Katjan musta lapsuus: Äidin sairauden nimi oli epävakaa persoonallisuushäiriö

Jaa kaverilleTilaa Seura
Katja Hasunen
Katja Hasunen on nykyään itsekin äiti. Hän tietää, ettei sairasta äitinsä epävakaata persoonallisuushäiriötä, vaan osaa olla rakastava ja läsnäoleva äiti omalle lapselleen.
Katja Hasunen eli lapsuuden ja nuoruuden äidin vaihtelevien mielialojen mukaan. Äidin oireet saivat vasta muutama vuosi sitten nimen. Hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö.

Katja Hasunen, 24, muistaa lapsuudesta yhteiset puuhasteluhetket äidin kanssa kasvimaalla. Siellä viljeltiin lanttuja, porkkanoita, herneitä, sipuleita ja mitä milloinkin.

”Tunsin itseni tärkeäksi, kun sain tehdä kasvimaalla töitä yhdessä äidin kanssa. Ja kun tuli liian kuuma, pulahdin uimamonttuun.”

Äiti oli kuitenkin hyvin tarkka kaikesta. Rivit piti olla suorassa, ja kasvimaalla toimittiin hänen käskyjensä mukaan. Katjan mielipidettä ei kysytty. Oli toteltava.

”Lapsena se ei ollut minusta outoa tai väärin, koska eihän minulla ollut muuta mallia. Siksi vaadin itsekin paljon opiskelulta ja työltä. Minulla on myös arka puoli, koska totuin aina miellyttämään äitiä.”

Katjan isä ei ollut koskaan äidin ja tyttären elämässä mukana. Joskus, kun äidin kanssa tuli paha mieli, Katja toivoi, että olisipa voinut mennä isän luokse pakoon. Onneksi oli suuri suku ja paljon serkkuja.

”Serkut olivat minulle sisaruksia, joita minulla ei kotona ollut. Oli ihmeellistä ja mukavaa, kun serkkujen luona sai jättää leikit lattialle odottamaan seuraavaa päivää. Kotona niin ei koskaan saanut tehdä, vaan kaiken piti olla aina tosi siistiä.”

Äidin impulsiivinen käytös aiheutti Katjalle usein pettymyksiä, sillä äiti saattoi esimerkiksi yhtäkkiä perua suunnitelmat. Perheessä oli myös vuosien aikana miesystäviä, mutta äiti korosti aina, että Katja on tärkein. Jos mies ei sitä hyväksy, saa hän lähteä. Varmuus äidin ehdottomasta rakkaudesta auttoi vaikeina aikoina.

Sekavat ajat alkoivat, kun Katja oli kuusivuotias. Silloin äiti sai diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Äiti oli usein poissaoleva ja nukkui paljon. Se hämmensi ja pelotti pientä tyttöä.

Koulussa kiusattiin

Kun Katja meni yläasteella, äidin tila paheni. Hän makasi kotona iltapäivisin, kun Katja tuli koulusta.

”Yritin usein miettiä, miten piristäisin äitiä, tai ainakin olla sellainen, ettei äiti suutu. Käyttäydyin kuin sätkynukke. Olin äidin kanssa samaa mieltä ja varovaisesti kerroin omat mielipiteet. Halusin, ettei äidille tulisi paha mieli. Äiti sanoi aina, ettei riitaisena saa mennä nukkumaan. Tunsin surua ja epäonnistumista, kun en saanutkaan äitiä aina hyvälle päälle ennen yötä.”

Katja siirsi omat teinitytön murheensa ja ilonsa sivuun. Hän ei lähtenyt nuorten houkutuksiin, ettei äiti olisi suuttunut. Oma murrosikä jäi elämättä, koska kaikki aika meni äidin ongelmien ympärillä.

”Äiti saattoi suuttua mistä tahansa. Esimerkiksi jos hänen miesystävänsä toi ruokakaupasta väärät tavarat, alkoi kauhea riita, jolloin äiti paiskoi lautasia.”

