Jussi teki itsemurhan - Äidille jäi loputon ikävä: ”Miksi emme saaneet mahdollisuutta auttaa?”
Valokuvassa on kukka karun luonnon keskellä. Sen on ottanut Jussi Ikola, joka teki itsemurhan 29-vuotiaana. Hänen äitiään Kaija-Leenaa kannattelevat muistikuvat rakkaasta pojasta ja tämän valokuvat.
Omakuva näyttää Jussi Ikolan herkkänä ja paljaana. Kuva on äidille tärkeä.
Äiti ja poika halaavat toisiaan pitkään Kontulan metroasemalla. Sitten nuorimies kävelee metrotunneliin, katoaa sen uumeniin.
Sinä hetkenä Kaija-Leena Ikola näki 29-vuotiaan poikansa viimeisen kerran.
Jussi Ikola oli yöpynyt äidin luona yhteisen ulkomaanmatkan jälkeen, ennen paluuta kotiinsa Jyväskylään. Lähtiessään hän oli tarkistanut äitinsä polkupyörän ja huomauttanut asioista, jotka pitäisi saada kuntoon.
Mikään ei vihjannut äidille, että Jussi oli menettämässä otteen elämästään. Ettei sitä kovasta yrityksestä huolimatta saataisi enää kuntoon.
Kaija-Leena ei tiennyt, että joutuisi pian hautaamaan oman lapsensa – ja omat tunteensa.
Peripohjalainen mies
Nelivuotias hurmuri on valokuvassa paraatiasussaan: tädin ompelemassa Zorro-haalarissa. On hattu ja miekka, on viitta ja naamio.
Jussi tykkäsi pienenä tavallisista poikien jutuista, legoista, pikkuautoista ja turtleseista.
Mutta tärkein oli Zorro. Kun Zorro-Jussi otti pyöränsä ja lähti polkien taistelemaan hyvän puolesta pahoja voimia vastaan, hän vilkaisi taakseen varmistaakseen, että viitta varmasti liehui.
Jussi kasvoi Lapualla, jonne perhe muutti Jussin ollessa viisivuotias. Vanhemmat erosivat, kun Jussi oli kaksitoista. Hän oli äitinsä mukaan ihan tavallinen, joskin hyvin rauhallinen poika.
Jussi nelivuotiaana lempiasussaan Zorrona. Kaija-Leena Ikolan kotialbumi
Kaija-Leenan mielestä ympäristö vaikutti Jussiin niin, että hänestä tuli tietyllä tapaa peripohjalainen mies, joka ei puhu ja jonka pitää pärjätä omillaan. Se oli ainoa annettu miehen malli. Siitä Jussi kirjoitti merkinnöissään myöhemmin.
Musikaalisena lapsena Jussi aloitti pianonsoiton ensin yksityistunneilla, sitten musiikkiopistossa. Soitin vaihtui varhaisteini-iässä rumpuihin.
Perheen kaikki kolme lasta halusivat lukioon muualle, pois pohjalaisen pikkupaikkakunnan ilmapiiristä. Jussi valitsi Jyväskylän. Hän sai siellä sellaisen kaveripiirin, jonka oli aina halunnut, ja soitti rumpuja koulun yhtyeessä. Lukion jälkeen hän opiskeli kaupallista alaa ammattikorkeakoulussa, tapasi siellä tulevan vaimonsa ja teki tämän kanssa unelmien maailmanympärimatkan.
Jussi avioitui 26-vuotiaana, ja nuoripari muutti Ouluun, josta vaimo oli saanut töitä.
Jussi uskoi, että töitä löytyisi hänellekin. Mutta Oulua riepottelivat tuolloin it-alan irtisanomiset.
Työttömyys oli Jussille kova paikka. Avioliittokin kariutui.
Jussi muutti takaisin Jyväskylään ja päätti lähteä uudestaan opiskelemaan: hänestä tulisi valokuvaaja. Unelmana oli näyttely New Yorkissa. Hän oli harrastanut kuvaamista teini-ikäisestä asti, ja tallessa oli jo kymmeniä tuhansia valokuvia.
