Kati ei pysty puhumaan tai liikkumaan, mutta kirjoittaa miljoonille

Jaa kaverilleTilaa Seura
Kati kommunikoi ilma-aakkosten välityksellä. Tietokoneella hän voi olla yhteydessä laajoihin joukkoihin: Huffington Post-sivuston bloggarina Katin kirjoituksilla on miljoonien yleisö. Hän kirjoittaa blogia myös suomeksi osoitteessa katilepisto.fi © Anton Reenpää/Otavamedia
Kati van der Hoeven ei pysty puhumaan eikä liikkumaan. Hän on kuitenkin amerikkalaislehden bloggari, löytänyt rinnalleen rakkaan ja mennyt naimisiin. Miten se on mahdollista?

Juuri nyt on kulunut 21 vuotta ja 9 kuukautta siitä hetkestä, kun Kati van der Hoeven, 42, menetti kykynsä liikkua ja puhua.

Tuo aika on enemmän kuin puolet hänen elämästään. Hän oli nimittäin vasta 20-vuotias, kun aivorungon infarkti vei puheen ja liikkeen.

Infarkti iski tammikuun 10. päivä 1995, kun Kati oli käymässä vanhempiensa luona Mikkelissä.

Äiti Marjatta Lepistö huolestui, kun tyttären puhe alkoi selittämättömästi puuroutua, eikä tämä pysynyt pystyssä. Äiti pakotti Katin sairaalaan. Sairaalassa ei pitkään aikaan ymmärretty, mitä oli tapahtumassa.

Katista se tuntui tältä:

“Tunsin kuinka raajani alkoivat jäykistyä. Seuraavaksi huomasin, että lihakseni eivät enää totelleet käskyjäni. Yritin sanoa jotain, mutta en saanut sanaa suustani, koska kielikin on lihas. Lääkärit ja hoitajat yrittivät parhaansa mukaan pelastaa minua, mutta kuulin heidän sanovan, että eivät ymmärrä, mitä on tapahtumassa.”

Kun se ymmärrettiin, oli liian myöhäistä. Katin kyky kontrolloida tahdonalaista hermostoaan oli tuhoutunut. Hän pystyi liikuttamaan enää vain silmiään.

Katin tapauksessa se on riittänyt. Hän on silmiä liikuttamalla saavuttanut kaiken, mitä terveet ja liikuntakykyisetkin. Joku voisi väittää, että enemmänkin.

Miten se on ollut mahdollista?

Kommunikaatio

Infarktin jälkeen Katista tuntui, että hänet oli haudattu elävältä. Hän oli niin masentunut, että halusi kuolla, mutta oli vailla keinoja tehdä niin.

Äiti Marjatta huomasi heti, että Kati yritti kommunikoida silmillään.

Äidin sinnikkyyden takia ei mennyt kuin kolme viikkoa, kun Katin sairaalasängyn viereen ilmestyi puheterapeutti läpinäkyvä muovilevy kädessään. Levyyn oli ryhmitelty aakkoset omille paikoilleen.

”No niin, aletaanpas keskustella”, terapeutti sanoi.

Kati oppi hetkessä uuden tavan kommunikoida. Hän katsoi tiettyä kirjainta ja puhekumppani toisti sen. Jos kirjain oli se, mitä Kati tarkoitti, Kati katsoi seuraavaa kirjainta. Kumppani toisti sen. Näin jatkettiin sana sanalta, lause lauseelta.

Pian muovilevy kävi tarpeettomaksi, koska Kati ja läheiset oppivat muistamaan kirjainten paikat. Riitti, että Kati katsoi ilmaan siihen kohtaan, missä kirjain olisi, ja kumppani toisti sen ääneen.

Ilma-aakkoset olivat Katille ensimmäinen askel ulos kehon vankilasta.

Toinen askel tuli, kun Kati pääsi kuntoutuksen avulla istumaan, myös tietokoneen ääreen. Katille hankittiin otsaan kiinnitettävä infrapunatarra, joka toimii hiirenä. Sen avulla Kati pystyy kirjoittamaan ja käyttämään internetiä.