Mieleen on myös jäänyt kännykkä, jonka Katja oli ostanut ansaitsemillaan rahoilla äidille joululahjaksi. Kerran, kun äiti taas hermostui jostain, hän heitti kännykän seinään ja se meni rikki.

”Minuun koski se, ettei hän edes ollut aidosti pahoillaan, vaan naureskeli, että se nyt meni rikki.”

Yläasteella Katjaa alettiin kiusata hänen painonsa vuoksi.

”Varmaan kiusaamista lisäsi sekin, että äidin vuoksi käyttäydyin jotenkin eri tavalla kuin muut. Yläasteella oli rankkaa, koska en voinut olla oma itseni. Aina piti miettiä, miten istun, ettei vatsa pullota paidan läpi tai muuta vastaavaa.”

Katja oppi jo lapsena tekemään kovasti töitä. Niinpä hän alkoi 14-vuotiaana jakaa lehtiä ja ansaita omaa rahaa.

Pian Katja pääsi paikalliselle grillille töihin. Hän oli lapsesta asti halunnut kokiksi ja lähtikin heti yläasteen jälkeen Seinäjoelle opiskelemaan alaa.

”Halusin pois Lapualta. Pääsin koulun asuntolaan asumaan ja sain hyviä kavereita. Pääsin aloittamaan puhtaalta pöydältä uuden elämän. Lisäksi Lapuan Naisyhdistys tuki opiskeluani. Siitä olen ikuisesti heille kiitollinen.”

Kotona äidin paha olo lisääntyi. Hän erosi miesystävästään ja jäi yksin vatvomaan kurjaa elämäänsä.

Kolmantena opiskeluvuotena Katja joutui muuttamaan takaisin kotiin, koska asuntola oli tarkoitettu nuoremmille opiskelijoille.

Liikaa lääkkeitä

Katja vietti aikaa poikaystävän kotona, koska siellä oli rauhallista ja pojan äiti oli mukava. Tässä vaiheessa äiti alkoi ottaa liikaa rauhoittavia lääkkeitä. Lääketokkurassa hän viestitteli sekavia.

”Se oli aina sitä samaa, että minä en välitä hänestä eikä kukaan välitä. Kun lähdin kotoa poikaystäväni kanssa, äiti jäi ulvomaan perään. Hävetti ja samalla pelotti. Poikaystäväni oli varmaan ensimmäinen ulkopuolinen, joka näki äidin sellaisena.”

Kerran äiti oli taas ottanut liikaa lääkkeitä ja laittoi Katjalle siitä viestiä. Katja meni kotiin, ja koska äiti oli tällä kertaa erittäin sekava, Katja soitti ambulanssin. Äiti joutui sairaalaan psykiatriselle osastolle kuukaudeksi.

”Olin muuttunut tunnekylmäksi äitiä kohtaan. Olin niin vihainen ja väsynyt hänen käytökseensä, että ihan sama, vaikka hän olisi kuollut yliannostukseen. En sanonut usein vastaan äidille, mutta hoidon aikana, kun hän olisi halunnut tulla lomalle, sanoin suoraan, että älä tule, en halua sinua kotiin. Se tuntui hyvältä.”

Sairaalassa äidillä todettiin epävakaa persoonallisuushäiriö. Se on tunne-elämän häiriö, jonka aiheuttaa lapsuuden tunneherkkä temperamentti ja hankalat varhaislapsuuden kokemukset. Katjan äiti eli lapsuutensa alkoholistiperheessä, jossa elämä kulki isän juomaputkien mukaan. Epävakaa persoonallisuushäiriö aiheuttaa impulsiivista käytöstä, vaikeuksia ihmissuhteissa sekä vaikeutta säädellä tunteita.

Katjaa helpotti tieto, että äidin käyttäytymiselle löytyi nimi ja että äiti voisi saada terapiasta apua.

”Oli ihmeellistä käydä sairaalassa äitiä katsomassa. Hän alkoi puhua avoimesti sairaudestaan eikä enää piilottanut mitään.”

