamilla rahoilla itselleen ylioppilasjuhlan ystävän kotona.
Seuraavalla viikolla Jouppilan neloset saivat kirjeen lääkäriltä, joka oli ollut mukana heidän synnytyksessään. Lääkäri oli huomannut nelosten tulleen täysi-ikäiseksi ja muisteli kirjeessä kauniisti heidän syntymäänsä.

Kirje teki Helenaan suuren vaikutuksen, ja hän vastasi siihen päästyään aloittamaan itsenäisen elämän Tampereella.

Vastaus johti tapaamiseen, kirjeenvaihtoon – ja avioliittoon.

”Harva lääkäri on auttanut maailmaan tulevan morsiamensa”

Jos Helena Jouppilan tarina yhtenä Suomen ensimmäisistä nelosista on epätavallinen, niin vähintään yhtä epätavallinen oli hänen avioliittonsa.

Harva lääkäri on auttanut maailmaan tulevan morsiamensa.

Pentti oli Helenaa 32 vuotta vanhempi. Hän oli heidän tavatessaan asumuserossa ja kahdeksan lapsen isä. Avioliitosta tuli tasapainoinen ja onnellinen.

”Pentillä oli avara ja lämmin sydän, se varmaan vetosi minuun eniten”, Helena sanoo.
Pentti sai jopa Hilkka Jouppilan jälleen puhumaan tyttärelleen.

Pariskunta asui liittonsa 13 ensimmäistä vuotta Kotkassa ja sai kaksi lasta. Helena opiskeli sosiaalihuoltajaksi ja työskenteli muun muassa lastensuojelussa ja myöhemmin Hyvinkään perheneuvolan johtajana.

Rankasta lapsuudesta oli hänelle työssä hyötyä. Helena osasi samastua lasten kärsimykseen ja tulkita heidän käytöstään vanhempiensa seurassa. Hän tiesi omakohtaisesti, miten lojaali julmaakin kohtelua kokenut lapsi voi vanhemmilleen olla.

Pentin ja Helenan avioliitto päättyi kaksi vuotta Helenan äidin kuoleman jälkeen, kun Helena oli 42-vuotias. Helena koki erkaantuneensa miehestään, joka oli eläkkeellä ja eli aivan erilaista elämänvaihetta.

Avioero oli vaikea päätös ja Helenan elämän käännekohta. Sen jälkeen hän hakeutui terapiaan, jossa alkoi ensimmäistä kertaa käsitellä lapsuuttaan.

Helena on käsitellyt lapsuuttaan pitkässä terapiassa. ”Muistot ovat laimentuneet, mutta kuitenkin olemassa.”

Helena on käsitellyt lapsuuttaan pitkässä terapiassa. ”Muistot ovat laimentuneet, mutta kuitenkin olemassa.” Studio Street Oy

”Äiti oli herkkämielinen”

Kun neloset täyttivät 50 vuotta, he keräsivät juhlaa varten muun muassa vanhoja lehtileikkeitä itsestään. Sen myötä Helena kiinnostui menneisyydestään yhä enemmän ja alkoi koota aineistoa, jonka pohjalta hän on nyt kirjoittanut yhdessä toimittaja Sanna Walleniuksen kanssa teoksen Neloset – Jouppilan sisarusten tarina.

Kirjassa Helena kertoo myös äitinsä tarinan siltä osin, kuin hän on saanut sitä selvitettyä.
Hilkka Jouppila oli lähtöisin Karjalan Hiitolasta ja tuli Pohjanmaalle evakkona. Hänen oma äitinsä oli kuollut, kun hän oli 14-vuotias, ja hän joutui vanhimpana tyttärenä pitämään paljon huolta sisaruksistaan. Hilkan sisko on kertonut, että hänellä oli vaikeaa jo nuorena: hän saattoi suuttua jollekin läheiselleen niin, että piti viikkoja kestävää mykkäkoulua.

Hilkka oli luonteeltaan vetäytyvä eikä hän pystynyt luomaan ystävyyssuhteita.