Ovet Visuaaliviestinnän instituuttiin Tampereelle avautuivat ensi yrittämällä. Jussi pyysi tutorikseen valokuvaaja Vesa Tynin, jonka töihin hän oli netissä ihastunut.
Koulu alkoi tammikuussa 2016, jolloin Jussi myös tapasi tutorinsa. Pian hän lakkasi kuitenkin vastaamasta Tynin viesteihin. Seuraavana syksynä häntä ei nähty koulussa enää lainkaan.
Kaija-Leena ei sitä tiennyt. Itse asiassa Jussi ei vihjannut sanallakaan läheisilleen tai kavereilleen, että unelma valokuvaajan ammatista oli valumassa hiekkaan.
Viimeiset voimat
Keittiön pöydällä on valokuva, jota Kaija-Leena katselee päivittäin. Siinä Jussi seisoo ovensuussa ja hymyilee.
Se tuo mieleen Petri Laaksosen kappaleen Kyyhkysenmieli, jonka Laaksonen omisti omalle veljelleen:
”Oven pielestä katselit myrskyjä maan, sitten silmäsi suljit ja hyppäsit vaan. Kevään siivillä taivaalle nousit, kesän kauneimman pilvissä sousit, syksyn viimoja siipesi kestäneet ei, talvi voimasi viimeiset vei.”
”Jussinkin viimeinen kevät oli unelmien täyttymystä. Sitten elämä alkoi pikkuhiljaa hiipua, kunnes talvi vei ne viimeiset voimat.”
”Tuntuu, että alan hiljalleen tietää, minkälainen ihminen olen ja haluan olla. Mutta tuntuu myös, että en tiedä, miten saan tuotua sen ihmisen esiin. Miten olla avoimesti se ihminen, joka haluaa olla?” (Jussin päiväkirja. Kuva Gardajärvi, Italia 2010.) Jussi Ikola
Voimien loppumiseen oli ilmeisesti aivan erityinen syy.
Jussia oli jo pitkään vaivannut tinnitus eli korvien soiminen.
Hän oli Kaija-Leenan mukaan suojannut kuuloaan nuoresta asti paitsi rumpuja soittaessaan myös keikoilla käydessään. Siitä huolimatta tinnitus oli pahentunut.
Viimeisen vuotensa aikana Jussi puhui jonkin verran univaikeuksistaan. Kun hän kävi Helsingin Kontulaan vastikään muuttaneen Kaija-Leenan luona, hän saattoi olla jo hereillä, kun äiti nousi ani varhain jalkeille.
Kaija-Leena uskoo, että Jussi ei tinnituksen vuoksi saanut nukuttua ja väsyi lopulta niin, ettei kyennyt enää käymään koulua eikä ajattelemaan selkeästi.
Eläessään hän ei kertonut kenellekään, miten vakavasta ongelmasta oli kyse ja miten uupunut hän oli. Kaija-Leena sanoo, että hän halusi varmasti säästää läheisiään.
Äiti ymmärtää sen, mutta toisaalta sitä on kaikkein vaikeinta hyväksyä.
”Olisin niin halunnut auttaa”, Kaija-Leena sanoo – tai oikeastaan kuiskaa.
Ajatus on yhä niin täynnä tuskaa, että sen voi päästää ilmoille vain varoen.
”Olisin ollut niin valmis mihin tahansa, ja Jussin siskot myös. Miksi emme saaneet mahdollisuutta auttaa?”
Vaikea toinen vuosi
Lapsensa menettäneet tietävät tämän: on elämä ennen ja jälkeen.
Jussin hautajaiset pidettiin Jyväskylässä viikkoa ennen joulua. Hänen tuhkansa siroteltiin Mäntykankaan uurnalehtoon, keskelle kaunista metsää. Se on äidille ja siskoille tärkeää, sillä Jussi tykkäsi olla metsässä.
Kaija-Leena Ikolan toinen elämä alkoi siten, ettei hän antanut itsensä tuntea mitään.
Ympärille kasvoi suojamuuri, jota mikään ei läpäissyt. Mikään ei koskettanut, mikään ei satuttanut. Siksi ensimmäinen vuosi ei ollutkaan se vaikein.
