Jukan isä alisti ja käskytti: ”Lapsuuteni oli varpaillaan oloa”

Jaa kaverilleTilaa Seura
Jukka Ingelinillä oli pienenä pehmoleluja, joille hän kertoi murheensa. Kaikkein tärkein oli Nalle-Kille, jonka hän oli saanut lahjaksi syntyessään. © Ari Heinonen/Otavamedia
Jukka Ingelin, 63, eli vuosikymmeniä mitätöivän ja käskyttävän isän otteessa. Se oli viedä häneltä hengen.

Talo on rauhallisen, idyllisen kadun varrella Lahdessa.

Tällä kadulla orapihlaja-aidat trimmataan siisteiksi, ikkunan puitteet pidetään hyvässä maalissa, eivätkä rännit repsota. Niin on ollut aina.

Jos kuitenkin 1950–1960-luvuilla olisi astunut sisälle Jukka Ingelinin kotiin, olisi kohdannut jotain muuta kuin idyllin. Olisi törmännyt ahdistavaan ilmapiiriin.

”Lapsuuteni oli varpaillaan oloa”, Jukka sanoo.

Jukka Ingelinillä oli silloin toinen sukunimi, isältä saatu. Nimen vaihtaminen muutama vuosi sitten oli Jukalle tärkeä etappi selviämisessä.

Mitä sellaista kotona oli, mistä saattoi selvitä vasta aikuisena?

Ulkona omasta perheestä

Siellä oli isä.

Isä vietti usein aikaa omassa huoneessaan kahden suljetun oven takana. Siellä hän nukkui vuorotyön rasituksia pois tai liimaili leikekirjaansa Lahtea käsitteleviä uutisia.

Vaikka perheen ja isän välissä oli kaksi ovea, isän ehdoton valta tunkeutui kaikkien ovien läpi.

Perhe hiipi ja kuiskaili, ettei isä häiriintyisi. Jos ovi aukeni, se ei yleensä tiennyt mitään hyvää, päinvastoin.

”Saattoi tulla tukkapöllyä. Sain sitä sen verran usein, että minulla on vieläkin vahvat hiukset.”

Usein isä kuitenkin toimitti omia asioitaan kiinnittämättä mitään huomiota muuhun perheeseen. Perheen esikoinen Jukka oppi jo pienenä, että isä huomaa hänet silloin, kun hänestä on ollut jotain haittaa. Tämä synnytti pojassa kaksi ristiriitaista tapaa toimia. Yhtäältä hän kääntyi pois isästä.

”En muista edes hakeneeni isän hyväksyvää huomiota, koska sitä ei saanut. Olen ilmeisesti oppinut tämän hyvin varhain suojellakseni itseäni siltä tosiasialta, että hän ei ollut kiinnostunut minusta.”

Toisaalta Jukan toivo isän myönteisestä huomiosta ei sammunut. Toivo teki hänestä täydellisyyden tavoittelijan. Hän vaati itseltään nappisuoritusta mihin ikinä ryhtyikään.

”Jos isä sitten näkisi, että olen hyvä. Ja kehuisi.”

Jukasta oli sietämätöntä, että hän ei osannut heti ensi yrittämällä ajaa pyörällä. Kun lentokoneen pienoismallin rakentamisessa tuli pienikin virhe, kone lensi seinään.

”Vielä aikuisena omaa asuntoa remontoidessani tuhosin koko tapetoidun seinäpinnan, kun yksi rulla meni aavistuksen vinoon. Virheen olisi voinut peittää helposti yhdellä tapettirullalla.”

Isä karkotti ihmiset

Isä oli kaiken osaava auktoriteetti, joka käskytti ja mitätöi Jukkaa ja muuta perhettä. Vaikka isä mollasi, ei hän kuitenkaan opettanut Jukalle tai hänen sisarelleen ja veljelleen mitään, saati puuhaillut heidän kanssaan.

Isän käytös eristi perheen muista ihmisistä.

”Kun olin ihan pieni, meillä kävi vielä vieraita. Mitä pidemmälle mentiin, sitä vähäisemmäksi kävivät kyläilyt. Vierailut tahtoivat muuttua kinasteluiksi, varsinkin sukulaisten kanssa, sillä isä oli aina oikeassa ja kaikki muut väärässä.”

Jukka ei noussut kapinaan isää vastaan. Syynä oli äiti.

”Äiti sai tuntea heti niskassaan, jos minä yritin sanoa isälle vastaan. Minkälaisia lapsia sinä oikein kasvatat, isä pauhasi äidille.”