Internet avasi maailman: Kati saattoi olla itse yhteydessä tuttuihin ympäri maailmaa – ja tutustumaan uusiin ihmisiin.

Yksi näistä uusista ihmisistä on aviomies Henning van der Hoeven, 51. Kun he seitsemän vuotta sitten tutustuivat internetin keskustelupalstalla, Henning asui Hollannissa.

Mutta talvella 1995 ei vielä oltu tässä pisteessä. Silloin Kati uskoi elämänsä olevan kokonaan ohi, koska se oli ohi sellaisena kuin hän oli sen tuntenut.

Huumori

Infarktin tuoma järkytys turrutti aluksi kaikki Katin tunteet. Kesti puoli vuotta ennen kuin tunteet palasivat. Ensin tulivat viha ja suru.

”Sekin oli parempi kuin ei mitään. Tunsin edes olevani elossa”, Kati sanoo.

Samaan aikaan palasi huumorintaju, aluksi hyvin mustana. Kun Kati tuolloin näki Schindlerin lista -elokuvan, hän vain nauroi. Hänen silloisessa mielentilassaan juutalaisten kansanmurha tuntui samanlaiselta mielettömyydeltä, jonka hän itse oli kohdannut.

”En usko, että ihmiset ymmärtävät kovin hyvin tätä ilmiötä, jossa huumoritaju kääntyy sysimustaksi. Huumorilla on voima auttaa ihmistä syvimmässäkin alhossa. Sellaisessa tilanteessa todellisuus on usein niin raaka, että siitä ei voi tehdä muuta kuin pilaa. Se on nauramista tilanteelle ja sen mahdottomuudelle, ei kenellekään ihmisille”, Henning sanoo.

Naurulla Kati alkoi saada niskalenkkiä katastrofista, joka hänelle oli tapahtunut.

Puoli vuotta myöhemmin Kati näki Schindlerin listan uudelleen, mutta nyt se jo itketti. Itku kertoi siitä, että Kati oli päässyt muutaman askeleen pois pahimmasta epätoivosta, kohti normaalimpaa tunneskaalaa.

Masennusta kesti silti kolme vuotta.

Elämänhimo

Sitten, keskellä depressiota, syntyi ajatus. Tuo ajatus alkoi pulpahtaa hänen mieleensä yhä useammin.

Se oli tällainen: ”En voi jatkaa näin, että odotan vain kuolemaa. Siitä tulee pitkä odotus. Mitä jos sen sijaan eläisin jokaisen päivän.”

Tämä ajatus synnytti halun elää.

”Se ei ollut mikään ihme, joka olisi muuttanut kaiken toiseksi. Minulle tulee edelleen joskus synkkiä hetkiä, mutta niistä täytyy vain taistella pois yhä uudestaan.”

Se oleellinen asia, joka tuolloin muuttui, tapahtui Katin päässä.

Hänessä heräsi toivo. Hänestä alkoi tuntua, että hänelläkin olisi tulevaisuus. Hyvin erilainen, josta hän oli aiemmin haaveillut, mutta silti.

Kati paneutui koko tarmollaan kuntoutukseen. Ei kulunut kauan, kun hän jo pystyi istumaan pyörätuolissa.

Kun alla oli pyörät, Kati pääsi liikkeelle.

Pyörätuolilla pääsee Mikkelin kauppoihin tai lentokoneeseen. Ja koneella Miamiin, Roomaan tai Balille.

Kati meni niihin kaikkiin.

Sitä tuskin Katikaan olisi uskonut, kuinka vähän fyysiset rajoitukset tulisivat kahlitsemaan hänen elämäänsä, kun hän pääsisi vauhtiin.

Kolmekymppisenä hän asui pari vuotta Karibianmeren paratiisisaarella, Aruballa, miesystävän kanssa, johon oli tutustunut ystävien kautta.

Siitä rakkaustarinasta Kati sai siipeensä, koska mies otti oikeudekseen huutaa Katille ja syyttää tätä elämänsä pilaamisesta.

