Jyrki kävi kaksi kertaa lähellä kuolemaa: Näin hän selvisi

Jaa kaverilleTilaa Seura
Jyrki Rossi
Kissat ovat tärkeitä Jyrkille. Syliin pääsi tällä kertaa Sakke. © Hanne Manelius
Jyrki Rossi on selvinnyt kahdesta aivoverenvuodosta, johon kuolee puolet sairastuneista. Muistoksi jäi jatkuva selkäkipu.

Jyrki Rossi, 52, on saanut postista innostavan paketin. Hän on taas kerran tilannut postimerkkejä, ne ovat hänelle tärkeitä, koska niiden tutkimisessa kipu unohtuu – hetkeksi.

Jatkuva hermosärky jäi Jyrkille hänen ensimmäisen aivoverenvuotonsa jälkeen 1993. Hän oli 31-vuotias ja käymässä vanhempiensa luona Saarijärvellä, kun vessassa tuli humahduksen tunne, ja korvat menivät lukkoon.

”Sanoin vanhemmilleni, että onkohan minulla aivoverenvuoto. Sitten lähdin ajamaan 40 kilometrin matkan kotiin Äänekoskelle. Minulla oli aivoverenvuoto päällä, vaikka en sitä silloin tiennyt.”

Ennen kotiin menoa Jyrki koukkasi kirjakaupan kautta. Siellä hän kaatui, oksensi ja ulosti alleen. Ambulanssi ja Jyrkin vaimo tulivat parissa minuutissa paikalle, ja Jyrki pääsi nopeasti Keski-Suomen Keskussairaalaan Jyväskylään.

Aivoverenvuoto oli järkytys, sillä Jyrki olin siihen asti ollut täysin terve nuori mies.

”Olin kuitenkin onnekas, koska puolet lukinkalvon alaisen valtimovuodon eli SAVin saaneista kuolee. Jostakin syystä vereni hyytyi nopeasti eli verta ei päässyt vuotamaan liikaa aivoihin.”

Jyrki pelkäsi, että vuoto uusiutuu, vaikka lääkärit sanoivat, että se on epätodennäköistä. Pelko jäi kuitenkin mieleen, koska vuotokohtaa ei löydetty eikä sitä siksi pystytty korjaamaan. Jyrki lamaantui pitkäksi aikaa.

”Kuljin varovasti pää suorassa enkä uskaltanut ponnistella yhtään, vaikka minun käskettiin elää normaalia elämää. Elämääni hallitsi pitkään totaalinen pelko.”

Jyrki, psykologian opettaja, lähti töihin muutaman kuukauden kuluttua aivoverenvuodosta, mutta sai luokassa paniikkikohtauksen, koska pelkäsi, että kuolee oppilaiden eteen.

Jatkuva pelkääminen alkoi näkyä masennuksen oireina, kuten synkkyytenä ja ahdistuksena. Jyrki huomasi, ettei vaimo jaksanut enää kuunnella hänen jatkuvaa vatvomistaan, joten hän soitteli öisin terveyskeskuksen yöhoitajille ja purki näille tuntojaan.

”Tajusin lopulta, etten selviä omin avuin. Menin tutulle lääkärille, joka määräsi minulle mielialalääkkeet. Se auttoi, ja seuraavana syksynä oltuani vuoden sairauslomalla lähdin takaisin töihin. Silti ei mennyt päivääkään, etten olisi ajatellut aivoverenvuotoa. Ahdistus oli pahin vessassa, koska siellä sain vuodon.”

Uusi aivoverenvuoto

Kolme vuotta aivoverenvuodon jälkeen perheeseen syntyi esikoispoika. Ilo lapsesta hälvensi pelkoja, ja elämä alkoi vähitellen palata normaaliksi.

Sitten tuli kesä 1998, ja loma oli edessä. Tuntui, että ensimmäisen kerran aivoverenvuodon jälkeen olisi tulossa hieno kesä. Pelko ei enää ollut joka päivä mielessä. Jyrki aikoi nauttia lomasta ja kesästä pitkästä aikaa.