Äidin ja tyttären välit olivat silti yhä tulehtuneet.

Läheisillekin apua

Äiti sai alkuhankaluuksien jälkeen hyvän terapeutin ja pääsi kaksi vuotta kestävään dialektiseen käyttäytymisterapiaan. Se on totuusterapia, jossa pitää kohdata oma luonteensa ja oppia säätelemään tunteita. Myös Katja kävi äidin kanssa terapiassa.

”Usein läheiset eivät saa mitään hoitoa, vaan jatkavat oireiluaan. Minua auttoi paljon, että pääsin mukaan terapiaan. Vähitellen uskalsin sanoa äidille suoraan epämiellyttäviäkin asioita ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuisi tai alkaisi ottaa lääkkeitä.”

Katja pääsi myös mukaan perustamaan epävakaiden persoonallisuushäiriöisten läheisille vertaisryhmää. Siellä hän on kertonut omia kokemuksiaan äidin kanssa elämisestä. Ryhmästä Katja on saanut paljon eväitä käsitellä tunteitaan, sillä hän saattaa esimerkiksi tuntea olonsa surulliseksi ja itkuiseksi arkisissakin tilanteissa.

”Suosittelen vertaisryhmää läheisille, sillä kukaan muu kuin saman kokenut ei voi tietää, millaista on elää epävakaan persoonallisuushäiriön kanssa.”

Reilu kaksi vuotta sitten Katja tapasi nykyisen miehensä. Pian nuori pari asui jo yhdessä ja Katja odotti vauvaa. Hän ei ollut itse vielä ajatellut lasta elämäänsä, mutta koska mies piti kovasti lapsista, päätettiin, että sellainen saa tulla. Perheeseen syntyi pieni poika kesällä 2014.

Katjan mielestä on rikkaus, että hän on saanut käydä äidin kanssa ja rinnalla läpi paranemisprosessin. Se auttaa kaikessa elämässä.

”Osaan ottaa työssä palautetta vastaan ja käsitellä asian enkä jää märehtimään ikävää palautetta. Asia on tapahtunut, eikä sille enää mitään voi”, Katja pohtii.

”Parisuhdekin voi paremmin, kun en ahdistu enää ja ota asioita liikaa itseeni.”

Lapsi on tärkein

Tärkein oppi, jonka Katja on oivaltanut, liittyy kuitenkin omaan lapseen. Katja tietää, että tunnelukko voi syntyä lapselle jo pienenä, niin kuin hänen äidilleen kävi.

”Lasta pitää kuunnella monelta kantilta. Lapsi ei ole mikään olio, joka vain asuu vanhempiensa luona, vaan tärkeä ja rakastettava ihminen.”

Katja mietti nuorempana, voiko hänelläkin olla äidin sairaus, mutta hän tietää nykyään, ettei ole. Siitä on todisteena kyky käsitellä tunteita. Hänestä jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään, miten tunteitaan ilmaisee ja käsittelee.

”Varsinkin valittajien kannattaisi miettiä, mitä käytöksellään aiheuttaa lapselle. Minä tiedän, miltä sellainen lapsesta tuntuu. Lapsi ei tiedä, miten pitäisi toimia, jos vanhempi valittaa tai riitelee.”

Jos äiti ei olisi mennyt terapiaan ja saanut apua, Katja tuskin olisi yhteydessä häneen, eikä Katjan poika mummaansa. Nyt on onneksi toisin.

”Nykyään minulla on ihana äiti ja pojallani läsnä oleva ja luotettava mummo, joka ymmärtää ja kuuntelee. Vanha äiti olisi neuvonut minua koko ajan lapsenhoidossa, enkä olisi osannut tehdä mitään oikein. Eikä hän olisi jaksanut olla poikani kanssa yhtään hetkeä rauhassa”, Katja sanoo.

”Mutta juuri nyt kaikki on hyvin. Minulla on ihana lapsi, mies, työ ja äiti. Elämä on hyvä näin.”

X