Juuret näkyviksi – Sirpa Lehtinen kirjoitti vanhempiensa elämäntarinat: ”Kirjoittaminen on terapeuttista – ja tuo iloa”
Sirpa Lehtinen on kirjoittanut kirjan sekä äidistään että isästään. Hän haluaa siirtää tietoa menneestä myös lastenlapsilleen.
Sirpa Lehtinen on istunut lukuisia tunteja tietokoneen ääressä kirjoittaessaan omista vanhemmistaan.
Sirpa Lehtinen, 64, pitää sylissään nuorinta lastenlastaan Saimia. 1-vuotiaalla on jalassaan sedälleen Markukselle 38 vuotta sitten ostetut huopikkaat. Sirpan neljä vanhempaa lastenlasta tietää, että jokainen heistä on saanut pitää vuorollaan syvänsinisiä kenkiä mummolassa jalassaan.
Lapset tietävät senkin, että kastepäivänään heillä on ollut päällään sama ristiäismekko, jota jo Sirpan isä on käyttänyt.
Viiden tytön mummolle on tärkeää kertoa ja kirjoittaa muistojaan ja sukutietoaan ja siirtää suvun perinteitä näin eteenpäin.
”Minulla ei ole ollut lapsena mummolaa ja haluan nyt osaltani tarjota lastenlapsilleni sen, mistä olen itse jäänyt paitsi. Se tarkoittaa isovanhempien rakastavaa syliä, mutta myös vahvoja juuria.”
”Yksi arvokkaimmista asioista on antaa nuoremmilleen juuret eli siirtää eteenpäin tietoa elämästä entisaikaan”, Sirpa Lehtinen sanoo. © Jussi Partanen
Kirja omasta elämästä
Harjavaltalaisen Sirpa Lehtisen elämässä on vahvasti läsnä neljä eri sukupolvea: kolme aikuista poikaa, lastenlapset ja 95-vuotias äiti.
Ajatus suvun tapahtumien kirjaamisesta ylös syntyi, kun Sirpa osti äidilleen 1980-luvulla tyhjän kirjan, jonka nimi oli Isovanhempien muistoja lapsenlapsilleen.
”Toivoin, että äitini olisi kirjoittanut teokseen omasta elämästään ja poikani olisivat voineet lukea muistoja. Kirjaan vain ei tullut yhtään riviä, koska äitini oli sitä mieltä, että hänen käsialansa pilaisi koko teoksen”, Sirpa kertoo.
Vaikka äiti ei kirjoittanut, hän kertoo mielellään menneestä. Kun äidin 90-vuotispäivään oli aikaa pari vuotta, tytär mietti äidilleen sopivaa lahjaa.
”Sain ajatuksen, että olisi upeaa antaa äidille lahjaksi kirja, joka kertoisi hänen elämästään. Pian jo kävimme yhdessä läpi vanhoja valokuvia: minä kyselin ja äiti kertoi.”
Sirpa Lehtisen tekemät kirjat jäävät muistoksi jälkipolville. © Jussi Partanen
Elämäntarina lähentää sukupolvia
Sirpa Lehtinen perehtyi äitinsä elämään: luki vanhoja kirjeitä, tutki papereita ja haastatteli vielä elossa olleita sukulaisia. Samalla hän huomasi, että myös äidin vanhemmat muuttuivat elävämmiksi.
”Minulle oli iso yllätys, kuinka paljon uutta opin ja kuulin sekä äidistäni että isovanhemmistani. Projektin myötä myös isovanhemmat alkoivat tuntua läheisiltä. Se on suuri rikkaus.”
Kirjan tekeminen ei käynyt kädenkäänteessä ja Sirpa sanoo projektin muistuttaneen tilkkutäkin tekemistä.
Työtä helpotti se, että äidiltä saattoi tarkentaa ja kysyä asioita, mutta kaikkea ei yhteen kirjaan mahtunut millään.
Menneiden asioiden lisäksi Sirpa kirjoitti teokseen myös äitinsä vanhuudenpäivistä. Mukana kirjassa on esimerkiksi kertomuksia äidille tärkeistä asioista, kuten kakon eli hiivaleivän leipomisesta ja villasukkien neulomisesta.
”Kirjoitin jo koululaisena mielelläni, mutta kieliopissa en ole hyvä. En tehnyt siitä estettä. Päätin jo aloittaessani, että kun saan tekstin kasaan, pyydän apua oikolukuun ja taittoon.”
Kirja ilmestyi äidin syntymäpäivänä kesällä 2015. Teos on siitä asti ollut äidin päivittäisessä käytössä, ja ensimmäinen kirja on puhkiluettu ja moneen kertaan kokoon teippailtu.
”Äitini asuu nykyään hoitokodissa ja hoitajien mukaan äitini kertoo usein elämästään ja Harjavallan historiasta kirjan avulla muille asukkaille. Kirjan auttaa häntä muistamaan elämänsä.”
Sirpa Lehtinen kannustaa kirjoittamaan vanhempien tai isovanhempien vaiheita talteen. © Jussi Partanen
Sota-ajan muistot
Äidin jälkeen oli isän vuoro saada oma kirja.
”Tehtävä oli vaikeampi, sillä isäni on kuollut 40 vuotta sitten. Häneltä ei voinut enää kysyä asioista, eikä hänen varhaisvaiheistaan juuri ole säilynyt valokuvia.”
Sirpaa vei eteenpäin lapsuuden muistot, joissa hän alle kouluikäisenä istuu isän taksin etupenkillä.
”Minulla on ollut aina hyvä muisti ja kun ihmiset kertoivat isälle kokemuksiaan tai tarinoitaan, korvat pienen tytön päässä kasvoivat suuriksi. Näistä muistoista lähdin liikkeelle.”