Kati palasi kotiin ja vannoi, ettei ikinä enää luottaisi yhteenkään mieheen, eikä varsinkaan rakastuisi.

Myönteisyys

Mutta sitten tuli Henning, jonka kanssa löytyi heti sellainen yhteys, ettei keneenkään aiemmin. Henningiin suurimman vaikutuksen tekivät Katin asenne ja persoona.

”Katissa ei ole tippaakaan itsesääliä tai turhasta valittamista.”

Kati ja Henning menivät neljä vuotta sitten naimisiin, ja he ovat sen jälkeen kutsuneet itseään nimellä Kating.

Viime kesänä Kating oli mikkeliläisessä päiväkeskuksessa kertomassa Katin tarinaa. Tilaisuuden jälkeen aivoinfarktin kokenut mies tuli kertomaan, että hän ei ole päässyt sen yli, ettei ole enää sama ihminen kuin ennen kohtausta, vaikka siitä on jo useita vuosia. Mies pystyi kävelemään ja puhumaan, mutta kehon toisen puolen hallinta oli vaikeutunut.

Kati sanoo itsekin surreensa menetyksiään pitkään. Mutta jossain vaiheessa pelkkä menetykseen keskittyminen alkaa tarkoittaa sitä, että jäljellä oleva elämä jää elämättä.

”Se olisi liian kohtuuton hinta onnettomuudesta.”

Henning pitää Katia sisun ja päättäväisyyden ruumiillistumana. Hän on huomannut monen toimivan toisin vaikeuksia kohdatessaan.

”Kun jotain ikävää tapahtuu, siitä ei päästetä koskaan irti, vaan onnettomuudesta tehdään elämän keskeisin sisältö.”

Joskus Katikin turhautuu.

”Välillä väsyn tässä istuessani kuulemaan, kuinka ihmiset puhuvat siitä, mitä haluaisivat tehdä, mutta kun tulee toiminnan hetki, he eivät tee mitään, vaikka voivat liikkua! Sitä on vaikea ymmärtää.”

Toiminta

Kati on nimittäin toiminnan ihminen. Se on tullut Henningille selväksi.

”Kati innostuu erittäin nopeasti kaikesta. Hän on valmis kuin partiolainen ja jos asiat olisivat hänestä kiinni, ne tapahtuisivat heti. Minun pitää vähän toppuutella.”

Katingilla on nimittäin suuri unelma. He toivovat, että voisivat kiertää eri puolilla maailmaa puhumassa ihmisille, antamassa toivoa.

Toinen unelma, elokuva Katin tarinasta, on jo enemmän kuin haave. Se on vähitellen toteutumassa, vaikka siitä ei vielä voi puhua enempää.

Tänä vuonna Katingille on tapahtunut kaksi hauskaa asiaa matkalla kohti unelmaa. Yhdysvaltalainen uutissivusto Huffington Post kutsui Katin bloggaajakseen. Sen lisäksi heidän tarinansa esitettiin Iranin suosituimmassa tv-ohjelmassa Mahe Asal.

Kun Henning matkusti Teheraniin vastaanottamaan yleisöäänestyksen palkintoa, hän ei ollut uskoa todeksi sitä, että hänet tunnistettiin kadulla.

”Iranissa ei pääse internetiin, mutta kaikki katsovat televisiota. Ihmiset kadulla tulivat kertomaan, miten Katin tarina oli heitä koskettanut.”

Kotona Mikkelissä hän huomasi, että Iranin lisäksi myös farsinkieliset Afganistanissa seuraavat Mahe Asalia. Henning oli ulkoiluttamassa koiraa, kun joukko afganistanilaisia turvapaikanhakijalapsia kulki hänen ohitseen matkalla koulusta vastaanottokeskukseen.

”Minut nähdessään lapset alkoivat vilkuttaa ja hihkua: Kati! Kati!”

Katin tarinan ydin nimittäin ylittää kaikki kieli- ja kulttuurimuurit.

Se on tämä: Toivoa on aina, koska ihmisen pahin rajoittaja on hän itse.

X