Vaikein oli toisen elämän toinen vuosi.
Silloin oli alettava hyväksyä se, mitä oli tapahtunut. Ei voinut enää huijata itseään ajattelemaan, että tämä on painajainen, joka pian päättyy, ja Jussi tulee takaisin.
Oli pystyttävä käsittämään se käsittämättömyys, ettei Jussia voisi nähdä enää koskaan, ei tämän elämän aikana. Se vaatisi omien tunteiden kohtaamista.
Kun Jussin kuolemasta oli kulunut lähes kaksi vuotta, Kaija-Leena aloitti taideterapian.
Samalla hän tuli toteuttaneeksi pitkäaikaisen haaveensa maalaamisesta.
Kaija-Leena Ikola on maalannut tunteensa esiin taideterapiassa. ”Alan hiljalleen oppia elämään suruni kanssa. Kaipaus kulkee matkassani koko loppuelämäni ajan. Toivon, että itsemurhasta puhutaan avoimemmin niin, että yhä useampi hakee apua ajoissa.” Vesa Tyni
Hän maalaa paitsi terapiaistunnoissa myös kotona. Hän saattaa uppoutua työhön tuntikausiksi.
”Pääsen eri maailmaan, kun maalaan. Olen myös kirjoittanut paljon, mutta sanoilla asioita pystyy kaunistelemaan. Maalaaminen on rehellisempää. Maalaan suoraan sitä, mikä tunnetilani on.”
Ehkä myös Jussi pystyi valokuvissaan ilmaisemaan sisäistä maailmaansa helpommin kuin sanoilla.
Tänä syksynä Jussin haaveilema näyttely toteutuu, ei tosin New Yorkissa vaan Helsingissä. Kaija-Leenan, Jussin siskojen ja valokuvaaja Vesa Tynin kokoamassa näyttelyssä on esillä Jussin valokuvia ja tekstejä.
Avajaisten lähestyessä Kaija-Leena on tajunnut, että näyttelyn kokoaminen on ollut yksi tapa paeta surua suorittamiseen. Se on tuntunut välillä rankalta, mutta hän on onnellinen näyttelyn toteutumisesta.
Kaija-Leena ja Jussin siskot toivovat, että Jussin kuvat ja tekstit koskettavat ihmisiä ja rohkaisevat heitä puhumaan ajoissa ongelmistaan. He toivovat myös lohtua niille, jotka ovat joutuneet kokemaan läheisen itsemurhan.
”On järkyttävää, miten paljon niitä tapahtuu ja niitä myös yritetään, ja miten moneen ihmiseen se vaikuttaa. Minun elämäni pysähtyi siinä kohtaa, eikä se tule koskaan palaamaan ennalleen. Mutta jollakin tavalla on vain pyrittävä itsensä kanssa eteenpäin.”
Viimeinen puhelu
Kaksi muistoa ovat kuin soihtuja pimeässä.
On syyskuun loppu 2016. Kaija-Leena täyttää kuusikymmentä vuotta.
Hän haluaa viettää juhlapäivän lastensa kanssa, ja nämä järjestävät yllätysmatkan Nizzaan. Lähtöpäivänä erityisesti Jussi pitää tarkasti huolta siitä, että määränpää selviää äidille vasta kentällä lentoa kuulutettaessa.
Viiden päivän reissusta tulee hieno. Jussi on vapautuneempi kuin aikoihin. Siskojen lisäksi mukana on isosiskon avomies, joka on Jussille kuin veli. Koko perhe majoittuu vuokra-asuntoon, jonka terassilla on ihanaa syödä yhdessä aamiaista.
Päivisin kuljeskellaan kaupungilla. Rantatien varrella ja puistossa on yhä heinäkuisen terrori-iskun uhrien muistoksi tuotuja kukkia ja kynttilöitä.
Kaija-Leenan syntymäpäivänä käydään ravintolassa päivällisellä pitkän kaavan mukaan.
Muistikuvat lomasta ovat täynnä iloa, valoa ja Välimeren värejä.
”Ajan saatossa ikävä ehkä muuttaa muotoaan.” Vesa Tyni
Toinen muisto on ääni korvassa, rakas ääni.