Sirpa keräsi kirjaan muistoja myös isän vielä elossa olevilta työkavereilta. Isän veljet eivät enää olleet elossa, mutta Sirpa löysi itseään reilun 30 vuotta vanhemman serkun.
”Emme ole olleet juurikaan tekemisissä, mutta päätin olla rohkea ja soitin hänelle. Sain kuulla esimerkiksi monia sota-aikaan liittyviä muistoja isästäni.”
Sirpa kävi isänsä kirjaa varten läpi tämän maamieskoulun harjoituspäiväkirjat, jäsenkortit, ajopäiväkirjat ja 1990-luvulla löytyneet sotakirjeet.
Kirjoja varten Sirpa tutki vanhoja valokuvia, kirjeitä ja papereita. © Jussi Partanen
Kuvat isästä ja äidistä, Tyyne ja Arvo Heino, vihitty 1954. © Jussi Partanen
Muistot tallennettuna
Kirjoittaessaan Sirpa Lehtinen ajatteli kokoavansa kirjat omalle lähipiirilleen. Hän on yllättynyt, että teokset ovat herättäneet kiinnostusta laajemminkin. Sirpaa on pyydetty kertomaan teoksistaan muun muassa paikalliseen kirjastoon ja veteraaneille. Yhteyttä ovat ottaneet myös esimerkiksi hänen äitinsä ja isänsä tunteneet ihmiset, jotka ovat olleet Sirpalle ennestään vieraita.
”Jotkut ovat halunneet lukea kirjat sen takia, että ne kertovat paitsi tietystä perheestä, myös tietystä ajasta ja paikkakunnasta. Eräs kirjan lukenut sanoi, että noin minäkin lapsena lypsin lehmiä ennen kouluun lähtemistä.”
Sirpan pojat ja miniät ovat lukeneet teokset, lapsenlapsia ne eivät vielä kovin paljoa kiinnosta. Sirpa sanoo iloitsevansa siitä, että kun kiinnostus herää, muistot on tallennettuina. Menneestä sinänsä lapsenlapset ovat kiinnostuneita ja kyselevät usein mummoltaan, millaista elämä oli, kun tämä oli pieni.
”Tästä innostuneena kirjoitan ehkä seuraavaksi omasta elämästäni ja lapsuudestani. Niin moni asia on eri tavalla kuin silloin, kun olin lastenlasteni ikäinen.”
Elämäntarinan kirjoittaminen jäsentää
Sirpa Lehtinen teki yli 40 vuotisen työuransa sairaanhoitajana Satalinnan sairaalassa Harjavallassa ja Satakunnan keskussairaalassa Porissa. Hän jäi eläkkeelle 2018. Kirjoittamista hän on harrastanut paikallisen opiston kirjoituspiirissä yli 15 vuoden ajan.
”Kun nuorin lapseni muutti omilleen, tuntui, että nyt olisi aikaa jollekin omalle harrastukselle ja menin kirjoituspiirin. Sillä tiellä olen edelleen, ja kirjoittamisesta on tullut tärkeä tapa jäsentää maailmaa.”
Sirpa on ollut mukana erilaisissa kirjoitusprojekteissa, kuten tekemässä opiston kurssilla joululehteä. Viime syksynä hän oli mukana kokoamassa Harjavallan kotiseutuyhdistyksen Harjulan Killan lehteen ensimmäiseen kouluvuoteen liittyviä muistoja.
Jokainen lapsenlapsi on saanut lahjaksi varta vasten hänelle tehdyn valokuvakirjan, johon on tallennettu mummon näkökulmasta lapsen ensimmäinen vuosi.
”Kirjoittaminen on terapeuttista ja tuo iloa sekä itselle että toisille ihmisille. Ei kannata miettiä, etteikö osaako kirjoittaa, vaan lähteä rohkeasti esimerkiksi juuri opiston ryhmään mukaan.”
Sirpa Lehtinen on kolmen pojan äiti ja viiden tytön mummo. Lastenlapset kysyvät usein, millaista elämä oli, kun Sirpa oli lapsi. Siitä mummo aikoo kirjoittaa seuraavaksi. © Jussi Partanen
Sota-ajan perintö
Oma paikka sukupolvien ketjussa on kirkastunut Sirpalle kirjoittaessa. Hän on peilannut itseään vanhempiinsa ja isovanhemmista kuulemiinsa tarinoihin.
Hän on törmännyt molempien isoäitiensä kohdalla hyväntahtoisuuteen, ahkeruuteen, toisten edestä tekemiseen ja työhön tarttuvuuteen. Vaikka Sirpa on satakuntalaisena huono kehumaan itseään, hän sanoo tunnistavansa itsessään samat luonteenpiirteet.
”Isoisäni kanssa minussa on samaa sähäkkyys, mutta toivon, etten toisten mielestä olisi myös pitkävihainen ja äkkipikainen”, hän naurahtaa.
Nykyään Sirpa Lehtinen ymmärtää myös aikaisempaa paremmin, mikseivät sota-ajan läpikäyneet äiti ja isä heittäneet mitään pois. Hän myöntää, että löytää saman piirteen myös itsestään – onpa kyse maitokannuista tai poikien vanhoista huopikkaista.
”Toisaalta, vanhat esineet kantavat tarinoita mukanaan ja esimerkiksi juuri siniset huopikkaat ovat olleet vuorollaan jokaisen lapsenlapsen suosikkijalkineet.”
Artikkeli on julkaistu ensi kerran Viva-lehdessä 3/21.
Kiinnostuitko? Tilaa Viva-lehti