Kesäkuun 15. päivä Jyrki meni yksin aamuyöllä perhokalastamaan lapsuuden maisemiin Saarijärven Riekonkoskeen ja Muitterinkoskeen. Juice Leskisen kappale 3.30 oli ollut Jyrkille aina tärkeä kappale, siksi hän oli ottanut tavakseen olla koskella juuri 3.30.

Ajankohdalle oli muitakin syitä. Silloin iltakalastajat olivat jo lähteneet pois, eivätkä aamukalastajat olleet vielä tulleet. Jyrki sai olla yksin.

”Koskessa rauhoittuu ja saa olla omien ajatustensa kanssa. Sinä aamuyönä ehdin olla kalassa tunnin. Pian taimen tarttui kiinni, ja silloin verenpaineeni nousi. Tuli outo olo. Samassa päähän tuli valtava kipu, ja kaaduin veteen. Tajusin heti, mistä on kyse. Ajattelin vain, että nyt kuolen, ja sitten meni taju.”

Jyrki oli seisonut kahluuhousuissa syvällä kovassa virtauksessa, kun kohtaus oli tullut. Läheinen naapuri löysi hänet alempaa rannasta. Käsissä oli taimen haavissa ja kännykkä, johon oli näpytelty 112.

”En tiedä, miten olin siihen rantaan joutunut. Ambulanssin tulo kesti kauan. Ambulanssissa oli tuttu ensihoitaja, joka sanoi minulle myöhemmin, että hän oli ihan varma, että kuolen. Näytin siltä, että hiivun pois.”

Tällä kertaa Jyrkiltä löydettiin pullistuma verisuonessa eli aneurysma.

”Kuuluin jo toistamiseen siihen porukkaan, josta vain puolet selviytyy hengissä. Kun heräsin, sain kuulla, mitä oli löydetty ja mitä minulle oli tehty. Silloin ajattelin, että nyt haluan totta vie elää.”

Muutama päivä kohtauksen jälkeen Jyrki meni sairaalassa pyörätuolilla parvekkeelle. Se oli niin korkealla, että kaiteen yli näkyi vain sininen taivas ja tervepääskyjä pyrähtelemässä.

”Katselin sitä näkyä ja tajusin, että on suuri ihme, että saan vielä elää. En enää pelännyt mitään.”

Toipuminen etenikin nopeasti. Tällä kertaa sairaalasta kotiutui toimelias mies, joka halusi heti kiinni arkeen. Sairauslomalla Jyrki puuhaili pienen poikansa kanssa ja nikkaroi leluja pojalle. Syksyllä hän palasi opettamaan.

Kivut veivät työkyvyn

Muutama vuosi sitten työnteko alkoi olla selkäkipujen vuoksi liian raskasta. Jyrki masentui eikä enää jaksanut tehdä töitä. Työterveyslääkäri ehdotti pitkää sairauslomaa ja työkyvyttömyyseläkettä.

”Enpä arvannut, että siitä prosessista tulee yksi raskaimmista asioista elämässäni, vaikka olin jo kokenut kaksi aivoverenvuotoa ja jatkuvat kivut. Oli raskasta, kun minua ei uskottu, vaan pidettiin työkykyisenä.”

Monta eri lääkäriä, hoitajaa sekä esimies antoivat vakuutusyhtiölle lausunnon, ettei Jyrki pysty työskentelemään täysipäiväisesti, vaikka sitä kovasti haluaakin. Mutta vakuutuslääkäri oli toista mieltä. Jyrki ei saanut eläkepäätöstä.

Vasta valituksen ja odottelun jälkeen muutoksenhakulautakunta myönsi osatyökyvyttömyyseläkkeen.

Nyt hän tekee töitä Äänekosken lukion psykologian opettajana 12 tuntia viikossa.