Se on viimeinen puhelu. On Jussin elämän viimeistä edellinen päivä.
Puhelu on pitkä ja ihan tavallinen, arkinenkin; mitä kumpikin on tehnyt, mitä Jussin koiralle kuuluu. Kaija-Leena vitsailee taas kerran siitä, millaisen auton hän ostaisi Jussille sitten, kun voittaisi lotossa.
Jussi on niin hyväntuulinen, että Kaija-Leena merkitsee kalenteriin: ihanan valoisa puhelu.
”Olen halunnut säilyttää tuon puhelun kauniina ja rakkaana muistona.”
Näitä muistojaan Kaija-Leena vaalii, poimii niistä hippuja kuin pieniä kekäleitä, joihin voi puhaltaa, jotta ne valaisisivat edes hetken.
”Mutta ikävä on aina läsnä. Ajan saatossa se ehkä muuttaa muotoaan.”
Tämä ei ole selviytymistarina.
Tämä on tarina, joka alkaa ja loppuu samassa pisteessä.
Kukkanen kivikon keskellä
On maanantai, 14. marraskuuta 2016 Jyväskylässä. Jussi on päättänyt lähteä tästä maailmasta.
Maailman toisella laidalla maa järisee.
Maanjäristykset ovat kestäneet jo toista päivää, mutta se on tavallista, sillä Uusi-Seelanti sijaitsee mannerlaattojen saumassa. Siellä Jussi on vuosia aiemmin kuvannut Tyynenmeren tyrskyjä ja kaukaisten saarten karua luontoa.
Yhteen valokuvaan hän on poiminut kamerallaan yksinäisen kukkasen kivikon keskeltä, vanginnut sen kauneuden ja vienyt mukanaan maapallon toiselle puolelle.
Maailmanympärimatka oli yksi toteutunut unelma, valokuvaus toinen.
Mutta nyt ei ole jäljellä mitään. Tinnitus on sietämätöntä, se on vienyt kaiken – niin Jussi kirjoittaa läheisilleen pitkässä jäähyväiskirjeessään.
Sitten hän lähtee.
”Mietin asioita mitä olen tehnyt, sanonut tai jättänyt sanomatta. Pahinta on ne sanomatta jättämiset. Sitä kuvitteli suojelevansa toista sekä itseään ja omissa ajatuksissaan ajatteli, että en halua tuoda jotain asiaa esiin, koska se voisi satuttaa toista ihmistä… Haluaisin vain parantaa kaiken, mutta en tiedä miten.” (Jussin päiväkirja. Kuva Tongagiro, Uusi-Seelanti 2012.) Jussi Ikola
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 9/19.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti
Jotta tunteet saisi näyttää
”On ensikohtaamisemme päivä. Olen saanut sähköpostiini puhuttelevan viestisi, jonka perusteella osaan odottaa päättäväistä ja motivoitunutta valokuvaajaa.
Huomaan ensimmäisenä leveän hymyn ja olen helpottunut. Olet ystävällinen ja kohteliaskin vielä.
Keskustelemme opiskelusi tavoitteista, jotka kohtaavat hyvin omien vahvuuksieni kanssa. Koen, että olet valmis ylittämään kaikki haasteet, joita polullesi varmasti osuu tällä vaativalla alalla.
Ajan kuluessa käsitykseni rohkeasta ja vahvasta ihmisestä vain vahvistuu.
Mutta eräänä päivänä et enää vastaa viestiini. Et toiseen, etkä kolmanteenkaan. Lopulta saan musertavan viestin äidiltäsi.
Viestin, joka avaa silmäni.
Minun oli tarkoitus opettaa jotain sinulle tärkeää, mutta opetitkin minulle jotain vielä tärkeämpää.
Vahvan kuoren sisällä asui herkkä ihminen. Ihminen, jota minä en nähnyt.
Kiitos, että sain tavata sinut. Me jatkamme työtä puolestasi, jotta jokaisella olisi mahdollisuus näyttää tunteensa.”
Vesa Tyni, valokuvaaja
Jussin tutor valokuvausopinnoissa.