Jukka piti mölyt mahassaan silloinkin, kun isä ärsyyntyi hänen pitkiin teinihiuksiinsa, otti pensassakset ja nirhaisi tukon hiuksia pojan päästä.

”Ajattelin vain, että onneksi on kesäloma, että ei tarvitse hävetä koulussa tukkaani.”

Henkireiät

Jukka selviytyi vetäytymällä isän luota.

Pienestä pitäen hänellä oli pehmoleluja, jotka kuuntelivat murheita. Oli Professori-niminen jänis, meksikolainen aasi Sibelius ja kaikkein tärkein, Nalle-Kille. Se oli nalle, jonka Jukka oli saanut lahjaksi syntyessään.

Jukka osasi etsiä myös muita henkireikiä.

”Meidän kulmilla oli niihin aikoihin paljon lapsia. Sain kavereita ja opin olemaan porukassa.”

Löytyi myös rakas harrastus, jääkiekko. Pelatessa hän sai olla rauhassa isältä, sillä tämä ei käynyt koskaan katsomassa Jukan otteluita.

Henkirei’istä huolimatta isän mitätöinnin aiheuttamat vauriot seurasivat Jukkaa aikuisuuteen.

Vallan imu

Aikuistuessaan Jukka oli täynnä ahdistusta ja epävarmuutta, mutta ei osannut irrottautua isän vallasta. Yritystä kyllä oli. Hän vietti Yhdysvalloissa kolme vuotta, kummitädin hommaamassa työpaikassa. Kalvava koti-ikävä sai hänet kuitenkin palaamaan 27-vuotiaana Suomeen, takaisin isän isoon taloon.

”Isän kokonaisvaltainen auktoriteetti tarkoitti sitä, että ei ollut tilaa omille mielipiteille tai sen miettimiselle, kuka minä olen ja mitä itse haluan. Minusta tuli riippuvainen isän vallasta. Hän oli kenraali ja minä sotamies, joka mukautui täysin.”

Suomeen palattuaan Jukka tapasi tulevan vaimonsa ja lastensa äidin.

Avioliitossa Jukka sujahti rooliin, joka oli tuttu. Hänestä tuli myötäelävä aviomies, jota sai käskyttää. Jukka myös reagoi määräilyyn samoin kuin lapsena. Hän vetäytyi.

”Yritin sovittaa riittämättömyyden tunnetta liialla työnteolla. Keskityin täydellisyyttä tavoittelevaan suorittamiseen.”

Asetelma ei tehnyt hyvää avioliitolle.

Sekään ei auttanut asiaa, että Jukka asui perheineen isän katon alla. Kaksilapsiseksi kasvanut perhe muutti vaimon vaatimuksesta omaan asuntoon vasta, kun Jukka oli 37-vuotias.

Pohjakosketus

Vuosien varrella Jukan terveys alkoi reistailla. Tuli astma, joka pakotti lopettamaan leipurin työn. Tuli masennusjaksoja, tuurijuopottelua.

Jukka kouluttautui uudelleen, mutta astma teki myös uuden työn Alkon myyjänä mahdottomaksi. Alle viisikymppisenä Jukka joutui työkyvyttömyyseläkkeelle.

”Uskon, että astmani oli osaksi psykosomaattista.”

Jukan pääkoppa pysyi kuitenkin vielä kasassa, koska hänellä oli tärkeä tehtävä. Hän halusi olla hyvä ja läsnä-oleva isä keskenkasvuisille tyttärilleen. Hän otti mallia äidin isästä, papasta, joka oli ottanut Jukan tosissaan ja opettanut hänelle yhtä ja toista.

”En halunnut, että omilla lapsillani olisi samanlainen isä kuin minulla oli. Taisin osoittaa tyttärilleni enemmän rakkautta kuin heidän äidilleen.”

Kun tehtävä kasvattajana oli täytetty, avioliitto päättyi eroon.

Siitä alkoi Jukan syöksy pohjalle. Vauhdittajana oli päätäpahkainen rakastuminen.

”Lankesin tutunomaiseen narsistiin. Nainen oli niin häikäilemätön, että manipuloi minulta lyhyessä ajassa rahat ja melkein hengenkin.”

Härkää sarvista

Kun suhde loppui, Jukka otti tappavan annoksen viinaa ja lääkkeitä. Ystävä ehti viime hetkillä hätiin.