”Se varmaan sairastutti hänen mieltään, kun hän ei pystynyt peilaamaan ajatuksiaan kenenkään kanssa. Toisen ihmisen kanssahan me saadaan näkökulmia ajatuksiimme ja ne pysyvät paremmin raiteillaan. Luulen, että siksi äidin ajatukset vinoutuivat niin pahasti”, Helena sanoo.

Mielisairaalan papereista Helena luki, että äiti oli herkkämielinen – mitä se sitten tarkoittaakaan – ja että hänellä oli taipumus yrittää rikkoa ihmisten välisiä suhteita.

Helena ja hänen veljensä täyttävät tänä vuonna 69 vuotta. He ovat nyt samanikäisiä kuin heidän äitinsä oli kuollessaan vuonna 1991. Seura teki jutun nelosten 50-vuotisjuhlista 2001.

Helena ja hänen veljensä täyttävät tänä vuonna 69 vuotta. He ovat nyt samanikäisiä kuin heidän äitinsä oli kuollessaan vuonna 1991. Seura teki jutun nelosten 50-vuotisjuhlista 2001.

Äidin viimeinen katse

Kun Helena palasi viidennen kerran kotiin tyhjin sydämin sairaalasta äitiään katsomasta, hän päätti vielä soittaa äidilleen. Kun puhelussa tuli pitkä hiljainen hetki, äiti sanoi sen päätteeksi yllättäen: ”Minulta on puuttunut tahdonvoimaa.”

Lauseen lopussa äidin ääni särkyi.

Helena jäykistyi samalla tavalla kuin lapsena aina kaltoinkohtelun hetkellä eikä kyennyt vastaamaan.

Sitä lähemmäksi sanallista anteeksipyyntöä äiti ei päässyt.

Kun Helena meni seuraavana viikonloppuna sairaalaan, äiti ei enää pystynyt puhumaan.

Mutta hän katsoi Helenaa pitkään ja intensiivisesti. Katseessa oli hätää ja jotain, mitä Helena ei osannut määritellä.

”Se oli suorin katse, minkä hän oli koskaan minuun luonut.”

Sillä hetkellä Helena tunsi todellista yhteyttä äitiinsä. Viime hetkellä.
Kaksi päivää myöhemmin äiti kuoli.

Elämäänsä läpikäydessään Helena on kammannut mieltään muistaakseen edes joitakin tilanteita, joissa äiti oli hänelle hyvä. Se ei ole ollut helppoa.

”Äiti pysyi linjalleen niin uskollisena. Hän ei ollut halunnut meitä, ja kyllä me saimme sen tuntea.”

”Äiti pysyi linjalleen niin uskollisena. Hän ei ollut halunnut meitä, ja kyllä me saimme sen tuntea.”

Mutta löytyi hyviä muistoja sentään kaksi.

Kun Helena täytti 35 vuotta, äiti antoi hänelle kaksi pitsiliinaa. Se oli ensimmäinen kerta, kun äiti antoi hänelle henkilökohtaisen lahjan, mukaan lukien kaikki lapsuuden joulut ja syntymäpäivät.

”Se oli iso teko häneltä, koska hän sanoi, että minä olen nämä varta vasten sinulle tehnyt syntymäpäivälahjaksi. Äidin ääni oli kireä, hänelle ei ollut helppo sanoa sellaista lausetta.”

Toinen muisto on ajalta, jolta kaikki muut muistot ovat niitä pahimpia.

Se on Helenan kaunein lapsuusmuisto äidistä.

Helena on kuusivuotias ja flunssassa. Hän on nukkunut päiväunet vanhempiensa sängyssä. Äiti tulee huoneeseen ja Helena kertoo hänelle kuumehoureisena käyneensä elokuvissa. Se naurattaa äitiä. He seisovat makuuhuoneen ikkunan ääressä lähekkäin. Ohuiden verhojen läpi kuultaa valoa.

Äiti kumartuu Helenaa kohti.

Hetken hän koskettaa tytärtään.

Siinä kaikki.

Jouppilan neloset sekoittivat Suomen 1950-luvulla -juttu julkaistiin Seura-lehdessä nro 6/2020.

X