”Tämä tahti sopii minulle hyvin. En osaisi olla tekemättä mitään. Nyt saan opettaa ja auttaa opiskelijoita, sillä tätä työtä rakastan.”

Ei pidä hävetä

SAV on perinnöllinen sairaus. Kun Jyrki alkoi tutkia asiaa, kauempaa äidin suvusta löytyi vastaavia tapauksia. Niinpä hän halusi kuvauttaa oman poikansa pään. Pojalla ei onneksi löytynyt pullistuman alkuja, mikä oli suuri helpotus.

Aivoverenvuoto aiheutti Jyrkille muutakin jatkuvaa vaivaa kuin kivut. Keskittymiskyky on huonompi kuin ennen. Se harmittaa, sillä hän on aiemmin kirjoittanut muun muassa novelleja ja oppikirjoja. Arkea vaikeuttaa myös virtsaamisongelma. Hän joutuu katetroimaan aina, kun käy vessassa. Jyrki on puhunut vaivoistaan avoimesti, vaikka tietää, että moni pitää niitä noloina ja hävettävinä.

”Minusta on tärkeää, ettei häpeä sairauttaan tai elämässä olevaa kriisiä. Ihmisen pitäisi saada olla rehellinen ja avoin myös sellaisissa asioissa, joista ei yleensä puhuta.”

Hän on myös oppinut, että kun sairaus tai kriisi tulee, elämän pitää silti jatkua. Ensimmäisen aivoverenvuodon jälkeen Jyrki ei tätä vielä ymmärtänyt, mutta toisen kerran jälkeen sitäkin kirkkaammin.

”Elämällä pitäisi aina olla merkitys, oli elämäntilanne mikä tahansa. Kaikkien vaikeuksien keskellä pitäisi tehdä vaikka pieniäkin asioita, jotka tuottavat nautintoa ja jotka tekevät onnelliseksi.”

Jyrkin tekevät onnelliseksi lukion oppilaat, joille hän saa opettaa ja joiden rinnalla kulkea kolme vuotta. Jyrki onkin hyvin pidetty opettaja. Hän arvelee sen johtuvan siitä, että hän välittää nuorista ja haluaa auttaa heitä muutenkin kuin pärjäämään koulussa.

”Nuorten masennus ja yksinäisyys ovat lisääntyneet. Omien kokemusteni kautta ymmärrän masennusta ja pahoinvointia paremmin kuin ennen. Olen kehitellyt itsetuntokurssin, jossa opitaan rakastamaan itseä.”

Myös harrastukset tuovat Jyrkille iloa. Hän on alkanut maalata öljyväreillä vuosien tauon jälkeen. Lisäksi hän käy laulutunneilla. Merkitystä elämään tuo perhe, vaimo ja nyt jo aikuistunut, opiskelemaan lähtenyt poika.

Myös metsurintyöt auttavat myös unohtamaan kivun. Jyrki on ollut metsurina jo nuorena. Hänen käsissään kaatuvat suuretkin puut ja päätyvät polttopuiksi asti.

Katkeruus syö

Jyrki ei ole katkera kohtalostaan.

” Valittaminen katkeroittaa, ja katkeruus syö ihmisen. Pyrin näkemään elämässä hyvät puolet, koska elämän kolhu on jo lyöty. Valittaminen kasvattaa kolhun mielen sisällä vielä suuremmaksi, ja asia alkaa vaivata ajatuksissa ja tunne-elämässä.”

Kuolemasta on tullut Jyrkille tuttu juttu. Hän ei pelkää kuolemaa, sen sijaan se on opettanut häntä tarttumaan hetkeen ja nauttimaan pienistä asioista, kuten vaikka kissan pitämisestä sylissä. Lisäksi Jyrki on oppinut näkemään myös toisten ihmisten arvon. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja tärkeä.

”Kun kuolema joskus meitä jokaista kohtaa, ihminen nostaa vain kätensä pystyyn, antautuu tilanteeseen ja hiipuu osaksi ikuisuutta.”

X