Jukka otettiin sisälle Päijät-Hämeen keskussairaalaan suljetulle osastolle kuudeksi viikoksi.

”Pääsin muumilaakson korkeakouluun.”

Sairaala-ajasta muodostuikin käänteentekevä korkeakoulu Jukalle. Hänen diagnoosikseen tuli lopulta riippuvainen persoonallisuushäiriö.

Tautiluokituksen mukaan riippuvainen persoonallisuus esimerkiksi mukautuu alistuen vanhempiensa ja muiden ihmisten toiveisiin, luopuu omista tarpeistaan, mielipiteistään, tunteidensa ilmaisemisesta, jopa omasta identiteetistään.

”Hoitojakson jälkeen päätin tarttua härkää sarvista ja selvittää, miksi minusta oli tullut tällainen.”

Ensin hän kävi avopsykiatrian poliklinikalla. Sitten hän hankki itselleen terapeutin.

”Rupesin toden teolla purkamaan sisälleni kertynyttä kuormaa.”

Entisten itsesyytösten sijaan Jukka alkoi ymmärtää itseään. Ei ollut ihme, että isän käytös oli muokannut hänestä sellaisen kuin oli. Masennuskin oli looginen seuraus siitä asennosta, johon hän ihmissuhteissaan vääntäytyi.

Mieli alkoi tasoittua, kun Jukka oppi kuuntelemaan ja ymmärtämään itseään paremmin.

Hyvä kiertoon

Jukka alkoi ymmärtää myös isää.

”Isä laittoi eteenpäin niitä eväitä, mitä oli itse saanut.”

Jukka päätti, että tästedes hän itse laittaisi kiertoon sitä hyvää, mitä oli oivaltanut ja saanut muilta ihmisiltä hoitoprosessin aikana. Hän ryhtyi vapaaehtoistyöntekijäksi.

Nykyisin Jukka istuu Koulutetut kokemusasiantuntijat (KoKoA) -yhdistyksen hallituksessa ja toimii Päijät-Hämeen aluevastaavana. Vastikään hän oli mukana perustamassa Tukea persoonallisuushäiriöisten uhreille (TUPU) -yhdistystä. Hän ohjaa vertaistukiryhmiä narsistien ja muiden persoonallisuushäiriöisten uhreille ja käy luennoimassa kokemusasiantuntijana.

Elämä tuntuu Jukasta nyt hyvin toisenlaiselta kuin muutama vuosi sitten. Tärkeintä on vapauden tunne, jota hän ei ole aiemmin kokenut.

”Olen vapautunut siitä alistuvasta itsestäni. Koen, että voin tehdä mitä haluan.”

Mitä suhteelle isään tapahtui, kun Jukka muuttui?

Paras vuosi

Isä pysyi ennallaan.

”Hän otti yhteyttä, kun tarvitsi jotain, eikä silloin pyytänyt, vaan käski. Minulla oli hänelle vain välinearvoa.”

Käskytys oli käytännössä sitä, että Jukka oli isän autonkuljettaja.

”En tiedä miksi en koskaan kääntänyt isälle selkää.”

Oli ehkä onni, että Jukka ei tehnyt niin. Muuten hän ei olisi ehkä saanut kokea isän viimeistä vuotta. Siitä tuli isä-poikasuhteen paras.

Isä sairastui ja joutui vuorostaan olemaan muista riippuvainen ja heikko. Isä sairasti hidaskasvuista ohutsuolen syöpää ja vietti aikaa lähinnä kotona.

”Ensimmäistä kertaa isään sai oikeasti kontaktin. Hän oli läsnä. Meillä oli hauskoja keskusteluja ja pystyimme heittämään yhdessä huumoria. Sitä ei ollut tapahtunut ikinä aiemmin.”

Eikä siinä kaikki.

”Jos hän tarvitsi jotain, hän pyysi kauniisti. Määräyksiä jakeleva kenraali oli poissa. Sain isän, jota olin aina kaivannut.”

Isän kuolemasta on nyt kaksi vuotta. Jukka asuu jälleen samassa lapsuudentalossa Lahdessa, idyllisen kadun varrella. Nyt kun taloon astuu sisään, siellä on iloinen tunnelma.

Siellä asuu myös Jukan äiti, joka elää kenraalin otteesta vapautuneena iloista ja aktiivista vanhuuttaan. Nurkissa ei tarvitse enää hiipiä, kun lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset käyvät kylässä.

”Koskaan ei ole myöhäistä löytää itseään ja elää hyvää loppuelämää”, Jukka sanoo.

X